La dernière femme

Viimeinen nainen. 1976, Italia / Ranska. O: Marco Ferreri. * * * * ½. La 8.6.2013 klo 21.00, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Leikkaamaton versio, poistot palautettu 2013 (Antti Suonio). Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 4/5.

"Vielä kun tunget kyrvän reisien väliin", murjaisi isäni, kun olin ensi kerran murrosiässä tullut lapsuudenperheeni edessä pieneen hilpeään saunakaljahiprakkaan ja rohjennut hakea äitini tanssimaan. Yhtäkkiä en pystynytkään enää tanssimaan vaan halusin lyödä isääni turpaan, mutta lähdinkin juoksemaan kesämökistä pimeään kesäyöhön pitkälle pellon laitaan itkemään enkä halunnut koskaan palata.

En tiedä, miksi aivan tarkalleen ottaen tämä itselleni ja epäilemättä äidillenikin hyvin vastenmielinen tilanne, joka isäni mielestä oli vielä itkemästä palattuanikin huumoria ja jota olen viimeiset kymmenen vuotta käsitellyt eri terapioissa, nousi mieleeni katsoessani Marco Ferrerin Viimeistä naista, kipeän intensiivistä lähitarkastelua fallokratiasta.

Elokuva tapahtuu lähes kokonaan miehen, naisen ja pienen lapsen kesken. Mies on Gerard (Gérard Depardieu), insinööri (vai teknikko?), joka viihtyy kaiken aikaa alasti kotonaan, välittämättä edes siellä pistäytyvistä vieraista, heilutellen ja hiplaillen vain ylpeänä sukuelintään, sulkien kaiken muun maailman ja sen merkitykset omaan arvoonsa. Yhdeksänkuukautinen lapsi, poika, joka (ja jonka sukupuoli) on Gerardille kaikki kaikessa, on hänen edellisestä avioliitostaan. Ex-vaimo on lähtenyt mukaan feministiseen liikkeeseen ja yrittää myös saada pojan itselleen. Gerardin nykyinen kumppani taas on hänelle jonkinlainen unelmien nainen Valerie (Ornella Muti), joka ei tunne tarvetta aktivoitua sukupuolisen tasa-arvon ja vapautumisen nimessä.

Heidän yhteinen elämänsä on varsin yksinkertaista seurustelua ja oleilua, vailla perustarpeiden suorittamisia ihmeellisempiä päämääriä. Hetkellisyyden outo lumo ja jatkuvuus luo maalauksellisia tunnelmia eräänlaisesta ihmisen ja perheen onnellisesta alkutilasta - mies, nainen ja vauva nähdään alastomina, aivan elimellisesti toistensa fyysisestä läheisyydestä voimaa ja turvaa hakevina, mitään muuta toistaiseksi kaipaamattomina. Silti koko ajan katsojassa kytee kummallinen tunne siitä, että onni on jollain tapaa vaarallisesti tolaltaan. Miehen ja naisen välisiin eroottisiin kohtaamisiinkin (jotka jäävät aina aika lyhytjännitteisiksi) mies tuo usein poikansa mukaan (tällaista ei nykyelokuvassa uskallettaisi kuvata yhtä suoraan), ilmeisesti pelostaan, että menettäisi tämän. Gerardin holtittomassa persoonassa on jotain murskaavan infantiilia. Hänen näennäisen vapautunut tapansa ottaa tila haltuunsa peniksellään, sekavalla puhetulvallaan ja voimakkaalla käytännön puuhien kuten syömisen hutiloinnillaan tuntuu kätkevän sisäänsä miehistä riittämättömyyden ahdistusta pelkäävän, sosiaalisen suhteellisuudentajun tavoittamattomiin jääneen mielentilan.

Missään Eedenissä ei olla. Asuinympäristö, jota kuvataan juuri sopivasti sen merkitykseen liikaa takertumatta, on luonnoton ja vieraannuttava. 1970-luvun kylmäävän futuristista arkkitehtuuria ei edes Stanley Kubrick ilmentänyt Kellopeli appelsiinissaan (1971) yhtä mieleensyöpyvästi kuin Ferreri. Kuvaaja Luciano Tovolin tyyli on puhuttelevimmillaan erityisesti sisäkohtauksissa - uusperheen asunnossa on koko ajan sekä hämärää että valoisaa; elokuvassa ei ole varmaan yhtäkään sisäkuvaa, jossa ei häämöttäisi pimeää nurkkaa tai huonetta. Tästä syntyy häiritsevyyteen asti todellinen tunne katsomistilanteessa; vaikutelma sinänsä paljastavaisen luonnonvalon voimattomasta heijastumisesta yhteen noista monista sadoista tuntemattomien ja sellaiseksi väistämättä jäävien ihmisten hämäristä asuinluukuista on lohduton.

Viimeinen nainen valmistui aikana, jolloin feminismi oli vielä suhteellisen tuore kulttuurinen ilmiö ja tekijä. Eräässä kohtauksessa Gerard ja Valerie näkevät televisiosta naisliikkeen mielenosoituksen, mikä tuottaa heidän välilleen lievää kipunointia. Gerard alkaa tuntea yhtäkkiä, koko säpsähdystään varmaankaan täysin tajuamatta, yhä suurempaa riittämättömyyttä itsessään; hän ei ehkä pystykään hallitsemaan Valerieta niin kuin on luullut - kaikki maskuliiniseen seksuaalienergiaan perustuvat keinot on jo todennettu.

Lopun turhautunut itsekastraatio, vihoviimeinen yritys todistaa miehinen kaikkivoipaisuus silpomalla sähköisellä paistiveitsellä näennäinen edustatuki koko illuusiolta, on luonut Viimeiselle naiselle ehkä turhankin suuren maineen shokkielokuvana. Nainen ja lapsi, jotka ovat toisessa, pimeässä huoneessa, eivät heti näe tapausta, mutta pian koko perhe on itkemässä kauhun kyyneliä kuvitellun perheenpäänsä surkastumisen äärellä, ennen kaikkea kuitenkin oman tulevaisuudettomuutensa äänellä. Miehinen sairaskertomus ja sen äärimmäiseksi tuskanhuudoksi kääntyvä loppu ei olisi niin järkyttävällä tavalla uskottava ilman Depardieun kokonaisvaltaista roolityötä, joka uhmaa käsityskykyä näyttelemisen rajoista. Olen pitänyt Depardieuta aina hyvänä, mutten koskaan ole nähnyt häntä näin toismaailmallisessa latauksessa.

Ferreriläisen sosioraportin verinen päätelmä on pinnalta vastenmielinen ja pessimistinen, mutta terapeuttisessa mielessä syvemmälti vapauttava ja optimistinen. Gerard on narsisti, jolle vasta falloksen menetys voi tarjota avaimen edes orastavaan itseymmärrykseen. Todellisuudessa itsetuhoiset hätähuudot konkretisoituvat kuitenkin usein aivan päinvastaisilta suunnilta; siksi Viimeinen nainen onkin yhtä yhteiskunnallinen kuin teoreettinen avainelokuva miesvallan konkreettisen ja psykologisen kukistamisen välttämättömyydestä - eräänlaista lopullista traumansietokykyä vaativa 1970-luvun aikalaiselokuva, jota tuskin löytää lammasmaisen nykyaikamme voimauttaviksi tarkoitetuista leffaterapiakirjoista.

Suomen ensi-iltansa Viimeinen nainen sai aikanaan vappuaattona! Nyt vuorostaan on juhannusaatto.

Sensuroimattoman version Suomen ensi-ilta oli keskiviikkona, tämä oli toinen näytös. Kopio OK, peruskulunut, ensimmäisessä kelassa vihreä pystyviiva. Tunnelma näytöksessä oli ihailtavan keskittynyt.