The Fly

Kärpänen. 1986, Kanada / Yhdysvallat / Iso-Britannia. O: David Cronenberg. * * * * . Pe 7.6.2013 klo 21.00, Orion (David Cronenberg). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Leikkaamaton versio, poistot palautettu 1999 (Antti Suonio). Alussa Finnkinon tunnus vuodelta 1986. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: la 22.10.1994 klo 23.00 - su 23.10.1994, elokuvakerho Monroe: Cyborgiat, Niagara (Tampere), 35-mm, suom. tekst.; Finnkinon kerhokopio leikatusta teatteriversiosta, * * * * .

Cronenbergin Kärpänen oli odotettu elokuva, eritoten varmasti Suomessa. Sen ensi-illan aikaan, tammikuun puolessavälissä hyytävänä pakkastalvena 1986-87 oli kulunut vajaat kolme vuotta edellisestä Cronenberg-ensi-illasta, The Dead Zonesta. Aika normaali tauko sinänsä, mutta kun ottaa huomioon, että elokuusta 1981 maaliskuuhun 1984 ulottuvalla suunnilleen samanpituisella jaksolla suomalaiset saivat tutustua kanadalaisen shokkiohjaajan ruumiin kauhuun peräti viiden ensi-illan voimin, ei siitä ole vaikeaa vetää valideja johtopäätöksiä nälän kasvamisesta. Tosin voi olla, että The Dead Zone (1983) on saattanut herättää myös pelkoja Cronenbergin menettämisestä valtavirran tuotantoihin.

Itselleni Kärpänen oli ensimmäinen Cronenbergin elokuva, jonka olemassaolosta tulin tietoiseksi. Se aiheutti ensi-iltansa aikaan aikamoista kohua, enkä juuri ollut vielä kauhuelokuvia - saati modernia kauhua - nähnyt. Kärpänen oli esillä silloisen Mainostelevision uuden, huomattavan nuorekkaasti orientoituneen Cinemaboxin ensimmäisessä jaksossa, jossa muistaakseni The Fly -paitaan sonnustautunut toimittaja Petri Immonen oli siitä hyvinkin tohkeissaan. Tämän keskiviikkona 7.1.1987 klo 19.30 - 20.00 lähetetyn Cinemaboxin näytteissä siis ensimmäistä kertaa näin Cronenbergia. Ilmiön viitoittama pohdinta ihmisen "muuttumisesta" hyönteiseksi oli yhdeksänvuotiaan tajunnassa suht vallankumouksellista, käsittämätöntäkin.

Kun lopulta näin koko Kärpäsen elokuvakerhomme järjestämässä yönäytöksessä noin kahdeksan vuotta myöhemmin, olin ehtinyt nähdä siinä välissä jo George Langelaanin samannimisen novellin (The Fly, 1957) ensimmäisen filmisovituksen, Kurt Neumannin Kärpäsen (1958). Cronenbergin näkemys on hyvin toisenlainen, mutta järjestämiemme yönäytösten ensimmäisten elokuvien aikana keskittymiseni oli harvemmin ihan parhaimmillaan.

Olikin hyvä katsoa nyt uudestaan tämä Cronenbergin elokuva, jota pidetään hänen uransa valtavirtapiikkinä. Se on tosiaan ehkä helposti lähestyttävin Cronenbergin elokuvista The Dead Zonen ohella, mutta muodon hallinta on Cronenbergilla ensimmäistä kertaa (ehkä Kylmien väreiden jälkeen) huipussaan juuri Kärpäsessä. Siinä näkyy myös ihailtavaa kehitystä ihmissuhteiden ja tunnemaailmojen kuvaamisessa, mikä vielä The Dead Zonessa oli jokseenkin puutteelista. Kärpänen on sattumalta toisensa tapaavien tiedemies Seth Brundlen (epäilemättä elämänsä roolissa oleva ja loistava Jeff Goldblum) ja toimittaja Veronica Quaifen (Geena Davis) omalaatuinen rakkaustarina, jossa toinen osapuoli muuttuu epäonnistuneen kokeen myötä hiljalleen niin tunnistamattomaksi, että hänet on tuhottava.

Hyvin cronenbergilaista pessimismiä sisältää tarinan eräs yksityiskohta, jonka neuroottisen kauhun hän jättää taitavasti katsojan sisimpään korostamatta sitä sen enempää. Epäonnistunut teleportaatio tapahtuu hetkellä, jona uusi ihmissuhde kohtaa ensimmäisen inhimillisen vastoinkäymisensä. Veronican on lähdettävä yhteisen illanvieton alkaessa korjaamaan katumaansa romanttista virheliikettään, kun on Sethin tahdon vastaisesti tehnyt tämän keksinnöstä jutun, joka on jo menossa painoon. Hänen heittäessään valkoisen valheen "menneen elämän selvittämisestä" Seth käsittää sen tietenkin toisena ihmissuhteena, mistä suivaantuneena mies päättää yksinäisessä turhautuneisuudessaan - ja pian juovuspäissään - kokeilla teleportaatiota itselleen (ja tietämättään kärpäselle). Cronenberg tuntuu sanovan huonon sattuman välityksellä, että teknologian mahdollisuuksiin kohdistuva tiedonjano että ahneus julkaista mullistavaa tietoa ovat periaatteessa yhtä ja samaa; ne voivat saada yhtä tuhoisaa jälkeä aikaan. Ihminen mokaa aina, kärsimättömyydessään ja sitä pohjimmiltaan suosivassa kultturissa.

Kärpäsen (jossa ohjaaja on paradoksaalisesti yhtä kafkamaisimmillaan kuin kaupallisimmillaan) jälkeen Cronenberg on kulkenut ilmaisussaan kohti yhä epäkaupallisempia elementtejä, mutta ohjaajan lahjomattomuudesta ja tinkimättömyydestä kertoo, ettei Kärpänen koskaan, aidon menetyksen tunteen ja metamorfoosin kauhun saumattomasti sekoittavassa lopussakaan, sorru laskelmointiin. Kärpäsestä voi löytää joitain loogisia ja henkilöohjaukseen liittyviä ongelmia (Veronican vähän liioiteltu vilpittömyys halatessaan oksentavaksi ja silmien edessä rapistuvaksi iljetykseksi muuttunutta rakkauden kohdettaan tuntuu kätkevän taakseen jotain epäselvää, mahdollisesti tarpeen käsitellä AIDS-tartuntoja), miksi se ei välttämättä nouse aivan mestariluokkaan, mutta sen johtopäätösten surumielisyys resonoi yhä vahvasti 1980-luvun utopioihin, joista osan keskellä nyt elämme.

Ja vielä: jotain perin puhuttelevaa on siinä, että yksi 1980-luvun elokuvan aidosti intiimeimpiä rakkaustarinoita tapahtuu liki kauttaaltaan kolkossa ja tummassa, futurististen vempainten hallitsemassa varastohallissa, eräänlaisessa postmodernin pelle pelottoman pesässä.

*

Kopio oli varsin hyvässä kunnossa, mutta teleportaatiokohtauksissa kiinnitin huomiota äänen tunkkaisuuteen, mistä se sitten johtuikaan. Näytöksessä oli parvella pientä rapinaa, mutta kohtelias "shh" korjasi aika hyvin tilanteen.