Suomalainen ratsuväki

1963, Suomi. O: Kari Uusitalo.  * * * . Ke 19.6.2013 klo 17.00, Orion (50 vuotta sitten / Kari Uusitalo 80
vuotta). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 4/5. Vieraana Kari Uusitalo, esittelijänä Antti Alanen, onnittelijana Matti Lukkarila.

14. heinäkuuta 80 vuotta täyttävän Kari Uusitalon juhlanäytöksessä esitettiin hänen ensimmäinen suurtyönsä elokuvaohjaajana, Suomalainen ratsuväki.

*

Armeijaa ei instituutiona ehkä ole käsitelty tarpeeksi viime vuosikymmenten suomalaisessa elokuvassa. Elokuvataiteilijat ovat usein pasifisteja, jotka näkevät yhteiskunnan tilan omasta viiteryhmästään. Tekijöiden kiinnostus on kohdistunut lähinnä sotavuosiin.

Harvoin esitetty Suomalainen ratsuväki on kadonneen maailman kultakimpale, ihmeellinen muisto menneiltä ajoilta, kuin jonkun vanhan ratsuväen sotilaan unohtunut säilytysarkku, joka on pysynyt puoli vuosisataa avaamattomana vintillä. Uusitalo ja tuottaja Veikko Laihanen tarttuivat ratsuväen vaiheisiin aikana, jolloin se oli vasta edellisellä vuosikymmenellä siirretty vähitellen historiaan, mutta armeijan ideologinen merkitys yhteiskunnassa oli vielä viimeisimmillään suhteellisen kyseenalaistamaton. Sotilasfarssien sosiaalisen tilauksen päättymisestä oli aikaa vasta muutama vuosi, samoin Mannerheimin ratsastajapatsaan paljastamisesta Helsingin keskeisimmällä paikalla.

En pysty yhtymään elokuvan pönäkkään ja varauksettomaan isänmaalliseen eetokseen, mutta se on alusta loppuun (54 minuuttia) kiinnostavaa katsottavaa. Harvoin törmää 1950- ja 1960-lukujen suomalaiseen pitkään tai keskipitkään dokumenttielokuvaan, jossa kerronnan rytmi ja visuaalinen ilme olisi hiottu yhtä huippuunsa. Kustaa Vaasan ajoista alkava arkistomateriaali ja jo vastaavaa voimahahmoa vaille jäävä nykyhetki muodostavat saumattoman, elävän kokonaisuuden, jossa ratsuväen historia hakkapeliittoineen ja jalkaväen rakuunoineenkin saavuttaa uuden teknologisen, panssaroidun ja lentokykyisen ajan kynnyksellä paikoin liki transsendentaalisia kerrostumia.

Suomalainen ratsuväki ei unohda tärkeintä, hevosta. Loppupuolen kuvat loukkaantuneista hevosista riepovat mieltä - niistä peilautuu myös kauhun tunne sotien ihmisuhreista, joita ei yhtä suorasti vielä 1960-luvun alussa ehkä uskallettu esittää.

Antti Alanen esitti blogissaan elokuvasta kiintoisan kommentin: "John Ford would have liked this".

Kopio oli liki loistokas (elokuvaa ei ole Alasen blogin mukaan esitetty ensi-iltansa jälkeen), ja näytöksessä oli historiallinen tunnelma. Alussa Uusitalo muisteli omaa armeija-aikaansa (hän oli viimeisiä punahousulaisia) ja ensimmäistä, korkealle vienyttä kokemustaan elokuvatuotannoissa (en kuullut aivan tarkkaan tätä kohtaa, sillä sivustalta kuului jotain kahistelua).

Suomalainen ratsuväki oli ainoa kotimainen elokuva, jonka katson Orionissa kesäkaudella. Se oli myös toinen KAVA:n kesän vain kahdesta kotimaisen elokuvan filmiesityksestä.

*

Elokuvan loppupuolella, Hennalan varuskunta- ja kasarmikohtauksissa, eräs ruokailija kiinnitti huomioni: vähän kuin isäni. Olisiko voinut olla? Tiedän, että hän oli vuotta 1962 vielä Lahdessa ja ymmärtääkseni varuskuntatehtävissä, ennen siirtymistään rajavartiostoon. Suomalaisen ratsuväen kuvaukset alkoivat syksyllä 1962. Ehkä asiaa pitää joskus vielä tarkistaa, jos motivaatiota riittää.