Aikana, jolloin Ilta-Sanomissa on Rita Tainolan innostunut juttu Martin Scorsesen perheystävällisestä puolesta, voi kaikella syyllä epäillä jonkin menneen perustavalla tavalla vinoon. Hugossa ollaan jo aika arveluttavan pitkällä siinä kehityksessä, joka alkoi Scorsesen tuotannossa 2000-luvun alun suurten ja spektaakkelimaisten, studioelokuvamaisten tuotantojen tietämillä. Koko perheen elokuvan kokeilemisessa ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta Hugossa haiskahtaa yleisen maun perässä laskelmointi pahan kerran. Se on ilmaisullisesti, muodollisesti ja ihmiskuviltaan lähempänä Spielbergia tai Harry Potteria kuin Scorsesen omaa maailmaa, joka kumpuaa lähinnä tarinaan kätketystä rakkaudentunnustuksesta elokuvan alkuhistorialle, Mélièsille ennen kaikkea, mutta myös Harold Lloydille kuten kuvasta näkyy. Mutta tämäkin kumarrus jää lopulta hiukan puolivillaiseksi - ehkä juuri siksi, että sen puitteina oleva 1930-luvun lume-Pariisi on niin ramaisevan standardi koko ylivisualisoidussa pintakoreudessaan. 12-vuotiaana orvoksi jäävän päähenkilön hoitamat rautatieaseman kellot ja hänen aseman vintillä väsäämä robottinsa, tylyn lelukauppiaan salainen projektiomaailma ja tietenkin junien läheisyys antavat elokuvalle lupaavan mekanistisen yleisilmeen, mutta Scorsese ei jostain syystä nosta sitä elokuvansa esteettiseksi painoalueeksi saati että loisi näihin tekijöihin pohjautuvaa rytmillistä rattaistoa. Vain 3-D-ulottuvuudesta hän saa Méliès-ulottuvuudessa irti sen eri aikakausien välisen dialogin, minkä pitääkin. Sen vuoksi Hugoa voi suositella katsottavaksi, vaikka kyseessä onkin jo rutinoituneen elokuvaohjaajan riskitön rakkaudentunnustus elokuvalliselle taikamaailmalle. Lasten ohjaajana Scorsese on täysin hukassa, eivätkä kyseiset näyttelijätkään kykene ilmaisemaan tunteitaan vaativissa, menetysten ja huolestuksen koettelemissa rooleissa. Hugo herättää kuitenkin kiinnostuksen pohjana olevaan Brian Selznickin kirjaan The Invention of Hugo Cabret (2007), joka on kuulemma romaanin, sarjakuvan, kuvakirjan ja välähdyskirjan sekoitus. Näytöstä ympäröi kaksi elokuvamaailman kuolinuutista: vain tunti ennen lähtöäni sain kuulla Theo Angelopoulosin menehtyneen liikenneonnettomuudessa ja Hugon loputtua huomasin TV2:ssa työskenneeltä isältäni saapuneen tekstiviestin lavastaja Matteus Marttilan kuolemasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti