Suosikkikini kesän sarjoista olivat:1. 50 vuotta sitten: elokuvavuosi 1962
Muutama jännittävä harvinaisuus: Vladimir Gorikkerin pienimuotoinen Mozart ja Salieri, Sidney Hayersin hypnoottinen Noidan silmä ja John Schlesingerin yllättävän rauhoittunut esikoinen Sellaista rakkautta. Ja tietenkin John Frankenheimerin edelleen hälyttävä Mantshurian kandidaatti, Jasujiro Ozun loputtoman riipaiseva Syksyinen iltapäivä ja Robert Bressonin Jeanne d'Arc, jonka myötä tulin nähneeksi kaikki Bressonin pitkät elokuvat.
2. Woody Allen II
Aloin katsella Allenia 1980-luvun lopulla, hänen vakavalla kaudellaan. Olen yhä sitä mieltä, että hän oli tuolloin parhaimmillaan, mutta kaikkein hienoin elokuva tältä jaksolta taitaa silti olla kevyemmästä päästä: Radio Days (1987).
3. Rautainen 1980-luku
Osumasyvyydeltään äärilaitoihin heittelevä otos kovia otteita ja kylmää tulitusta, mutta kaikenkaikkiaan olennaista kulttuurihistoriaa puhtoisesta valtavirrasta ja sen siivottomammilta lievealueilta, joissa oikeutta jakavan miehen jääkaappi on ja pysyy täynnä olutta.
4. Studio Ghibli
Kikin lähettipalvelu (1989) ja Sydämen kuiskaus (1995) nousivat Ghibli-suosikeiksini Näkymättömän ystävän (1988) ja Punaisen sian (1992) rinnalle.
5. Pohjanmaa
Pikemminkin lavea kuin laadukas aikamatka valkokankaan lakeuksille, jämeränä huippunaan Edvin Laineen visuaalisesti inspiroitunut esikoinen, sensuellin Mirjami Kuosmasen eloistama Yrjänän emännän synti (1943). Taso laski silminnähden puuseen pohjaan ensi kerran 1970-luvulla, sitten taas 2000-luvulla.
Pahin missaus oli Darren Aronofskyn The Wrestler, taas kerran.
Syyskaudella suurin mielenkiintoni kohdistuu Hollywoodiin siirtyneeseen Alfred Hitchcockiin, jonka 1940-luvun kaudelta olen nähnyt tähän mennessä vain muutaman elokuvan (siinä missä legendaarisemmalta 1950-luvulta häpeälistallani on enää yksi tapaus). Puolalaisesta, neuvostoliittolaisesta ja satavuotiaasta virolaisesta elokuvasta on koottu perin värikkäät ja painokkaat tykkirivistöt. Arkiston ensimmäinen Ken Loach -sarja lyönee luut kurkkuun vuodenvaihteessa, vaikka suppeaksi jääkin. Theo Angelopoulosin muistosarja on paikallaan, vaikka 1970-luvun töitä ei päästäkään näkemään. Kihelmöivän paljon on pimeisiin syysiltoihin merkitty näytöksiä aivan elokuvahistorian alkuhämäristä. Masaki Kobayashin Ihmisen kohtaloa (6.-23.12.) suosittelen jokaiselle elämää kunnioittavalle yksilölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti