Äiti Krausen onnenmatka. Phil Jutzi, 1929. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Ti 7.12.2010 klo 17.00 (Elokuvan historia: Saksalainen kammerspiel). ****½6,5 miljoonan työttömän todellisuuteen herättävä näky Berliinin proletaarisista asuinkortteleista 1920-luvun asuntopulan puristuksessa. Köyhä vanha nainen tienaa elantonsa jakamalla sanomalehtiä ja elää aikuisten lastensa Paulin ja Ernan kanssa räsyisessä vuokra-asunnossa. Työtön Paul juo kaikki äidiltään saamat rahat. Osoittaakseen tarpeellisuutensa hän murtautuu panttilainaamoon, jonne äiti on kuin kohtalon ivasta juuri pantannut kuolleelta aviomieheltään jääneen muistoesineen. Perhettä uhkaa häätö. Erna tutustuu kommunistisiin piireihin ja saa kuulla saavansa taloudellista apua sieltä käsin perheelle ja äidilleen. Äiti kuitenkin ehtii jo keittää itselleen tavallista vahvemmat kahvit, peitellä pienen lapsenlapsensa, vetää verhot ikkunoihin ja avata keittiön kaasuhanan.
Jutzin elokuva on pelottavan todentuntuinen kaikessa kohtuuttomuudessaan. Äärimmäinen köyhyys ja epätoivo tuntuvat autenttisilta. "Ihmisen voi yhtä hyvin tappaa asunnolla kuin kirveellä", on elokuvan tyly avainlause. Alexandra Schmitt taistelevana, mutta lopulta alistuvana äiti Krausena on kumaraisen pieni ja pyöreä, mummumainen, olemukseltaan luokalleen ominaisesti varautunut ja kasvoiltaan voimakkaan uurteinen ja ilmeeltään vuoroin veikistelevä, vuoroin kauhistunut. Alituinen epäluottamus tuntuu hallitsevan hänen mieltään ja käytöstään. Luulen, että draaman huipentava kaksoisitsemurhakohtaus on intiimillä ja inhimillisella arkirealismin tasollaan kenties saksalaisen elokuvan synkin ja hälyttävin hetki täydellisessä elämänuskon häviämisessään, ehkä siksi, koska siinä ei ole mitään korostettua vaan pikemminkin outoa lämpöä. Se on myös monimielisyydessään niin ovela, että estää elokuvasta olemasta yksiselitteisesti kommunistispropagandistinen. Samaan aikaan Erna, tilanteen mahdollinen pelastava enkeli, on kommunistisessa kokoontumisessa. Poliittinen järjestäytyminen tulevaisuuden puolesta vie nuorilta aikaa ja tarmoa, joilla ei ehdi pelastamaan enää yksittäistä perhettä tuhoutumiselta. Lopussa Erna kuitenkin jatkaa taistelua yhteisen hyvän puolesta, vaikka on menettänyt kosketuksen siihen lähiyhteisöönsä, joka hänen paikkansa ja identiteettinsä on määritellyt. Hän on palannut yhteen marxilaisen rakastettunsa kanssa - kyse ei ole vain aatteesta vaan myös inhimillisestä elämästä.
Vuosien jälkeen elokuva herättääkin ehkä jopa suurempaa voimattomuuden tunnetta kuin aikanaan, kun tiedämme, miten kommunismi, joka elokuvan loppukuvassa näytetään askeltamassa parempaan maailmaan toisilleen tasaveroisten kengänkärkien marssina, sai osakseen paljon suurempaa epäuskoa kuin kansallissosialismi.
Näkyy Sodankylässä ensi viikolla!
VastaaPoista