Ihmispyramidi. Jean Rouch, 1958. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. La 4.12.2010 klo 17.00, Orion (Carte blanche à Kanerva Cederström). ***Ranskalainen elokuvaohjaaja ja kulttuuriantropologi Jean Rouch (1917 - 2004) saatiin Sodankylän festivaalin vieraaksi vuonna 2003 - ja se olikin viimeinen hetki, kun vierailu ylipäätään oli mahdollista: Rouch kuoli auto-onnettomuudessa helmikuussa 2004 Nigeriassa.
Peter von Baghin ja Rouchin aamukeskustelu on yksi hämmentävimmistä Sodankylä-keskusteluista mitä muistan. Hän tuntui kyseenalaistavan kaiken, tapamme katsoa elokuvia, mukaan lukien hänen elokuviaan, ennen kaikkea omat sanomisensa. Näin tuolloin Hullut mestarit (1955), Moi, un noirin (1958) ja Ranskalaisen päiväkirjan (1961). Ihmispyramidi jäi väliin, mutta tilanne korjaantui nyt.
Ihmispyramidissa kyse on Rouchille ominaiseen tapaan sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välisen ristiriidan aiheuttamista tulkinnoista, jotka määrittelevät yksilöiden, massojen, kansojen ja Rouchin kohdalla etenkin rotujen suhdetta toisiinsa näennäisen tasa-arvon vallitessa. Rouchin elokuvanäkemys syntyy fiktiivisen ja dokumentaarisen kerronnan samanaikaisesta käytöstä ja tietoisesta pyrkimyksestä häivyttää näiden välinen ero katsojan mielessä. Ryhmä afrikkalaisia ja eurooppalaisia opiskelijoita yrittää tutustua toisiinsa ja toimia keskinäisen ymmärryksen vallitessa Norsunluurannikon Abidjanissa. Osin tiedostamattomat pyrkimykset ja ennakkoluulot kuitenkin nousevat vääjäämättä kummaltakin taholta esiin, kun uusi valkoinen tyttö Nadine saapuu opinahjoon. Rouch antaa näyttelijöidensä improvisoida henkilöidensä tuntemuksia ja tahdon tiloja ja jonkin ajan kuluttua näyttää heille jo purkkiin saatua filmimateriaalia. Kolonialismin jälki alkaa tulla näkyviin arkipäivän rasismina: yhtä lailla kuin näyttelijät ovat päässeet sisälle roolihenkilöidensä näkökulmiin, yhtä vahvasti he joutuvat kohtaamaan omat itsensä omaksumiensa mielikuvien mukaisissa rooleissa ja tarpeissa. Käänteen jälkeen fiktion merkitys kerronnan tapana korostuu, vaikka samalla elokuvan dokumentaarinen olemus on jo työntynyt voimakkaampana etualalle eikä lähde tajunnastamme.
Ihmispyramidi on edelleen ajankohtainen teos, mutta se jää kuitenkin hivenen demonstratiiviseksi ja elokuvallisesta sekamuodoltaan turhan itsetietoiseksi verrattuna edellä mainitsemiini Rouchin aiempiin elokuviin, Hulluihin mestareihin ja Moi, un noiriin.
Näytöksessä vieressäni samalla rivillä sattui istumaan ilmeinen maahanmuuttajaperhe. Hupaisa tilanne sattui, kun elokuvan loputtua otin laukkuani Orionin seinänaulakosta. Laukku sattui heilahtamaan niin, että se osui perheen pojan päähän. Sanoin vaistomaisesti "sori" ja poika kääntyi katsomaan minua hänen äitinsä hymähtäessä tilanteelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti