Near Dark

Kathryn Bigelow, 1987. 35-mm. Ei suom. tekst. Pe 3.12.2010 klo 21.00, Orion (Kathryn Bigelow). **½

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Testosteronisiin genreihin ja näkemyksiin vihkiytynyt Kathryn Bigelow liitti toisessa elokuvassaan yhteen kaksi toisilleen vierasta genreä, westernin ja kauhun. Near Dark on takamaiden urbaani vampyyrielokuva ja edeltää siten lajin nykyisiä ilmiöitä, valkokankaan teiniromanttista Twilight-saagaa ja television True Bloodia, joka muilta osin on realistista, lähes naturalistista ihmissuhdedraamaa. Aikanaan Near Dark oli myös osa uutta postpunk-henkistä vampyyrielokuvien buumia, johon kuului mm. Joel Schumacherin The Lost Boys (1987).

Westerninä Near Dark taas osuu oikeastaan vielä kiinnostavampaan saumaan, koska 1980-luvulla uusia länkkäreitä ei juuri tehty. Isoin ja mahdikkain niistä oli avoimella villin lännen nostalgialla ladattu Kasdanin Silverado (1985). Samalla reaganilaiset arvot olivat nostaneet republikaanisen Amerikan myyttisen fiktiosankarin John Waynen takaisin sille jalustalleen, jolta hänet oli kulttuurisen murroksen myötä puoliksi pois sysätty.

Near Dark osoitti tavallaan kolikon toisen ja tuoreemman puolen, postmodernin lännen. Nuori cowboy tapaa ihanteellisesti ikäisensä naisen, jonka rakkaus on kuitenkin purevaa ja päivän valjettua katoavaa. Olisiko siinä morsian emännäksi maatilalle? Naisen mukanaan esittelemän vampyyrijoukon voi tässäkin kuten True Bloodissa tulkita virallisesta yhteiskunnasta omien erityispiirteittensä takia syrjäytyneeksi vähemmistöksi. Near Dark kuitenkin eroaa suositusta seuraajastaan siinä, että tilannetta aletaankin kuvata enimmässä määrin tämän vähemmistön - ja sen vääjäämättömän tuhon - näkökulmasta. Juuri tästä syystä elokuva lienee saavuttanutkin valtavan kulttimaineen.

Harmi kyllä, vaikka Bigelow'lla on viileä visio ja Tangerine Dreamin musiikki, hänellä on vaikeuksia vetää tarinaa sujuvasti eteenpäin ja kaivaa esiin dynamiikka verenimijöiden välisistä suhteista heitä uhkaavien tilanteiden kehittyessä. Paljon löytyy naiivia poseeraamista. Keskeisemmäksi kasvaakin Bigelow'n maskuliininen pinnistely toimintakohtauksissa. Near Dark jääkin kiehtovan raadolliseksi kummajaiseksi, jonka väkivaltaisuus on hämmästyttävän säälimätöntä esimerkiksi pitkässä baarikohtauksessa. Räjähtelevä loppuhuipennus asfaltilla on säväyttävän apokalyptista junkie-americanaa (kuvaajana Adam Greenberg, jonka työ loistaa myös sinisissä yökohtauksissa - viilenneen ilmanalan voi tuntea), mutta sitä seuraava uusi auringonnousu viittaa sopeutumiseen, paitsi pääparin, myös ohjaajan. En pidä loppuratkaisua niinkään ongelmallisena vaan pikemminkin ymmärrettävänä, mutta se ei vain ole kovin relevantisti ja analyyttisesti motivoitu ja pohjustettu - ehkä edellä siis pohjimmiltaan onkin vain postromantisoitu vampyyreja ja vampyyriksi muuttumisen vaaraa ikään kuin jokin epänormaali pimeys olisi vietellyt ja uhannut luonnollista periferiaa.