Lisa Cholodenko, 2010. 35-mm, suom. tekst. To 25.11. klo 20.15, Kinopalatsi 4. ***
SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.
Heräsin pitkäksi venyneestä päiväunipökistä katsomaan tätä syksyn amerikkalaista indiehittiä, josta oli viimeinen näytös ennen kuin se siirtyi Engelin pikkukankaalle.
Tavallaan tämä on helppo liittää meistä kivoista mukavista ihmisistä kertovaan trendiin (Little Miss Sunshine, Juno, Wes Andersonin filmit ym.), mutta samalla se on ehkä hivenen aikuisempi, kypsempi ja monisyisempi lajissaan. Mutta samalla ristiriitainen.
Etenkin elokuvan alkupuoli on todella virkistävän luontevaa: kahden vähän nyhjöttävän äidin murroikään yltäneet poika ja tytär haluavat tavata biologisen isänsä. Ja siitähän itse kunkin arki alkaa järkkyä toden teolla. Cholodenko kuvaa käsikirjoittajakumppaninsa Stuart Blumbergin kanssa hyvin niitä haasteita, houkutuksia, pelkoja ja himoja, joita tällaisessa julkisissa polemiikeissakin usein spekuloidussa tilanteessa voi odottamatta syntyä eri henkilöille.
Päivälliskohtaus, jossa Nic (erinomainen Annette Bening) yllättäen tajuaa, missä mennään, kuvaa taitavasti sitä, kuinka nopeasti luottamus omaan perheidentiteettiin ja sen merkitykseen voi kadota. Samalla siinä hahmottuu lähes kauhun kerrontakeinoin se, kuinka vahvan hallinnollinen ja vaistomaisesti oikeutetumpi asema biologiaan nojaavalla valtakulttuurisella perhemallilla on mielikuvissamme.
Ikävä kyllä loppupuolella elokuva myös sortuu tyypillisimpiin perhedraamojen kliseisiin ja käänteisiin, vaikka Jonin (Mia Wasikowska jälleen loistavana) itsenäistymistarina on toki satuttavan kaunis. Perheen ulkopuoliseksi tunkeutujaksi vähän kuin huomaamattaan heittäytyvän Paulin (Mark Ruffalo) jättäminen kerronnan tasollakin omalle tielleen jää kovin kyseenalaiseksi ratkaisuksi. Vakavan rakkauden kutsua elämässään kierrellyt ja kaarrellut vapaan seksin harrastaja on kohdannut yhtäkkiä jotain pysyvämpää, mitä ei ole omassa elämässään pystynyt luomaan. Se on muuttanut häntä ihmisenä. Lopussa elokuva viittaisi siihen, että koko perhe katkaisee häneen välit, vaikka molemminpuoliset tunnesiteet ovat selvästi muodostuneet Paulin ongelmallisesta toiminnasta huolimatta. Suojellaanko tässä nyt liberaalia ydinperhettä ulkomaailman vaaroilta? Ja ylistetäänkö samalla perheideologiaa ihmiselämän aidoimpana mallina? Eräällä sivuhahmolla kun on tarinan kuluessa (jopa aivan ensimmäisessä kohtauksessa) selvästi viitattu Paulinkin lähellä piilevään mahdollisuuteen vakiintua - ehkä jopa perustaa perhe. Jos tämä on ennen kaikkea Paulin tragedia, miksi hänet lopussa heitetään syrjään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti