Biutiful

Alejandro González Iñárritu, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Pe 26.11.2010 klo 12.00, Bristol (Nordisk Filmin lehdistönäytös). ****

SISÄLTÄÄ "JUONIPALJASTUKSIA".

En muista koska olen viimeksi nähnyt näin mielistelemättömän ja ulkoisiin juoniasetelmiin turvautumattoman kurjuuskuvauksen. Biutifulista tulee positiivisesti mieleen Andrei Tarkovksin kuuluisa ajatus vangitusta ajasta. Se luottaa pikemminkin kohtausten sisäiseen aikaan ja siitä muodostuvaan elokuvarytmiin kuin leikkauspöydän ratkaisuihin. Se on piristävää. Nykyaikana kun etenkin elokuvafestivaalien ohjelmistoa tarpeeksi katsellessa tulee usein oudon omahyväinen olo, kun elokuvantekijät tarjoavat mitä taitavimmin rakennettuja ja kohtalokkaammin dramatisoituja tarinoita sellaisesta karusta ja yksitoikkoisesta todellisuudesta, joka on usein yhtä kaukana niiden sivistyneestä ja hyvinvoivasta yleisöstä kuin pimeä katuoja kattohuoneiston näköalaparvekkeesta.

Biutiful saattaa olla Iñárritun paras elokuva tähän mennessä. Pidin hänen esikoisestaan Amores perrosista (2000), joskaan en kokenut sitä aivan mestariteoksena niin kuin monet. 21 grammaa (2003) oli pettymys, kokonaisnäkemykseltään ja -ilmeeltään ja näyttelijäntyöltään ihailtavan mietitty teos, mutta syvimmiltä kerronnallisilta ratkaisuiltaan ja dramatiikan paineeltaan ylitehostunut kuva elämän traagisisista viilloista. Babel (2006) on itseltäni yhä näkemättä.

Biutifulin pääosassa on Barcelonan ankeiden laitakatujen köyhä kurjimus Uxbal (Javier Bardem), joka saa lääkäriltä kuulla kuolevansa kuukauden kuluttua. Mitä se merkitsee ympäristössä, jossa elämä oikeastaan on enemmän syntymistä ja kuolemista kuin mitään arvokasta niiden väliltä? Uxbalin laittomat bisnekset ovat pahasti retuperällä. Hänen entisellä vaimollaan on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Heidän pienten lastensa tulevaisuus ei herätä toivoa paremmasta. Kun Uxbal oikaisee sänkyynsä, hän näkee homeisen katon. Pienenä onnen pipana näemme heidät kaikki välillä nauravinakin, keittiön ääressä, vihreän kastikkeen sotatessa kasvot.

Lohduttomuuden ainekset kasvavat lähes yli-inhimillisiksi. Välillä ei voi välttää ajatusta mahdollisesta kurjuuden maksimoinnista. Siitä ehkä olisikin kyse, jos Iñárritulla ei olisilla olisi niin syvästi uskottavaa ja välittävää kosketusta henkilöihinsä: hän ei näe heitä uhrimielisinä saati oman ihmisarvonsa suhteen avuttomina (tähän viittaa elokuvan vääristynyt nimikin). Kun Uxbal käy uskonnollisella läheisellään, tämä ei yritä lohduttaa häntä todellisuuspakoisilla neuvoilla vaan lähes tylysti oikaista hänen moraalista selkärankaansa vielä viimeisiksi elinpäivikseen.

Biutiful on elokuvana ikään kuin aikamme muotikeinon katharsiksen yliviivaava teesi. Se astuu syvälle todellisuuteen, jossa siihen ei ole mahdollisuutta. Elämä kuluu armotta, ja kuoleman hetki tulee. Etiäiset ehkäpä kuolemanjälkeisistä kokemuksista vain hämmentävät Uxbalia.