Jacques Feyder, 1925. 35-mm. Englanninkieliset tekstit. Su 28.11.2010 klo 18.15, Orion (Elokuvan historia). ****SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.
Kesällä 2005 haastattelin Auli Mantilaa Ystäväni Henryn dvd-julkaisun aikaan ja pyysin häneltä lapsuuskuvausten topviitosen. Yksi hänen listallaan oli tämä Jacques Feyderin mykkäelokuva, joka oli esitetty edeltävänä vuonna Sodankylän festivaalilla. Nyt vihdoin näin sen.
Tämä on harvinainen mykkäelokuva jo siksikin, ettei lapsuus ollut 20-luvulla kovin vakavasti käsiteltävä tai edes otettava teema valkokankaalla. Tässä se on, juuri sitä, ja psykologisestikin yllättävän oivanäköisesti. Alussa on kyläyhteisö ja mökki, joka on kohdannut surun. Pääosassa on herkkä 12-vuotias Jean, joka äitinsä kuoltua pyörtyy tämän hautajaisissa ja joutuu jäämään asumaan kaksin huolestuneen isänsä kanssa. Isä ei ole paha, mutta uudessa tilanteessa etäinen. Hän löytääkin jo pian itselleen uuden, samaan aikaan leskeksi jääneen vaimon, joka tuo myös omat lapsensa huusholliin. Jeanin 4-vuotias pikkusisko Pierrette jää kotiin asumaan, mutta Jean on tällä välin lähtenyt jo paikallisen papin mukana muualle työhön. Isä ei ole rohjennut paljastaa uutta tilannetta pojalleen vaan jättänyt tehtävän papille. Palatessaan Jean kokee kodin ilmapiirin kasvaneen kireäksi ja elämäntuntonsa ja oman tilansa entisestään kavenneen.
Ranskalaisen elokuvan pieni suuri mestari Feyder kuvaa hienovaraisen sydämellisesti pojan kokemusmaailmaa, kuoleman lopullisuutta, äidin kaipuuta, oman elämän alkua ja myös uuden tilanteen herättämää vihaa. Yleensä tällaisissa tarinoissa joku on aina äärimmäisen paha, mutta tässä ei ole kyse siitä vaan uuden, hyvin erilaisen arjen raivautumisesta keskelle vanhaa elämänpiiriä. Tarina ei siksi kasvakaan tragediaksi, päinvastoin. Feyderin aikuiskuva syntyy ikään kuin lapsen tasolta. Ehkä se myös vähän liikaa jää sinne. Uusi äitipuoli esitellään katsojallekin aluksi jännittävän etäisenä ja epäilyttävänä, mutta lopulta hän saa voitettua sekä pojan että katsojan luottamuksen osakseen. Lopun tuutukohtaus on hämmentävä, sillä Jean on jo 12-vuotias, mikä 20-luvulla koettiin ikänä tod.näk. jo lähemmäksi aikuisuutta kuin lapsuutta. Elokuvassa onkin esimerkillistä kasvatuksillisuutta aikaansa nähden - lasta kohdellaan hänen oman luonteensa ja kehityksensä ehdoilla. Jean Forest on pääosassa unohtumaton - turhan tuntemattomaksi jäänyt lapsinäyttelijä.
Sveitsin Haut-Valais-alueen miljöö toimii poikkeuksellisen upeasti. Léonce-Henry Burelin kuvaus taltioi kylää somana, mutta voimattomana piparkakkurakennelmana lumisilta vuorenhuipulta. On helppo kuvitella, kuinka etäiseltä, suorastaan jo taakse jääneeltä, sen idylli omissa ajatuksissaan vuorta ylös kiipeävän ja valtavaan suruun vajonneen Jeanin silmissä näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti