Aiemmat katselut:
1. to 28.10.2010 klo 12.00, Bristol (Sandrew Metronomen lehdistönäytös), ei tekstejä, ****.
Katsoin toistamiseen tämän kuvaajana jo kouliintuneen Aaron Schneiderin esikoisohjauksen, koska sen pääosassa erakkoa esittävän Robert Duvallin mongerruksesta ei saanut kunnolla selvää tekstittämättömässä kopiossa, joka ajettiin ensimmäisessä pressissä.
Moni meistä on luonteeltaan vetäytyvä, mutta mikä saa ihmisen täydellisesti erakoitumaan? Yleisenä syynä on kai vain pidetty halua poistua ihmisten keskuudesta omaan maailmaansa - ikään kuin siinä ei olisi sinänsä mitään päänvaivaamisen arvoista. Mutta yleensä senkin takana on jokin syy.
En ole koskaan tutustunut keneenkään erakkoon (ei kai se olisi mahdollistakaan), mutta muistan varhaislapsuudestani perheemme kesäpaikan tonttinaapurina seisoneen autiotalon. Siinä oli joskus, ilmeisesti vielä 70-luvulla, asunut yksinäinen nainen, Aune, joka oli elänyt rottien kanssa ja lähinnä vain tuijottanut päivät pitkät ikkunastaan ulos. Mieleni pohjukoihin on jäänyt kummittelemaan hyvin surumielinen näky heti oman kesäonnelamme rajan takana: tuon aikanaan johonkin laitokseen toimitetun Aunen hylätty talo ja sen ikkunaan nököttämään jäänyt oranssinen emalisanko, joka toi ainoana väriä harmaaseen lahoavaan rakennukseen. Talo, johon tietysti kiellettiin menemästä (kävin siellä vain kerran salaa), purettiin vasta joskus 1987.
Ennen aikojaan palautti mieleeni tuon talon, ikkunan ja sangon ja niihin kätkeytyvän arvoituksellisen henkilöhistorian, vaikka elokuva onkin tuotantoarvoiltaan ja luonteeltaan hiukan kohottuneempaa viihdettä.
Sillä mikään ei olisi kiehtovampaa kuin tuntemansa erakon avautuminen. Felix Bush (Duvall) on asunut metsätuvassaan 40 vuotta puhumatta kenellekään. Pelätty mörrimöykky päättää kuitenkin lähestyvän kuolemansa tiedostaessaan "vakavoitua" ja järjestää itselleen ennenaikaiset hautajaiset, unohtumattomat iltamat. Bush pyytää ihmisten kertovan tarinoita hänestä. Ehkä hänellä lienee kuitenkin ensijaisesti jotain kerrottavaa itsellään. Frank Quinnin (Bill Murray) hautaustoimisto saakin oudon asiakkaan ja puljussa työskentelevä nuori perheenisä Buddy (Lucas Black) sopivaa ihmettelemisen aihetta.
Get Low on yksi elokuvavuoden outoja onnistumisia. Se muistuttaa siitä, mitä amerikkalainen elokuva voi parhaimmillaan olla, kun kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Ennen aikojaan ei nimittäin ole se tavanomainen feel good -elokuva, jollaiseksi se pinnaltaan tekeytyy. Pikemminkin se lähestyy Lynchin The Straight Storyn (1999) tapaisia suuria, hiljentäviä kysymyksiä ihmiselämän moninaisuudesta, yksilön sisäisen sovituksen merkityksestä ja tämän koko prosessin määrittelemättömästä kestosta. Erakoituminenkin on yksi elämänkokemus, ja se on Bushin persoonan keskeinen määrittäjä, mikä näkyy myös siinä, ettei hän pidä nuorempia, tietäväisiä, mutta tiedostamattomampia ihmisiä pilkkanaan, tai itseään heitä viisaampana (omavaltainen kärsimyskään tuskin jalostaa) - korkeintaan hiukan huvittuu heidän edustamastaan uudesta ajasta hiljaa hykerrellen.
Schneider hallitsee 30-luvun Tennesseehen sijoittuvan elokuvansa täysin, eikä yritä luoda väenvängällä mestariteosta. Ennen aikojaan hehkuu kaikin puolin vanhanaikaista valoa, elämänkokemuksen samanaikaista raskautta ja rentoutta, erään merkillisen ihmiskohtalon hiipuvaa himmettä menneestä maailmasta ja sen kotikutoisesta arvomaailmasta. Nostalgian sijaan Schneider luotaa elokuvaansa ihmeellistä inhimillistä elämisen ja keskinäisen ymmärryksen taitoa, jonka lämpö ulottuu pikemminkin tulevaan, siis tähän omaan erakkoaikaamme kuin elokuvan tapahtuma-aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti