Samuel Fuller, 1962. 35-mm. Ei suom. tekst. La 4.12.2010 klo 19.00, Orion (Samuel Fuller). ***Hyökkäys Burmassa aloitti Maikkarin Fuller-sarjan keskiviikkona 1.6.1988. Se oli koulujen kesäloman ensimmäinen päivä. Odotin innolla tv:n elokuvakesän avausta, etenkin, kun tässä ikävaiheessa oli tapana käydä vielä innokkaasti sotaa joko tummanvihreillä muovisilla sotaukoilla tai sitten itse mitä erilaisimmilla valeaseilla. Mutta pettymys koitti lopulta: en saanut katsoa elokuvaa. Asiasta kyllä keskusteltiin keittiössä vanhempienikin välillä, mutta lopputulos oli tämä.
Niinpä odotukset olivat kasvaneet 22 vuodessa huikeiksi tämänkin elokuvan kohdalla. Nyt jouduin hiukan pettymään. Fullerin ohjaukseksi Hyökkäys Burmassa on toki visuaalisesti poikkeuksellisen häikäisevä ja myös aikansa sotaelokuvaksi kiinnostavan konstailematon ja mahtailematon tapaus. Vuoden 1942 Burmaan sijoittuva tarina kuvaa prikaatinkenraali Frank Merrilliä ja hänen 5307. jalkaväkiyksikköään, jotka yrittävät tunkeutua vihollisen linjojen taakse. Näin estettäisiin Saksan ja Japanin joukkojen kohtaaminen Intiassa.
Yllättäen hienointa Fullerin ohjauksessa on sodankäynnin maisemallinen ulottuvuus - jalkaväen hidasta marssimista läpi soiden ja jokien kuvataan laaja-alaisena kokonaishahmotuksena, ikään kuin luonnon orgaanisena, inhimillisyytensä salaavana biomassana, jolle viidakko välillä repeää tulenherkäksi tantereeksi ja vuorenhuiput siintävät edessä suunnattoman tuskan ja työn takaisina välietappeina. Erikoista onkin, että yksilön kokemus jää lähes täysin ryhmän yhteisen toiminnan ja päämäärätietoisuuden jalkoihin. Yleensähän Fullerin sotaelokuvissa inhimillinen rasituskenttä on varsin rajattu, joskus täysin motitettu klaustrofobinen tila (Fixed Bayonets!). Vaikka nyt sotilaiden tehtävä on erityisen ylivoimainen, Fuller ei saa sitä täysin tuntumaan siltä - sinänsä suoraviivaisesta kerronnasta puuttuu tarvittavaa jämeryyttä ja ärjyä tilanneherkkyyttä, jotka nostaisivat kuolemaan syöksyvän kollektiivisen uupumuksen pintaan.
Yhdysvaltain puolustusministeriö oli yhteistyökumppanina tuotannossa, josta vastasi alansa riippumaton tekijä Milton Sperling. Valtiollisen patrioottisen tahon osuus on ilmeinen etenkin lopussa, jossa Merrillin jalkaväkiyksikön palvelus siirretään viidakosta osaksi myöhempiä sotaparaateja. Lopputulos ikään kuin todistaa oikeiksi Fullerin omat epäilykset koko elokuvan suhteen. Hyökkäyksen Burmassa voikin ennen kaikkea nähdä Fullerin ikuisuusprojektin Voittamattoman ykkösen (1980) tuiki tarpeellisena alkuverryttelynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti