The Piano

Piano. 1993, Uusi-Seelanti / Australia / Ranska. O: Jane Campion. * * * ½. Ke 9.10.2013 klo 20.45,
Orion (Elokuva ja psyyke). 35-mm. Kopio (KAVA): 4/5. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Paikka: parven rivi 2, paikka 11. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: to 28.10.1993, Nordia 1 (Tampere), 35-mm, seurana äiti, * * * * * .

Jane Campion tuntui jännittävän raikkaalta ohjaajatulokkaalta keväällä 1992, jolloin näin häneltä vastikään avatussa Tampereen Niagarassa paitsi mielettömän Sweetien (1989) myös pari omintakeista lyhytelokuvaa Women Make Movies -viikolla. Monesti hänen parhaakseen nostettua Enkelin kosketusta (1990) en tuolloin vielä nähnyt.

Kuten usein käy omille suosikeille, jotain heidän herättämästään ominaisfiiliksestä tuppaa kadota mielestä, kun he tekevät lopullisen läpimurtonsa. Joskus siihen on muitakin syitä.

Piano oli yksi ensimmäisiä elokuvia (ellei peräti ensimmäinen), joista kuulin puhuttavan art house -elokuvana. 1990-luvun alussa termiä käytettiin eritoten sofistikoituneemmista aikuisyleisön elokuvista, ainakin suomalaisessa lehdistössä - ylipäätään kylläkin suomalainen elokuvajournalismi koki suomenkielisyyden tuolloin vielä kunnia-asiana niin, että etenkin uusia vierasperäisiä termejä välteltiin - en muista esimerkiksi äskettäin kuolleen mestarikriitikon Antti Lindqvistin koskaan käyttäneen art house -termiä.

Kaupallisessa mielessä Pianosta varmasti leivottiinkin vähän samanlaista musiikillista aikuisyleisön hittiä kuin edellisvuoden Kaikista elämän aamuista (1992), ja sellainenhan siitä tulikin. Pianosta tuli myös Campionin toistaiseksi tunnetuin elokuva, jonka jälkeen hänen melko yksimielisesti todettu alamäkensä alkoi. Tosin sen merkit ovat jollain tapaa jo näkyvissä Pianossa. Vaikka se esittäytyy pinnalta hyvinkin sielukkaana elokuvana, siitä jollain tapaa on kutistunut kureliiveihin se sielu, joka oli Campionin tuotannossa aiemmin vapaana näkyvissä. Visuaalisesta uhkeudestaan ja 1800-luvun Uuden-Seelannin eksoottisuudestaan huolimatta se on myös kolmiodraamansa jännitteiltään yllättävänkin asetelmallinen ja ilmeinen.

Melko tasan tarkasti 20 vuoden takaiseen Pianon katseluun liittyy elokuvaharrastuksesssani jonkinlainen käännekohta - lähdin elokuvaan itse asiassa pienessä tuiterissa. Serkkuni oli juuri palannut YK-joukoista Kemalista ja olin veljeni huoneessa minäkin naukkailemassa hänen tuliaisiaan. Olisin kieltämättä halunnut jäädä viettämään iltaa heidän kanssaan, mutta jokin sai minut silti lähtemään äitini kanssa katsomaan Pianoa - se meni muistaakseni viimeistä iltaa Nordian 1-salissa, johon oli edeltävänä kesänä tullut Dolby -äänijärjestelmä.

Pianon katsomiseeni liittyi tuolloin jonkinlainen varhainen vastenmielisyyden tunne klassisen elämyksellistä suuren yleisön taide-elokuvaa vastaan, jota se mielestäni edusti. Muistan vieraantumisen tunteen istuessani salissa, jossa täpötäysi yleisö oli katsomassa tätä suurta elokuvatapausta. 15-vuotiaana en kuitenkaan vielä uskaltanut - tai pikemminkin ehkä osannut - ajatella perustellusti yleistä mielipidettä vastaan, joten päiväkirjassani lopulta annoin Pianolle minäkin viisi tähteä, vaikka erityisesti sen loppu herätti kahtalaisia ajatuksia. Campion itsekin tunnusti viime kesänä, että olisi halunnut lopettaa elokuvansa merenpohjaan, jonne Ada (Holly Hunter) on heittäytynyt pianoonsa köyttäytyen. Varsinainen loppu, mikä seuraa, ei toki ole aivan niin toivoton kuin mitä elämänhalua ja pelastautumista sormettomanakin ylistävä tilanne sallisi, mutta jättää kuitenkin väistämättömän tunteen lopettamisen epävarmuudesta ja yleisestä miellyttämisen tarpeesta. Piano on kaunotaiteellisen henkevyyden kaapuaan hitaasti raottava puhkiromanttinen draama. Loppu ikään kuin symboloi sitä, että rakkaus ja tahto rakastaa, jonka Ada on vihdoin löytänyt itsestään ja George Bainesista (Harvey Keitel), pelastaa hänet elämään - hänen intohimoinen pianonsoittonsa on ollut ikään kuin vain kahden ihmisen välisen korkeimman ihmisyyden korviketta, jonka yläpuolelle hän on nyt noussut.

Michael Nymanin musiikkia on ylistetty, mutta mielestäni se on kokonaisuuden kiusallisin tekijä ykistoikkoisuudessaan. Kohtaukset, joissa Ada soittaa kuin moderni konserttipianisti, ovat väliin suorastaan falskeja kontekstissaan, Uuden-Seelannin mutaisilla takamailla keskellä 1800-lukua.

Toinen keskeinen ongelma elokuvassa on, että se ei oikein pääse riittävän lähelle Adaa (Holly Hunter), joka on mykistynyt kuusivuotiaana ja alkanut ilmaista itseään pianolla. Olennaista on, että hän itsekään ei tiedä, miksi ei pysty puhumaan, mutta sitä kautta hänen mielensä sisälle voisi juurikin yrittää rohjeta taiteellisella vapaudella tunkeutua. Adan arvoituksellisuuden käsittely jää kuvaannolliseksi ja maalaukselliseksi, miltei myytilliseksi. Koen tämän vähän raivostuttavana, sillä itse mykistyin kolme-neljävuotiaana, enkä itsekään tiedä tarkkaa syytä.

Vaikka tässä on tullut paljon moitetta Pianoa kohtaan, en voi kieltää, etteikö sen miehen ja naisen lähestymisen kuvauksessa ole myös jotain harvinaisen aidosti kaunista ja nostattavaa, minkä takia en pysty suhtautumaan siihen niin kriittisesti kuin mitä se ehkä puhtaasti elokuvallisena suorituksena ansaitsisi. Lähtökohta itsessään on tarunhohtoinen ja Campionin aiemmalle tuotannon tavoin erikoinen: mykkä nainen raahauttaa pianoaan järjestetyn avioliiton satamaan, mutta lipuukin kohti rakkautta, villi tytär (Anna Paquin) ihmettelemässä, mitä oikein tapahtuu. Piano vain saattaisi toimia paremmin ehkä lyhytelokuvana tai ainakin pienemmän budjetin draamana.

Jos Piano on jäänyt suurelle yleisölle Campionin uran kohokohdaksi, myös Holly Hunterille Adan rooli on jäänyt uran tunnetuimmaksi työksi, ehkä vähän yllättäen.

Pianon menestystä voi tuskin toistaa tekemällä yhtä korkealla profiililla symbolista musiikkielokuvaa ja nimeämällä se yhtä yksinkertaisesti. Sello? Basso? Huilu? Onnea matkaan.

Pianolla on yhtymäkohtaa omaan soittamiseeni, minkä ilmeisyyden tajusin vähän oudosti vasta nyt elokuvan 20 vuotta myöhemmin uudelleen nähtyäni: kävin viimeisen kerran pianotunnilla vain muutama päivä sen jälkeen, kun elokuva oli ensiesitetty Cannesin filmifestivaaleilla, jossa se sittemmin voitti myös jaetun pääpalkinnon.