Ghostbusters

Ghostbusters - haamujengi. 1984, Yhdysvallat. O: Ivan Reitman. * * * . Ke 2.10.2013 klo 21.10, Orion (Fantastinen 1980-luku). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: la 24.1.1987, vuokra-VHS, seurana veli ja Tuomas Vartola / ke 30.5. - to 31.5.1990 klo 22.20 - 00.20, MTV2, seurana veli, * * * .

Ghostbustersia katsomaan mennessäni oli takanani varmaankin pisin elokuvateatteritaukoni tänä vuonna - tai ehkä jopa usempaan vuoteen: kaksi ja puoli viikkoa! Syyskuun jälkipuoliskolla listallani oli vain yksi ns. pakollinen näytös, Venäläinen kinokonsertti, ja senkin onnistuin oudosti ohittamaan.

Tällä välin sattui Orionissa myös - itse asiassa juuri Ghostbustersia edeltävänä iltana - muuan yliopiston roolipelaajan valepommi-isku, joka ei kaipaa sen enempää huomiota.

Aikanaan Ghostbusters oli ensimmäinen elokuva, jonka näin kokonaisuudessaan videolta. Elokuvakulttuurin murtumakohta monessa mielessä. Tästä on aikaa kohta 27 vuotta. Moviebox vuokrattiin jo edellisiltana, muistaakseni Hallituskadun ja Kuninkaankadun kulman Kotikatsomosta Tampereella.

Ghostbusters oli varmaankin ensimmäinen suureksi 1980-luvun ilmiöksi noussut elokuva, jonka näin. Muistikuvani mukaan se tuntui jopa jonkinlaiselta epäelokuvalta - höykytti käsitystäni siitä, millaisena olin "elokuvan" siihen mennessä mieltänyt. Videokokemus itsessäänkin taisi olla jotenkin irrallinen muusta elämästäni, sillä muistin kirjoittaa siihen päiväkirjaani vasta seuraavana päivänä. *

Totta onkin, että Ghostbusters edusti 1980-luvun mittakaavassa ylipäätään jotain uutta - se oli ensimmäisiä huippumenestyneitä säikyttelykomedioita (kauhukomedia on ehkä liian vahva sana, mutta Ghostbusters lienee vaikuttanut myös sen nousukauteen). Keventämällä pelkotiloja ja keskittymällä irtonaiseen meininkiin vähän enemmän kuin koherenttiin tarinaan saatiin houkuteltua perinteisille kauhuaineksille tavallista nuorempaa, MTV:n ja mainosten koukuttamaa, kenties lyhytjännitteisempää kohdeyleisöä.

Elokuvaahan markkinoitiin vahvasti Ray Parker, Jr.:n rennon ja mukaansatempaavan nimibiisin ja sille tehdyn innoittavan ja julkisuuden henkilöitä hyödyntävän keinoyhteisöllisen musiikkivideon ja lukemattomien oheistuotteiden, mutta ennen kaikkea varmaan yksinkertaisen tehokkaan logonsa (valkoinen haamu tunkee päätään punaisen kieltomerkin takaa) avulla. Nämä kaikki ovat oikeastaan erottamaton osa itse elokuvaa, joka tavallaan ei pyrikään olemaan teoksena mitenkään pyhä ja koskematon. Ghostbusters on avoimesti tuote, oikeastaan jopa oma brändinsä, jonka kokonaisuudesta itse elokuva ei pyrikään nousemaan omilleen. Se oli myös ehkä MTV-aikakauden ensimmäinen jätkähitti valkokankaalla, vaikkakin myös likkojen makuun.

Toisen kerran näin Ghostbustersin, kun se sai Suomen tv-ensi-illan ala-asteeni viimeisen koulupäivän iltana keväällä 1990. Silloin pidin sitä päiväkirjani mukaan "vähän yliammuttuna".

Nyt näin elokuvan kolmannen kerran ja ensi kerran valkokankaalta, josta en sitä päässyt katsomaan veljeni ja äitini kanssa hiihtolomalla 1985, koska ikäraja kuitenkin oli K12. En muista, missä olin silloin - varmaan mummollani katsomassa Nalle Luppakorvaa!

Ghostbusters on kiinnostavan samanaikaisesti historiasta riippuvainen ja piittaamaton tuotanto. Se on hämmentävän arkkitehtoninen teos. Elokuva alkaa New Yorkin yleisen kirjaston edestä, leijonaveistoksilta, jotka sittemmin heräävät henkiin. Columbia University on paikka, jonka tarjoamin vähäisin varoin toimiva parapsykologikolmikkomme haluaa jättää taakseen kuin pahimman läävän päästäkseen pyörittämään omaa bisnestään. Hylätyssä paloasemassa he pääsevät työn touhuun. Ghostbustersin yliluonnollisuuksien taustalla lepäävä visuaalinen kaupunki-ilme on 1980-luvun puoliväliä edeltävään henkeen jopa yllättävän realistinen ja kuivakka Wall Streetille keskittyneen Landisin Vaihtokauppojen (1983) tapaan.

Historiallisessa painoarvostaan humisevien rakennusten ja korkeimman tiedon tyyssijojen (yliopisto, kirjasto) reunamilla Ghosbusters, 1980-luvun nousukkaan hengen mukaisesti, henkii jo lähtökohdissaan syvää pettymystä julkisen hallinnon toimivuuteen ja kaiken muuttavaa uskoa yksityisellä sektorille siirtymiseen. Asiakkaaseensa Dana Barrettiin (Sigourney Weaver) suin päin rakastuneen Peter Venkmanin (Bill Murray) ilmeiselle kilpakosijalle, "yhdelle maailman parhaista viulutaiteilijoista", naureskellaan ainoassa kohtauksessa, jossa tämä on mukana (muistelen hämärästi, että tämä kohtaus herätti videolta 1987 hilpeyttä, sillä kaksi katselutoveriani opiskelivat kummatkin konservatoriossa). Samaan aikaan Ghostbusters-kolmikko (myöhemmin nelikko) on pukeutunut harmaisiin haalareihin, joiden kautta he ovat helposti miellettävissä työväenluokkaan - puhumattakaan heidän selissään kantamistaan järeistä torjunta-arsenaaleista. Ghostbustersin juonilanka kummitusjahdissa on lopulta hyvin ohut - neropattikolmikolla riittää kyllä haastetta, mutta olennaisin draama käydään silti siitä, millaiselta yhteiskunnalliselta pohjalta heidän toimintansa voi kasvaa menestykselliseksi niin, että lopussa Ghostbusters-kolmikkoa voidaan juhlia kaupungin aaveilta pelastaneina sankareina. Ghostbusters on tehoreaganilainen yritys tarjota duunareille lupaavaa samaistumiskohdetta, nousta fantasian kontekstissa yli byrokratian ja virkavallan. Kummitukset itsessään ovat humoristisiksi väännettyinä elokuvan konkreettisimpia viitteitä kaupungin historiaan. Ne on pidettävä aisoissa; kaupunki tarvitsee pelastuspartion menneisyytensä - vai kenties vain moraalittoman 1970-luvun? - haamuille.

Ei ole epäilystäkään siitä, mikä on elokuvan ylivoimaisesti paras kohtaus. Se on lopun marsipaanimiehen marssi, jolle ei sukupolvikokemuksena löydy juuri vertaa 1980-luvun elokuvasta. Ironisesti paisunut valkoinen ukkeli, joka toi lapsena mieleeni Michelin-miehen, myös paradoksaalisesti pelastaa elokuvan yksioikoisimman onttouden ansalta. King Kongin korkeuksissaan (vielä vain puoli vuosisataa aiemmin!) nähnyt suurkaupunkien suurkaupunki ottaa ironista etäisyyttä kattojensa ylle. Crazyhuumorin suurenmoisen suussasulavassa voitonjuhlassa on paitsi vaikeasti määriteltävää elokuvallista hohtoa, myös kiperän veroennakon jälkimakua, sillä 1980-luvun makein ja nopeasti romahtavin kulutushysteria oli Ghostbustersin aikaan vasta aluillaan. Vasten arkkitehtonisen atavistisena esiteltyä ympäristöään, marsipaanimies, täydellisen keinotekoinen ja suorastaan hysteerinen luomus, nousee kaupunkikuvan päälliköksi. Jos 1970-luvun valkokankaiden suurkaupunkikuvaa ei voi täysin sisäistää ilman Taksikuskia tai vastaavasti 1990-luvun ilman Seitsemää, ei myöskään 1980-luvun metropolvisioista kannata paljon heittää näkemystä mainitsematta Ghostbustersin marsipaanimiestä.

Jatko-osa valmistui 1989, ja kolmososalle on ilmeisesti juuri saatu vihreää valoa. Sukupolvi on jo toinen, ellei kohta kolmas. Bill Murray ei tiettävästi enää tule mukaan. Ainakin tämä ensimmäinen Ghostbusters on lopulta hyvin pitkälle hänen show'nsa, vaikka käsikirjoittajina olivat vain Dan Aykroyd ja Harold Ramis. Jopa sivuosassa nähtävä Rick Moranis nousee Aykroydia ja Ramisia huomattavampaan osaan. Hänen ympärilleen kehkeytyy myös elokuvan hauskin kohtaus. Sigourney Weaverille Ghostbusters tarjosi ison näytön paikan kevyessä roolissa. Hänessä on ylvästä itsenäisen naisen tyyliä, joka ei lopulta täysin uskottavasti istu romanttiseen sivujuoneen, joka sekin palvelee reaganilaisia tarkoitusperiä.

Kopio oli aika kulunut, mutta kuitenkin tyydyttävä. Ääni olisi saanut olla hiukan lujemmalla. Odotusteni mukaisesti rapinaa kuului jonkin verran, mutta Ghostbusters ei kuulu elokuviiin, jotka siitä erityisesti kärsisivät - tosin on tälläkin elokuvalla hiljaiset hetkensä, joihin ulkoiset äänet eivät kertakaikkiaan sovi. Jotkut parvella taputtivat hetken lopputekstien aikana, mutta muu yleisö ei yhtynyt siihen.

* Edit 5.9.2013 klo 15.13: Mietittyäni vielä, Ghostbusters saattoi tuolloin tammikuussa 1987 olla korkeimmalla ikärajalla varustettu elokuva, jonka siihen mennessä olin nähnyt (ainakin siten, että olin ikärajasta tietoinen). Ja epäilemättä ensitutustumiseni "popcorn-elokuvaan" ylipäätään.