Yoyo

Jo-Jo. 1965, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * * ½.  To 3.10.2013 klo 19.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. English subtitles. Kopio (KAVA): +++. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: +++.

Voi vaikuttaa ikään kuin siltä, että unohdukseen uinutettu Pierre Étaix olisi noussut uudestaan tapetille Aki Kaurismäen Le Havren (2011) myötä, ja näin itsekin aluksi ajattelin, mutta tosi asiassa Étaixin elokuvat restauroitiin jo kolme vuotta sitten. Toki merkityksellinen sivurooli Kaurismäen elokuvassa on edesauttanut Étaixin uutta tulemista.

Yoyo on pikantti tarina loistoon ja ylellisyyteen kätkeytyvästä kaipuusta 1920-luvulla. Miehellä on kaikkea, palatsi, palvelijat, jopa omat lelut ja viihdytysjoukot. Ei vain rakkautta saati läheisyyttä, vain valokuva tytöstä. Kiertävän sirkuksen saapuminen muuttaa kaiken, siellä on juuri tuo kuvan Elle, nyt taitoratsastajattarena, ja poika, josta mies ei ollut tietoinenkaan. Vuoden 1929 pörssiromahduksen myötä mies on vapaa itsekin liittymään sirkukseen (ja elokuva valmis vastaanottamaan verbaalisen kommunikaation) - kun talous tuhoutuu, ihmisyys pelastuu. 

Tarina ja ajankuva toivat vahvasti mieleeni F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925), jonka luin loppuun juuri alkuvuodesta. Vaikka Étaix välttää elokuvassaan ihmissuhdedraaman väkeviä aineksia ja päätelmiä, siinä on ihme kyllä hiukan samanlaista charmia ja kepeää syvyyttä kuin Fitzgeraldin romaanissa.

Monia hienoja kohtauksia. Eräässä muistelluimmassa (itsekin muistan nähneeni jossain tämän) pienen koiran kävelyttäminen sujuu sen omaa tepsutusvauhtia - Rolls-Royce kulkee vierellä ympäri piha-aukiota. Entä kuinka saada tulta savukkeeseen auton ohjaamosta perävaunun taakse, kun ollaan maantiellä täydessä vauhdissa? (Toivottavasti 1966 kuollut Keaton ehti nähdä Yoyon - ainakin teoreettinen mahdollisuus siihen juuri ja juuri on). Kameran kohteeksi viehkeästi etsiytyvä Zampanon ja Gelsominan juliste viittaa elokuvien kiertävien sirkusten surumieliseen perintöön (kuinka humaanisti Étaix välttääkään sisäpiirin intertekstuaalisen vitsailun!). Lopun sisätiloihin sekasortoisesti ilmestyvä elefantti lienee vaikuttanut Blake Edwardsin hänen keksiessään huipentumaa Pahuksenmoisille pirskeilleen (1968).

Étaixin kiireettömästä kerronnasta tulee mieleen sana flow, vaikka tuo virtaus onkin kaiken muun ohessa kaksoisroolin vetävän Étaix'n tarkassa kontrollissa. Yoyon läpikotainen rakastettavuus perustunee siihen, että se on niin täysin vapautunut sekä perinteisen klassisen kerronnan, mutta toisaalta myöskin uuden aallon asettamista ihanteista ja haasteista. Lähin mielikuva on tietysti Tati, jonka apulaisena Étaix aloitti filmiuransa 1950-luvulla, mutta oppi-isäänsä enemmän Étaix tarjoaa mykkäelokuvamaisia gageja eikä tee niin painokasta pesäeroa vanhan ja uuden maailman välille. Yhdenkin elokuvan perusteella (tai tätä kirjoittaessa olen nähnyt jo kolme) voin sanoa, että äänielokuva tuskin on päässyt koskaan lähemmäs mykän elokuvan komiikkaa kuin Étaixin elokuvissa, joista Yoyo vaikuttaa jo nyt yhdeltä pääteoksilta, tai ehkä juuri siltä.

Yoyon sivustalla maailma muuttuu sotaisasti kohti modernia, sukupolvet vaihtuvat ja yhteiskuntaluokat kohtaavat taistellen, mutta pienet yksityisetkin hyvät teot kantavat hedelmää ja jättävät oman jälkensä surumielen ja katoavan kulttuurin (johon itse elokuvakin tavallaan vuosikaudet kuului) raunioiden keskelle.

Enpä tiedä elokuvan digitaalisesta restauroinnista, koska en ole sen asiantuntija. Ainakin alkujaksossa (jossa erinäiset liikkeiden ja pintojen äänet ovat keskeisiä) tuntui, että äänet pamahtivat liian painokkaina. Kun vanha elokuva näyttää ja tuntuu digitaalisesti restauroidulta, jollain tapaa ylipuhtaalta ja -täsmennetyltä, se hämärtää filmillisen luontaisuuden tuntua - juuri sitä, mitä yritetään tavoitella. Jos kopion alkutekstejä oli uskominen, digitaalinen restaurointi oli ainoa tapa pelastaa Étaixin elokuvat.

Näytöksessä jonkin verran rapistelua.