Antonio das Mortes. 1969, Brasilia / Saksa / Ranska. O: Glauber Rocha. * * * * . La 5.10.2013 klo 19.00, Orion (Cinema Deleuze). 35-mm. Kopio: ++++. Elektroninen tekstitys suomeksi: Potenze. Paikka: permannon rivi 7, istuin 11 tai 12. Näytösolosuhteet: 3/5. En ole tekemässä nuorgameja, mutta on pakko tyytyä hiukan lyhyempiin väläyksiin joistain elokuvista.
Olin nähnyt Rochalta aiemmin vain Vallan ja kumouksen (1967) viisi vuotta sitten, ja sen perusteella osasin ennakoida vain ohkaisesti, mitä Mustan jumalan, valkean paholaisen (1964) jatkolta odottaa.
Vallan ja kumouksen agitatiiviseen hyökkäävyyteen verrattuna lopputulos yllättää värikkään mystisellä allegorisuudellaan, jonka alta kuoriutuu vasemmistolainen luokkataistelun analyysi tropicalismon ja brasialaisen folkloren tiiviinä kudelmana, toisiinsa yhtä hedelmällisesti kuin häiritsevästi kieoutuneina.
Maurício do Valle esittää nimihenkilöä, Bahian myyttistä kulkijaa, joka saapuu tilauksesta tappamaan erään cangaceiron kurjaan sisämaakaupunkiin. Sitä pitää pitkälti henkisessä vallassaan vanha sokea, säälittävä mies (Joffre Soares), joka omistaa suuren osan paikallisesta maasta ja saa nauttia kauniin naisen (Lara Odete) seurasta. Mortes on saanut tehtävästään elämälleen 29 vuoden tauon jälkeen tarkoituksen, mutta joutuu pohtimaan asioita laajemmin, sillä hänen rituaalimaisesti tappamansa cangaceiro on edustanutkin nälkäisen kansan silmissä itse asiassa toivoa paremmasta.
Rocha kuvaa kärjistyvän tilanteen herättämiä väkivaltaisia aikomuksia lähinnä keskeneräisiksi jäävinä, miltei symbolistisina asetelmina ja antaa niiden purkautua lopulta odottamattomammalla, turhautuneella tavalla, vieden koko verenvuodatuksen epätoivoisuuden niin pitkälle, että elokuva saavuttaa rakenteellisen mielenhäiriön tunnelatauksen.
Mieleen tulee helposti Miklós Jancsó, enkä ole ilmeisesti ainoa. Etenkin lopussa oman kollektiivisuutensa merkitystä etsivät henkilöt hoipertelevat köyhillä kaduilla tanssahtelevin askelein kuin maisemallisessa oopperassa, väkivalta ja sen jättämä kärsimys ainoina oljenkorsinaan. Raadollisuudessa Rocha on kuitenkin mennyt Jancsóa pidemmälle kuvatessaan shokeeraavasti myös seksuaalisten voimavirtojen heräämistä verisen ruumiin äärellä.
Rochan pessimistisenä avainkysymyksenä luokkataistelun kuvauksessa on, kumpi on sisäisen itsekunnioituksen kannalta tuhoisampaa: tehdä väkivaltaa vai olla kykenemätön siihen? Kaksi vuotta Antonio das Mortesin jälkeen Rocha lähti vapaaehtoiseen maastapakoon, eli vielä kymmenen vuotta eri puolilla maailmaa ennen kuolemaansa, mutta oli jo tehnyt muistettavimmaksi jäävät elokuvansa Brasilian sotilasdiktatuurin (1964 - 1985) alkuvuosina.
Kopio oli taivaallisen näyttävä runsaine väreineen, loppupuolella hivenen kuluneempi. Hiukan pulinaa oli rivilläni. Laskujeni mukaan viisi katsojaa poistui salista näytöksen aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti