Kyllä miehet ovat roistoja. 1932, Italia. O: Mario Camerini. * * * . Ti 8.10.2013 klo 17.00, Orion (Vittorio De Sica). 35-mm. Kopio: +++. Elektroninen tekstitys suomeksi: en huomannut suomentajaa, mutta epäilemättä Elina Suolahti. Paikka: permannon rivi 7, istuin 14. Näytösolosuhteet: 3/5.De Sica -sarja käynnistyi Mario Camerinin pienimuotoisen viehkolla romanttisella komedialla Milanon työläiskortteleista. Elokuva alkaa valkoisten puhelinten kaudelle epätavallisen runollisesti ja maanläheisesti arkeen heräävästä kaupungin aamusta, ikään kuin vielä 1920-luvun monien kaupunkisinfonioiden tyyliin. Taksia öisin ajava isä saapuu kotiin, kun tytär lähtee töihin. Kuvauksellisesti elokuva ennen kaikkea erottuukin - liikkuva kamera kuvaa nuoren miehen (De Sica) yrityksiä valloittaa tuo kioskin tyttö (Lia Franca) kaupungin infrastruktuurisessa humussa. Erityisesti kohtaus, jossa tämä Bruno seuraa pyörällä raitiovaunua vain päästäkseen lähelle tuota siellä istuvaa Mariucciaa, on vastustamattoman romanttinen osoitus siitä, että tosi on kysymyksessä. Romanssi ja sen kehitys on sinänsä aika tavanomaista käänteiltään, mutta yhtä kaikki nautittavan kytköksissä Milanon teolliseen elämänrytmiin, jossa eri kulkuvälineillä, erityisesti autoilla, on merkittävä osansa irtautumisen tunteessa. Mukana on myös sangen humoristisia kohtauksia huvielämän nöyryyttävyydestä, jos sosiaalinen tilanne onkin ei-toivottu. Perheen hallitseva merkitys italialaisessa kulttuurissa korostuu etenkin lopussa, jossa tytön isän tyytyväisyys on melkein tytön omaa onnea suurempi tämän pariutumisessa. De Sican laulama Parlami d'amore Mariù on mukava iskelmä. Lähelläni joku vilkuili kännykkää, mistä loisti valoa - pyysin sammuttamaan sen.
Ennen näytöstä huomasin Orionin kassan läheiseen lasikaappiin tulleen ilmoituksen siitä, että Orionissa pääosassa on elokuva. Mahtava juttu. Ja hienosti muotoiltu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti