Aamiainen ruohikolla. 1959, Ranska. O: Jean Renoir. * * * * . Ti 13.8.2013 klo 17.00, Orion (Renoir & Renoir). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Aito Mäkinen, ruotsinnos Maya Vanni. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Aiemmat katselut: ma 8.11.1993, Niagara (Tre), 35-mm, SEA:n esitys, suomenkieliset tekstit, * * * * .Elokuvataiteen korkeimpaan kaanoniin kohonneista mestareista Jean Renoiriin taisin tutustua kaikkein myöhimpään. On siitäkin tosin jo 20 vuotta. Ohjaajan viimeistä edelliseksi jäänyt teatterielokuva Aamiainen ruohikolla oli osuva käynnistys näin jälkeenpäinkin ajatellen.
Kirjoitin siitä päiväkirjaani tuolloin lukion ensimmäisellä: "Huoletonta, iloista Renoiria" - sellainen oli ensivaikutelmani ohjaajan tyylistä. Jälkeenpäin, kun olen tuohon kohtaan päiväkirjassani törmännyt, olen vähän nolostunut: taisinpa olla naiivi... Tuskin olin ymmärtänyt Renoirin ironiasta mitään.
Toisaalta nyt elokuvan uudelleen nähtyäni (ja unohdettuani sen sisällön harvinaisen totaalisesti tällä välin), voin kyllä allekirjoittaa lausahdukseni edelleen. Aamiainen ruohikolla on huoleton ja iloinen elokuva, mutta juuri siinä on myös avain sen lempeään ironiaan.
Virran (1936) tavoin Renoir palaa tässä isänsä Pierre-Auguste Renoirin maalauksissaan kuvailemiin maaseutuidylleihin, mutta erona on tapahtuma-aika ja sekaisin on oikeastaan geeniperimäkin: nimi on poimittu Édouard Manet'n samannimisestä vuoden 1863 kohumaalauksesta (joka on siis 150-vuotias), jossa alaston nainen ja kaksi puettua dandya ovat levittäytyneinä metsän suojaan eväittensä kera - itse asiassa ollaan aika kaukana isä-Renoirin maailmasta.
Manet'n maalauksen valmistuessa modernin automobiilin keksimiseen oli aikaa enää runsaat 20 vuotta! Se on olennaista, sillä Renoir tuo luonnon täysin rinnoin jo keskelle koneiden ja automaattien maailmaa, modernismia, massatuotantoa, tieteellistä etäisyyttä ja intellektuellia viileyttä, televisio- ja avaruusaikaa, jossa suhtautuminen maan antimiin on kuin välitilaan liukastunut sekoitus aitoa ja teeskenneltyä viattomuutta (muutenhan emme kai olisi sitä osanneetkaan saastuttaa sitä niin tehokkaasti 1960- ja 1970-luvuilla).
Renoirin näkemys on intuitiivisen ekologinen. Aamiainen ruohikolla on liki piinallisen motoristinen elokuva, siinä on paljon koneiden pärinää, skootterit ja autot kulkevat pitkin teitä kohti provinssia, ne halkovat esi-isien maiseman, mutta ei niillä sentään aivan syvimmälle metsän helmaan päästä. Liikkumisen ja päämäärän välillä on ristiriita, ja hedelmällinenpä onkin: Renoir ei yritä tavoittaa nostalgiaa vaan oman aikansa postikortti-idyllin, joka huokuu kevyesti sekä mennyttä kuvitelmaa että käsillä olevaa vieraantumista, yhtä arvaamatonta syineen ja seurauksineen kaikkinensa, mutta ilman pienintäkään moralisointia kumpaankaan suuntaan. Atavistisesti sävyttynyt luonnontunne saa pontta räikeästä aikalaiskitschistä myös elokuvan uhkeassa, mutta samalla oudon piukassa väripaletissa. Aamiainen ruohikolla on aurinkoiselta estetiikaltaan kuin perinteinen maisemamaalaus, mutta kuva, jonka siinä näemme, on lumoltaan jollain tapaa lukkiutunut (ehkä kuin television virityskuva) tai vähintään kuin odottamassa inhimillistä kosketusta, orgaanista yhteyttä pakokaasun ja kemikaalien kiristävässä tuoksussa. Jotain alkuperäistä suhteessamme luontoon on päättymässä, ainakin aisteissamme, mutta tässä vielä pieni imaginäärinen lepotuokio siitä, mikä meitä siihen sisällämme on sitonut.
Tunteellisella ja sosiaalisella tasolla Aamiainen ruohikolla on innoittava teos. Kaupunkilainen sivistyneistö ja maalainen kansa kohtaavat tavalla, joka yllättää ja haastaa molemmat. Taikausko on helähtävinään vanhan paimenen huilussa, jonka sävelet nostattavat myrskyn ja saattavat biologi Etienne Alexisin (Paul Meurisse) sattumalta yhteen hemaisevan maalaistytön Nénetten (Catherine Rouvel läpimurtoroolissaan) kanssa. Alexis on pyrkimässä uuden Euroopan (!) presidentiksi näkemyksillään siitä, kuinka intohimo on torjuttava terapialla ja yhteiskunnalliset kauhuskenariot vältettävä keinosiemennyksellä. Sitten hän näkeekin neidon uimassa ja joutuu vähitellen korjaamaan teorioitaan.
Aamiainen ruohikolla on Renoirin karikatyristisen komediallinen testamentti sille, etteivät kaupunki ja maaseutu, tiede ja luonto saa erkaantua liian kauas toisistaan - vuorovaikutusta on vaalittava modernilla ajalla kenties enemmän kuin ennen. Testamentti on liian pömpöösi sana, sillä elokuvassa ei ole pyrkimystä mihinkään suureen ja lopulliseen, siksi sitä on vaikea edes pitää mestariteoksena perinteisessä mielessä. Renoir antaa ikään kuin luonnon ohjata elokuvaansa, mutta luontohan ei koskaan vaadi täydellisyyttä: elokuvan myrskykohtauksessa on myös joitain farssimaisia ja pitkitettyjä piirteitä, jotka ovat hivenen tuskastuttavia.
Oman renoirlaisen oletusluonteensa eli monimielisen hienostuneisuuden yllättävänä antiteesinä Aamiainen ruohikolla on yksiselitteisessä räväkkyydessään mahdollisesti Renoirin buñuelmaisin elokuva (vaihdoin tästä näytöksen jälkeen pari sanaa Orionin aktiiivikatsojan Dana Benlakhdarin kanssa, joka oli saanut suunnilleen saman mielleyhtymän). Koko elokuva on teorian ja intuition sekoiluna myös jonkinlainen ennekuva siitä törmäyskurssista, jonka lasku kuitattiin sittemmin Godardin Viikonlopussa (1967); Renoir tarjoaa ikään kuin viimeisen helpottavan suvannon ennen skootterin lopullista karkaamista.
Lammikon vitivihreät kaislat ovat mahdollisesti vaikuttaneet Tarkovskiin tämän tehdessä Solarista (1972), ja kokonaiskuvio, jossa hillitty akateemikko ihmettelee kansan tapoja maaseudulla, lienee puhutellut Yö vai päivä -elokuvan (1962) kollektiivia.
Nenetten kotitalon yhtäältä idyllinen ja toisaalta tukahduttava etusivu ja pihapiiri, joka toistuu elokuvassa usein samasta kulmasta, kiehtoo. Kompositiossa on jotain salamyhkäistä, Renoirille selvästi henkilökohtaista (onhan kyseessä hänen sukuhuvilansa); kamera vaikuttaisi asetetun tarkalleen jonkin harvinaisen kirkkaan muistikuvan etäisyydelle, mistä tulee mieleen, että valkokankaiden maaseutua ei ole arkkitehtonisesta vinkkelistä tietääkseni tutkittu juurikaan.
*
Mietin koko elokuvan ajan, miksi Paul Meurisse on tässä roolissaan niin tutunoloinen. Keksin lopulta, että hän muistuttaa television melko unohdetun satiirisarjan Me tässä (1996) juontajaa Jarkko Havankaa... Kieltämättä eriskummallinen assosiaatio, josta ei ehkä sen enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti