Silent Running

(Hiljainen pako). 1972, Yhdysvallat. O: Douglas Trumbull. * * * * . To 4.7.2013 klo 18.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm. Kopio (4/5): Svenska Filminstitutet. Ruotsinkieliset tekstit. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 2½/5. Aiemmat katselut: alusta noin puolilleen, pe 12.7.1996 - la 13.7.1996 klo 23.50 alkaen (Taistelu avaruudessa), TV2, Vastarannankatu (Tampere), seurana Jukka Tuomiranta.

Silent Running kuuluu niihin harvoihin elokuviin, jotka olen aikanaan keskeyttänyt. En enää muista tarkkaa syytä, mutta olisimmekohan lähteneet kaverini kanssa vain yksinkertaisesti baariin? (viimeinen bussi kun taisi lähteä keskustaan pian elokuvan alettua...) Toisaalta kyseisen kesän 1996 aikaan elin myös jonkinlaista epäilyttävää regressiovaihetta suhteessa muun muassa ekologisiin kysymyksiin, joten silläkin saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Silent Running on uuden avaruusajan kenties häpeilemättömin luonnonlapsi, varmaan maailman leimallisin luonnonsuojelullinen ja hippi-ideologinen tieteiselokuva. Kubrickin 2001:n (1968) tehosteista vastanneen Douglas Trumbullin esikoisohjaus kieltäytyy kuitenkaan olemasta kiehtova ja hauska kuriositeetti, minkään sortin kukkaissekoilu avaruudessa (ehkä kaverini kanssa olimme asennoituneet johonkin tällaiseen...).

Kyseessä on hyvinkin vakava ja tinkimätön visio elämän mahdollisesta kohtalosta. Parhaillaan Saturnuksen kiertoradalla liikehtivään amerikkalaiseen avaruusalukseen Valley Forgeen on säilötty kasvihuonemaisiin kupuihin maapallon viimeiset elämän rippeet, tilkku kasvimaata, lampi ja pieni metsäpalsta, kaniineja... Ne on tarkoitus kuljettaa takaisin Maahan, jotta elämä planeetalle voitaisiin palauttaa.

Kun aluksen miehistö saakin käskyn hävittää tuon viimeisenkin vihreyden maailmankaikkeudesta (ja siirtyä kaupallisiin tehtäviin!), ainoa heistä, joka haraa komentoa vastaan, on Freeman Lowell (Bruce Dern). Pysyäkseen henkilökohtaisessa vakaumuksessaan ja tuntiessaan kosmologisen vastuunsa hän päättääkin tappaa kollegansa ja jäädä yksin alukselle.

Tämän jälkeen Silent Running muistuttaa aika lailla samana vuonna valmistunutta, vain kymmenen päivää myöhemmin ensi-iltansa saanutta Andrei Tarkovskin Solarista, jossa niin ikään viherkasvillisuus (tosin pelkistetymmässä ja epäsuoremmassa muodossa) muistutti yksinäistä päähenkilöä omasta ihmisyydestään keskellä totaalista olosuhteellista toiseutta.

Deric Washburnin ja vielä niminä varsin tuntemattomien Michael Ciminon ja Steven Bochcon käsikirjoittama Silent Running ei kuitenkaan täysin pääse Bruce Dernin sinänsä osuvasti esittämän Lowellin sisimpään. Toisinajattelijan yksinäisyys, joka alkaa lähennellä hulluutta, jää tarkastelultaan vähän heppoiseksi.

Siitä huolimatta Silent Runningin sisäänpäinkääntyvä, mutta Lowellin itsekunnioituksen kannalta juuri ainoa mahdollinen tunnelma on todellisuudentajultaan vahva. Trumbull luo avaruusalukseen alussa kiehtovan, mutta koko ajan ahdistavammaksi käyvän kontekstin, johon veikeät miniautot ja polvenkorkuiset robotit Tupu ja Hupu luovat lasten liikenne- ja avaruuspuistoon viittaavaa keinotekoisen seikkailullista tunnelmaa. Lowellissa turhautumisen hetkinä iskevät lyhyet muistivälähdykset muinaisista maapallon metsistä, jotka alkavat vaikuttaa ainakin hänelle itselleen jo tavoittamattomalta temmellyskentältä, ovat tehokkaita.

Joan Baezin somat laulut on istutettu hedelmällisesti Silent Runningin visioon. Ne edustavat 1960-luvulta kantautuvaa vilpittömän naiivia kulttuurivirtausta, joka sopii trumbullilaiseen tulevaisuusnäkyyn siinä missä nuo kastelukannuihin lopulta tarttuvat hassut robotit, jotka alkavat herttaisesti hoitaa kukkia - vielä ennen ihmiskuntaan (jota edustaa vain ja ainoastaan Yhdysvallat) uskonsa menettänyttä loppuräjähdystä, joka vetää vaihtoehdoista tavallaan saman päätelmän kuin Hopperin Easy Rider (1969) tien päällä.

Suomessa Silent Running ei saanut aikanaan teatteriensi-iltaa. Televisiossa se esitettiin ensi kerran lokakuussa 1980, mikä todennäköisesti on ollut Suomen ensi-ilta. Ajankohta on poikkeuksellisen mielenkiintoinen, sillä tuolloin Suomessa elettiin keskellä ekologista aktivoitumista ja vihreän liikkeen voimakkaita syntyvaiheita. Kiinnostaisikin tietää, mikä oli Koijärvi-liikkeen kanta Trumbullin elokuvaan.

Alussa muistelemani vuoden 1996 tv-esityksen kohdalla Yle on tarjonnut varsinaisen sci-fi-illan, sillä Jedin paluu on päättynyt ykköskanavalla vain varttia ennen Trumbullia.

SFI:n kopio oli hyvä kirkkaine väreineen. Näytöksessä oli periaatteessa hyvin keskittynyt tunnelma pienin rajoituksin. Alun huumaavasti aukeavan kukkaloiston ihasteluani rajoitti viistosti edessä istuneen katsojan baskeri, jota hän ei ollut vielä riisunut päästään. Takanani istuneet aikuiset mieskatsojat taas naureskelivat ärsyttävän vahingoniloisesti Baezin lauluille niinä vähäisinä kertoina, kun ne alkoivat soida. Kännyköiden valoja heijastui välillä sivusta, välillä edestä.

Näytöksen jälkeen etsin Kampin Vegemestaa, mutten löytänyt. Lost in space... Jouduin menemään maailman suurimpaan pikaruokaravintolaketjuun, perustettu vuonna 1965 Yhdysvalloissa.