 |
| hollywoodlady.tumblr.com/ |
(KAVI). Suom. & ruots. tekst. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 4/5. Katsojia silmämääräisesti: 66. Alkusanat: Ben Hellman, esittelijä Martti Anhava. **½
Aloin lukea Tolstoin romaania muutama vuosi sitten, kun Joe Wrightin ohjaama ja Keira Knightleyn tähdittämä elokuvatulkinta oli saapumassa teattereihin. En kuitenkaan ennättänyt sitä lukea määräajassa loppuun ja niinpä päätinkin jättää elokuvan siinä vaiheessa katsomatta "romaanin kustannuksella". Luulen, että tein oikean ratkaisun.
Niin paljon kirjallisuuden klassikkoja on filmattu ja elokuvataan edelleen, että elokuvaharrastaja on useimmiten nähnyt ne ensin elokuvana. Siksi on hyvä edes joskus tehdä toisinpäin vielä silloin, kun on mahdollista.
Clarence Brownin ohjaama Anna Karenina onkin ensimmäinen näkemäni filmatisointi Tolstoin suuresta, perhesuhteita, naisen asemaa, tunteen ja kohtalon, tahdon ja tyytymisen kysymyksiä käsittelevästä romaanista.
Puitteiltaan - lavastukseltaan, ilmapiiriiltään, puvustukseltaan, talviseen ilmastoon liittyviltä aistimuksiltaan, visuaaliselta kokonaishamotukseltaan - Anna Karenina on loistelias esimerkki 1930-luvun Hollywoodin kyvystä heittäytyä edellisen vuosisadan kulttuuriin toiselle puolelle maapalloa. Lopputulokset ongelmat kasvavat tapakulttuurista ja sisäisestä maailmasta: upseerien juopottelukohtaus ikään kuin suoraan silminnäkijöille suunnatussa hauskuuttelevuudessaan tai toisaalta Annan itsetuhoon johdattava oman asemansa ja mahdollisuuksiensa "juokseva" sisäistäminen eivät oikein vastaa tolstoilaisen maailman ronskia hersyvyyttä ja ajan mittaan punniutuvaa painoa.
Vika on varmaan tuottaja Selznickin, tuskin Clarence Brownin, jonka ohjaus on pääosin vivahteikasta, mainittakoon lyhyenä yksittäisenä, pienenä kohtauksena Annan (varsin itsestäänselvästi rooliin jälleen saanut Greta Garbo) ja Vronskin (jossain määrin osaan istumaton Fredric March) välisen kiintymyksen varmuuden, mutta samalla heidän tulevaisuutensa epävarmuuden kuilua pelkin ikkunasta ulos suunnatuin katsein kosketteleva junamatka, jota aurinko heijastaa puolittaisena vuoren takaa.
Maininnan arvoista on myös Herbert Stothartin musiikki (kihelmöivä kynttelikköjen sytyttäminen) ja tietenkin Garbon hovikuvaajan William Danielsin työ.
95-minuuttiselta - eli yllättävän lyhyeltä - kestoltaan se on kuitenkin väistämättä ja etenkin loppua kohden raakile, armoton pintaluenta Tolstoin monipolvisesti esittelemistä ja syventämistä teemoista. Kitty (Maureen O'Sullivan) ja Levin (Gyles Isham) jäävät selvästi sivuosiksi, ja heidän tietty maanläheinen merkityksensä hukkuu Annan ja Vronskin romanttisen tragedian taustalle, ei kohoa vastavoimaksi heidän rinnalleen.
Anna Karenina onkin esimerkki Hollywoodin kyvystä loihtia maailmankirjallisuuden klassikosta tähtijärjestelmänsä mallikappale. Teoksen nimi voisi aivan hyvin olla myös Greta Garbo. Juuri Garbon salaperäisyyteen liittyvän mytologian rakentamisessa Anna Karenina on yksi avainelokuvista. Kaikista 1900-luvun alkupuoliskon valkokangastähdistä ehkä Garbo eniten oli heijastuma edellisten vuosisatojen kuvitellusta loistosta - tässähän hän esitti Kareninaa jo toistamiseen filmillä. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti häiritse sitä katsojaa, jolle Tolstoi on alkulteoksen loihtijana vielä paljon suuremmassa asemassa. Juuri Garbon sisäsyntyisen antautumisen ja Annan sielunelämän miltei taianomaisen ilmentämisen ansiosta katsoja voi hyvin kuvitella, kuinka suuri elokuvaohjaaja Tolstoi olisikaan voinut olla.
Ben Hellman avasi näytöksen pienellä karismaattisella johdannollaan Tolstoin romaaniin ja siitä välittyviin teemoihin. Hän muistutti, että vaikka Tolstoilla on romaanissaan vankka näkemyksensä siitä, kuinka elämä olisi elettävä, tämä ihaili Anna Kareninaa.
Itse en koe, että Tolstoi kritisoisi Annaa siitä, että tämä ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Pikemminkin kirjailija pohjustaa hyvin selväpiirteisesti, miksi Anna päätyy ratkaisuunsa siinä missä esimerkiksi Kitty ja Levin, veli Sliva - ja myös Vronski - jatkavat eloaan, ehkä onnen, ehkä kärsimyksenkin, Vronskin kohdalla kenties tuskan ja unohduksen vuorovesissä. Annan kohtalo hiukan äkkiväärästi mysterisoidaan tässä 80 vuoden takaisessa elokuvassa, hänen rakkautensa kohteen läpitunkemana.
Yleisö oli omistautunutta. Viime hetkillä ennen elokuvaa saliin saapui pieni sykähdyttävä mummeli. Projisoinnissa oli pari pientä häikkää alkupuolella.
 | |
| theartofmemory.blogspot.fi |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti