Viime elokuun lopussa nauroin - loppua kohden yhä kauhunsekaisemmin - kippurassa monet kerrat, kun luin Dostojevskin Kellariloukkoa (1864).
Timo Linnasalon 31 vuoden takaista elokuvatulkintaa tästä mestarillisesta pienoisromaanista ja jonkinlaisesta eksistentialismin katekismuksesta katsoessani en huomannut tekeväni samaa. Linnasalo ja toiset käsikirjoittajat Ilpo Tuomarila ja Paavo Piskonen lähestyvät yksinäisen miehen monomaanista maisemaa lähinnä sen tarjoamasta mahdollisuudesta tutkia yhteiskunnallisen sivullisuuden ehkä yleismaailmallista ja ajatonta luonnetta. Toisin kuin Dostojevskilla, näkökulma ei ole suoranaisesti miehen, joka avoimesti ja tietoisen ylimielisesti herkuttelee tarinallaan ja kolkolla tilallaan vaan häntä esittävä Paavo Piskonen hyörii kuvassa pikemminkin eräänlaisena narrihahmona.
Linnasalo viittasi näytöksen avaussanoissaan Colin Wilsoniin, jonka mukaan on olemassa aktiivisia ja passiivisia sivullisia. Kellariloukon päähenkilö kuuluu jälkimmäisiin. Tietynlaisia olemisen ahtauden tiloja elokuvissaan usein visuaalisesti hahmottanut Linnasalo on tavallaan ihanteellinen ohjaaja Kellariloukolle, mutta siinä missä Dostojevskin luomuksen sisäinen maailma poimuili yltyvästä ahtaudestaan huolimatta loputtoman rikkaana, elokuvassa se jää lähinnä kirjalliseksi yksinpuheluksi ja sellaisena vieläpä usein kovin näytelmälliseksi horinaksi. Aikalainen ei poraudu nimihenkilönsä päähän vaan pitää häneen tietyn kohteliaan, ymmärtämättä jäävän poikkeusyksilön ollessa kyseessä jopa vähän ihailevan etäisyyden.
Niin tarkasti kuin Kellariloukko puhutteleekin myös nykyihmistä, on sen maailmalle ajatuksenjuoksullaan selkänsä kääntävä mies sitkeätä huumorintajuaan myöten olennaisilta osiltaan sidottu siihen Venäjän keisarikunnan sosiaaliseen todellisuuteen, jota hän edustaa. Aikalaisesta välittyy tunne sitä, että on haluttu pitäytyä tässä pietarilaisessa pohjassa, mutta luoda siitä myös avoin, kommentoiva silta 1980-luvun alun Helsinkiin, ainakin näennäisesti tasavaltaiseen todellisuuteen. Lopputulos jää kuitenkin haparoimaan jonnekin etäisten mainosvalojen hallinnoiman Hakaniemen sillan ja Venäjän vallasta jollain tapaa muistuttavien rakenteellisten jäänteiden suomien metamaisten mahdollisuuksien ja irrottelujen suohon ilman, että aikakausien ja asetelmien yhteydet tulisivat tyhjentävästi ilmaistuiksi. Vasta inspiroitunut, sirkukseen sijoittuva loppukohtaus tuo jotain lisää alkuteokseen.
Ulkonaisesti Aikalainen on mitä ainutlaatuisin aikalaiselokuva ulkoseinistä sojottavista ruosteenruskeista vesihanoista vessojen vanhanaikaisiin putkistoihin ja korkealla hyllyviin vesisäiliöihin, rapattuihin, ammottavia paloja menettäisiin kiviseiniin ja rähjäisiin, epämääräisistä materiaaleista rakentuviin ullakkohuoneisiin. Nyky-Helsingistä tällaista maailmaa voi ehkä jo joutua etsimään.
Yhdessä kohtauksessa nähdään päähenkilö puheripuli ohikulkijoille Vanhan ylioppilastalon edessä. Siinä näkyy myös elokuvamainostaulu. Bio Illusionissa pyöri Aikalaisen kuvausaikaan syksyllä 1983 Peter Greenawayn Piirtäjän sopimus, joka aiemmin syyskuussa esitettiin myös Orionissa.
Led-valoa pompahteli ajoittain vasempaan silmäkulmaani. Salin valot syttyivät vahingossa lopputekstien alettua.
[Kirjoitettu 3.10. klo 16.07, hiukan editoitu tekstiä klo 19.42].
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti