1980-luvun alussa erittäin suurikokoinen mies saattoi vielä itsessään olla hauska. Mutta Leo Lastumäki oli enemmän, hän oli aito sidekick-tyyppi, joka edusti tietyn aikakauden "tuosta sisään" -tyylistä, häpeämättömän fyysistä, hurtin humoristista, ruumiillisen työn ja grillimausteiden tuoksuista kahden istumapaikan mieskuvaa. Tällaiset itsetietoiset jörököllit alkoivat kuolla sukupuuttoon myös audiovisuaalisesta mediasta 1990-luvulla, sekä työn sosiaalisen rakenteen että ruokakulttuurin ja elämäntapojen muuttuessa. Varhaisin muistikuvani Leo Lastumäestä on Valehtelijoiden klubista (1981-83), jonka porukasta ei taida olla tämän lähdön jälkeen enää puoliakaan jäljellä. ÄWPK:ssa eli Älywapaassa palokunnassa (1984) Lastumäki pääsi vielä enemmänkin esille. Tämän jälkeen hän alkoi hiukan unohtua, jäädä yhden aikakauden perheviihteen isoksi ikoniksi, suurten ikäluokkien suosikiksi. Lastumäen bongaaminen elokuvista ja televisiosta on sittemmin aina tuottanut riemua. Syksyllä 1992 teinimäisen ylivakavan elokuvataiteellisen innostuksen vallassa päivittelin Tampereen Näsilinnankadun Makuunissa Lastumäen kanteensa saanutta julkaisua nimeltä Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen (1988), ja mietin, miten tällaista voi olla olemassa. Filmografian keskeisin rooli oli Seppo Huunosen aliarvostetussa Lampaansyöjissä (1972), mutta parhaimmaksi elokuvaksi taisi jäädä varsin selvästikin Matti Kassilan Elokuu (1956), jossa hänellä, jos oikein muistan, oli epätyypillisen tiukka konstaapelin rooli. Lyhyenä välähdyksenäkin Kassila löysi Lastumäestä puolen, jota sittemmin ei kukaan enää tainnut hyödyntää. Lastumäki esiintyi myös Tampereen Keskustorilla 1930-luvulta alkaen sijainneen miesten pukuliikkeen Pohjanheimon mainoksissa. Muistan ihmetelleeni sovituskopissa Lastumäen reimaa kuvaa, kun kävin ostamassa liikkeestä tumman puvun ja talvipalttoon mummoni hautajaisiin tammikuussa 2000.
Hieno artikkeli!
VastaaPoista