Swing

Kuvalähde: fiche-film.com

Ranska / Japani, 2001 (ensi-ilta 2002). O: Tony Gatlif. * * * ½. Pe 3.1.2014 klo 17.00, Orion (Tony Gatlif). 35-mm. English subtitles. Kopio: hyvä. Paikka: permannon rivi 9, suurin piirtein keskellä. Näytösolosuhteet: 3/5.

1990-luvun kestävimpiin ja silminnähden kauaskantoisimpiin elokuva-aarteisiin kuuluva Latcho Drom (1993), jonka vasta joulukuussa näin, taitaa olla yhä Tony Gatlifin taipaleen timantti, vaikka hän on tehnyt järjestäen kiinnostavia elokuvia romanikulttuureista senkin jälkeen kulttuurinantropologiaan verrattavalla otteella. Swingissä Gatlif kuvaa tutunomaista maailmaansa valkoisen keskiluokkaisen pojanviikarin silmin. Max (Oscar Copp) pääsee viettämään kesää isoäidilleen (varsin sivuun jäävä Fabienne Mai) Pohjois-Ranskaan, Saksan ja Sveitsin rajamaille sijoittuvaan Alscaseen. Hän ystävystyy kahviloissa soittelevan lempeän kitaravirtuoosin Miraldon (Tchavolo Schmitt) ja poikamaisen ikätoverinsa Swing-tytön (Lou Rech, jota luulin koko ajan pojaksi) kanssa. Miraldo opettaa Maxia soittamaan kitaraa Django Reinhardtin tyyliin ja Swing taas liikkumaan villilapsen tavoin ympäristössä, joka tarjoaa kätköisten purojen ja niittyjen täyttämine metsämaineen kiehtovaa löytöretkeilyä ja vapautumista välittömälle mielelle. Aikuiskatsojana näkee, kuinka Max on asettunut tietämättään keskelle kulttuurien väkevää ristiriitaa, joka näyttäytyy hänelle vielä viattomana seikkailuna. Manouche-kulttuurin tausta kuitenkin valottuu Maxille myös holokaustin synkentämine käänteineen, ketjupolttavan Muri Daïn (Hélène Mershtein) karuista muisteloista.

Swing ei kovin tasapainoisesti yhdistä impressionistista lapsuuskuvausta (jonka riehassa on ripaus osoittelevaa ja ikään kuin jotain olennaista puuttuvaa teemaa pakenevaa yliviritystä) ja jälleen aivan uskomattoman anteliaita ja yhteisöllisiä musisointikohtauksia, jotka vain huipentuvat kohti loppua. Kuin ihmeen kautta Gatlif saa silti elokuvansa henkilökuvauksenkin syvenemään aivan viime hetkillä, kun lapsuuden ehkä viimeinen kesä loppuu ja kulttuurinen eron hetki koittaa yllättävän kuoleman, aikuistumisen paineen ja kipeästi kasvavan kaipuun sävyttämissä tunnelmissa, jotka Maxille ja Swingille välittyvät varsin erilaisin näkymin. Viimeinen kuva naarmuisesta sinisestä ovenrähjästä, jonka taakse lukutaidoton Swing katoaa jätettyään Maxilta saaman muistolahjan asfaltille, on yksinkertaisuudessaan pysäyttävä, vieden miltei kenen tahansa katsojan ajatukset helposti omiin lapsuuden kesäkavereihin, jotka katosivat elämästä, mutteivät muistoista. Gatlifin näkemys on kuitenkin perustellusti lohduttomassa tasapainossa: on selvää, että Max pystyy hyödyntämään nuoren maailmansa avartumista tulevaisuudessaan, mutta Swingin tulevaisuus on jo lähtökohtaisesti epävarmempi.

Osuva käynnistys uudelle elokuvavuodelle.

*

Lähimpänä samalla rivillä istuneen katsojan kännykän valosta joutui huomauttamaan. Panavisionin projisointi jätti ylös ja alas valkoista viivaa.

Kuvalähde: memoiredulvent.canalblog.com