The Golden Coach / Kultaiset vaunut. 1952, Ranska / Italia. O: Jean Renoir. * * * * * . Pe 24.1.2014 klo 19.00, Orion (Anna Magnani). 35-mm. Kopio (4/5): BFI. Paikka: permanto, rivi 9, istuin 9. Näytösolosuhteet: 4/5.Kultavaunut tuli televisiosta (ja juuri sillä nimellä) ensimmäisenä kaupunkijuhannuksenani 1989, mutta en muista, että olisin sitä aattoyönä katsonut, ainakaan kokonaan. Katson! takakannen näyttävä videokansi ja Antti Lindqvistin viiden tähden arvostelu jäivät mieleen, ja siitä lähin minulle on syntynyt elokuvasta jotenkin erityisen komea ja hienostunut mielikuva.
Niinpä olen vähän yllättynyt, että Kultavaunut on ulkoisesta näyttävyydestään ja runsaudestaan huolimatta niinkin kevyt, pienimuotoinen ja jopa hiukan sarkastinen teos, vieläpä englanninkielinen.
Prosper Merimèen näytelmän ja Luchino Viscontin siitä tekemän tulkinnan pohjalta Renoir luo tapansa mukaisesti kirkkaan ja yltäkylläisen maalauksen italialaisen näyttelijäseurueen saapumisesta 1700-luvun Peruun. Kysymys on elämän ja teatterin suhteesta, ei yhtään sen enemmästä tai vähemmästä.
Runsaiden värien keskellä pääosassa tummana loistava Anna Magnani on hersyävä ja hämillinen commedia dell'arte -näyttelijä Camilla, jolle ilmestyy kolme kilpakosijaa, varakuningas (umpibrittiläinen Duncan Lamont), sotilas (Paul Campbell) ja härkätaistelija Ramon (Riccardo Rioli). Siinä missä jälkimmäiset etenevät ryhdikkään vääjäämättömästi kohti kaksintaistelua, varakuningas päättää maksaa Euroopasta sekä aateliston että kansan mieliksi tilaamansa korskeat kultavaunut itse, jotta voi lahjoittaa ne rakkauden eleenä Camillalle. Eleensä ja asemansa kanssa varakuningas pannaan kuitenkin kahden vaiheille.
Henkilöiden tunteiden mahdollinen todellisuus piiloutuu jonnekin olemisen ja esittämisen tuolle puolen, henkisen ja materiaalisen omaisuuden, pyyteettömyyden ja tekopyhyyden, rohkeuden ja pelkuruuden ja yhtä koomisten kuin vakavien näytön paikkojen juoksuttamaan elonpyörään. Henkilöt näkevät toisissaan romanttista toivoa sosiaalisten rajojensa ja elämäntapojensa yli, mutta eivät pääse omista, lopultakin tyydyttävistä rooleistaan irti. Harlekiinipoika temppuilee alussa ja lopussa. Vivaldin musiikista ikään kuin katon päälleen vetävä Kultavaunut on suurenmoista sivilisaation leikkiä ja pikanttia sivallusta, jollaisessa Renoir etenkin myöhäiskaudellaan on juuri omimmillaan. Aina voi tietysti jossitella, millainen olisi ollut (seuraavaksi murtumakohdan maamerkkinsä Senson) ohjaavan Viscontin viimeistelty tulkinta.
Kopio oli ajoittaisesta poksuvuudestaan huolimatta hyvä ja Technicolor poikkeuksellisen lumoavaa. Erityisesti sisätilojen lämpimät puupinnat ja öisten pihamaisemien leveät sinerrykset olivat aivan ainutlaatuisia hohdoiltaan - jälkimmäisten sävyille en muista äkkiseltään vertailukohtaa. Mahtoikohan kyseessä olla Kultavaunujen kaksi vuotta sitten restauroitu laitos?
Kesto oli oudolti noin 10-15 minuuttia lyhyempi kuin ohjelmavihkossa ja muissakin lähteissä mainittu sata minuuttia.
Yllättävää, ettei Kultavaunut saanut Suomessa lainkaan teatterilevitystä!
Näytös sujui alun lievän rapinan jälkeen tyylikkäästi loppuun. Ovi kävi kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti