Blokada

2006, Venäjä. O: Sergei Loznitsa. * * * * * . Ti 15.1.2014 klo 19.00, Orion (Carte blanche à Pirjo
Honkasalo). 35-mm. Kopio: laadukas. Paikka: rivi 9, penkki 9. Näytösolosuhteet: 5/5.

Siperian hyytävä ilmamassa saavutti viikon alussa Helsingin, mutta se ei vaatinut kuin pientä pakkasverryttelyä verrattuna todellisuuteen, joka vierähti silmille tiistaina Orionin valkokankaan arkistokuvissa vuosien 1941 - 1944 Leningradista, vajaan 300 kilometrin päässä sijaitsevasta, aiemmin ja taas sittemmin Pietarina tunnetusta kaupungista. Yli puoli miljoonaa leningradilaista tappaneen piirityksen päättymisestä tulee ensi viikon viimeisenä päivänä kuluneeksi 70 vuotta.

Sergei Loznitsa on koonnut elokuvansa harvinaisesta, ehkä jopa osin ennennäkemättömästä arkistomateriaalista (Moscow Timesin kahdeksan vuoden takaisessa haastattelussa ohjaaja kertoo, että materiaalia piirityksestä on vain kolmen ja puolen tunnin verran), ja vaikka kuvaston historiallisesti tuore todistusvoima joko olisi tai ei olisi aivan kirjaimellinen tai kiistaton totuus, hän on joka tapauksessa kyennyt luomaan elokuvaansa tällaisen sävyn, kuin silmille avautuisi ensi kertaa se tavallisten nälästä, taudeista ja kylmästä kärsivien leningradilaisten sosiaalinen todellisuus, jota ei löydy historiankirjoituksista tai poliittisista tutkimuksista.

Kielellisyyden puute tekee vielä dokumentista hyvän omalakisensa. Yleensä tai lähes aina neuvostoliittolaisessa arkistomateriaalissa on mukana venäläinen, mahdikas selostusääni, mutta nyt tuntuu, kuin katsoja olisi jätetty yksin johonkin elokuvateatterin koesaliin katselemaan kuvia aavekaupungista, jossa ihmiset eivät ikään kuin täysin tietäisi, miksi he ovat tänne joutuneet. Paitsi että varmasti tietävät - elinolosuhteiden ankaruus ja niiden rajallisuus saarron pitkittyessä ja vuodenaikojen vaihtuessa näkyy ihmisten kasvoilla välttämättömänä selivytymistaisteluun rutinoitumisena ja todellisuudentajun säälimättömänä systematisoitumisena. Pirjo Honkasalo, jonka carte blanche -valintana elokuvana nyt esitettiin, toteaa elokuvan kääntävän neuvostoihmisen ikuisen uhri-identiteetin vastakohdakseen.

Kumea musiikkitausta pysyy riittävän hillittynä eikä nouse siinäkään suhteessa missään vaiheessa ylilyöntiasemaan. Musiikin ja äänitehosteiden kumeus korostavat ikään kuin kuurouden tunnetta. Äänitehosteet jätetään taitavasti omaan ekspressiiviseen rooliinsa, ilman pyrkimystäkään minkäänlaiseen autenttisuuteen. Kun sekä diegettinen puhe että kertojan osuus ja vielä myös autenttinen kuuloaistimus puuttuvat, Blokada lähestyy kirkkaasti kuuromykkyyden estetiikkaa, neitseellisesti järkyttävän kuva-aineiston ja jälkitajunnallisen ja sellaisena viisaasti ja omat rajansa tuntien pysyvän ääniraidan kera.

Käärittyjä ruumiita makailee talvisilla kaduilla ihmisten kulkiessa ohi, jotkut kuskaavat pulkalla menettämiään lähiomaisia viimeiselle matkalleen. Eläimiä ei tietenkään näy, muuta kuin muistoina talojen rappauksissa ja  siltojen koristeissa. Hienoa hevospatsasta hivutetaan hitaasti korokkeelta, palotikkaille noussut mies pudottelee palavasta talosta tavaraa, näyttäisi siltä kuin kirjoja suoraan hyllystä, jäiden väliin muodostuneesta railosta kauhotaan kulhoilla vettä ämpäreihin, bussit seisovat jonossa lumen peitossa.

Leningrad näyttää maanpäälliseltä kadotukselta, mikä ei tarkoita etteikö ihmisten kasvoilla näkyisi välillä myös pieniä hymynkareita ja etteivätkö he käyttäytyisi koko ajan aivan normaalisti, jokapäiväisen rationaalisesti. Lopulta piirityksen päättyessä tulee siirtymä voitonpäivän ilotulitukseen, joka puhkeaa kaupungin ylle ja tekee Blokadan aistillisesta todellisuushahmotelmasta yhtä kontrastisemman kuin konkreettisemman. Siirtymä tulee selittelemättä - on kuin piiritys todella päättyisi ilotulitukseen, ja heti sen jälkeen keräännytään aukiolle katsomaan saksalaisten joukkohirttämistä.

Neuvostoliiton vaiettu historia näyttäytyy edelleen sankarillisempana taivaalla kuin maan päällä, vakaiden katseiden tasolla, mutta Loznitsan dokumentti pystyy yhdistämään nämä kokemukselliset ulottuvuudet merkillisen taitavasti ja koskettavasti kansallisen historian perinteistä käsityskykyä uhmaavaksi sosiaaliseksi saartotilaksi, joka myös jätti välittömän jälkensä.