 |
| http://www.filmcomment.com/article/extended-trivial-top-201 |
Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna maailman viimeinen suuri balettitanssija Maija Plisetskaja kuoli 89-vuotiaana. Se tuli väistämättä mieleen Cassavetesin Shadowsin alkupuolella, jossa nuoria tanssijattaria koulutetaan erään henkilön mielestä halveksivasti "balettirotiksi", hukkaamaan kykyjään. Juurikin kyvyttömyydestä yhtyä klassiseen taiteeseen ja sen täydellisyyden tavoitteluun on kyse Shadowsissa, Cassavetesin esikoiselokuvassa, joka hamuaa jotain uutta Hollywoodin klassisen studioelokuvan tilalle.
Vuosi 1959 oli tunnetusti uuden aallon elokuvan käynnistysvuosi erityisesti Ranskassa (mm. Godardin, Truffaut'n ja Rohmerin ja Resnais'n pitkät esikoiselokuvat), mutta myös muun muassa Japanissa (Oshiman pitkä esikoiselokuva) ja Yhdysvalloissa (Varjoja).
Kuvakerronnallisesti harmaa, karu ja kameratyöltäänkin varsin staattinen Shadows ei sinänsä ole mitään elokuvailmaisun rajoja rikkovaa juhlaa. Newyorkilainen elämänmeno kyllä näyttää independent-tuotannossa rosonsa ja siloittelemattomuutensa, joka klassisessa elokuvassa ainakin jossain määrin oli pysynyt pimennossa. Shadows on improvisaatio, jossa ryhmä beat-sukupolven nuoria ihmisiä kohtaa ongelmia toisensa jälkeen, ajelehtien päämäärättömästi niiden ja satunnaisten toiveittensa ja mahdollisuuksiensa paineissa.
Shadows ei ole hengeltään niin kiihkeän vallankumouksellinen kuin esim. nouvelle vaguen debyytit. Pikemminkin se tarjoaa näkökulman laajentamista. Kysymys ei ole ehkä niin elokuvailmaisusta vaan kulttuurin hahmottamisesta. Shadowsissa huomio keskittyy avioliittoon ja perhesiteisiin, joiden mahti 1950-luvulla oli kasvanut yhdysvaltalaisessa kulttuurissa monesti jo kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden mittoihin. Perheyhteyden sosiaalinen paine on silti yllättävän suuri osa myös Varjojen maailmaa ja ongelmia, näkökulma vain on ahdistuneempi ja umpikujamaisempi, mutta samalla myös vapautuneempi juuri tämän tunnustuksellisuuden takia.
Shadowsin avoin ja tarkkanäköinen suurkaupunkilainen ongelmakenttä on varmasti tuntunut aikanaan yhtä vapauttavalta kuin mitä jazzin kehitys 1950-luvulla. Se ei tarjoa sosiaalisiin, rodullisiin ja seksuaalisiin ongelmiin valmiiksi pureskeltuja ja sovinnaisia, "oikeita" ratkaisuja, ei oikeastaan minkäänlaista varmaa ulospääsyä. Cassavetesin itsevarmuus kaiken epävarmuudesta hallitsee elokuvaa. Varjoja on nimensä mukaisesti luonteva kurkistus periamerikkalaisten arvojen ja instituutioiden taakse, unelmien haurauteen, mutta hiukan masentavana kääntöpuolena sen tietty piittaamattomuus kohdistuu myös sisäänpäin, omiin mahdollisuuksiinsa, joiden ainakin itse näen puoliksi hukkaantuvan. Shadowsin vilpittömän rehelliset ihmiskuvat jäävät raakileiksi ja irtonainen kokonaisvaikutelma hiukan yhdentekeväksi Charles Mingusin musiikin ja muutamien rajujen tunnepurkaustenkin keskellä.
Shadowsin merkitys on tietysti valtava selvänä tienviittana kohti uutta, osin ehkä entistä häpeilemättömämpää mutta ainakin entistä ihanteettomampaa yhdysvaltalaista elokuvaa. Shadowsista jääkin ennen kaikkea mieleen suru, ei mikään henkilökohtainen sellainen vaan kulttuurinen. Toisaalta sen purkauksellisuuteen sisältyy myös lupaus tulevista näytöistä, ei yksinomaan Cassavetesin. Mitään suurta äkkinäistä uutta aaltoa se ei kuitenkaan synnyttänyt, jos vertaa vaikka Euroopan tilanteeseen. Mutta pinnan alla alkoi kyteä.
Jotkin Cassavetesin kerronnalliset ratkaisut, nopeutukset ja pysäytykset, tuntuvat myös turhilta. Unohdin etsiä Gena Rowlandsin yökerhosta.
 |
| http://www.slantmagazine.com/film/review/shadows-4022 |
