Hollywood Ending

2002, Yhdysvallat. O: Woody Allen. **½. La 1.6.2013 klo 19.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (5/5): KAVA. Istumapaikka: 5. rivillä, miltei keskellä. Näytösolosuhteet: 4/5.

Toiseksi merkkipäivän (kävin Orionin kulmalla ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten) elokuvakseni valikoitui Woody Allenin elokuva 11 vuoden takaa.

Odotukseni Hollywood Endingia kohtaan olivat aikanaan suuret. Viehätyin heti alkuunsa sen nimestä ja vakuuttelin itselleni, että nyt on Allen on tehnyt vaihteeksi jotain suurta ja painokasta. Yllätyksekseni Hollywood Ending ei koskaan saanut Suomen ensi-iltaansa. Se oli itse asiassa ensimmäinen Allenin kokonaan ohjaama elokuva, joka koki tämän kohtalon (tosin jotkin Allenin alkupään elokuvat saivat Suomessa ensi-iltansa vasta hänen maineensa vakiinnuttua 1970- ja 1980-lukujen taitteessa). Hollywood Endingista alkoikin kolmen elokuvan putki Suomen ensi-iltaohjelmistossa esittämättömiä Allen-tuotoksia, ja tämä pimeä kausihan sitten päättyi tunnetusti Match Pointiin (2005). Monessa yhteydessä 2000-luvun alkuvuosia on pidetty Allenin väsyneimpänä kautena, myös joku viime vuonna ensi-iltansa saaneen Allen-dokkarin haastateltavista totesi tämän (niin, kymmenisen vuotta sitten Allen oli Suomessa miltei täydellisessä pimennossa, mutta nyt hänestä tuodaan jopa dokumentti teatterilevitykseen).

Nyt vihdoin Hollywood Endingin nähtyäni ymmärrän tästä jotain. Jadeskorpionin kirous (2001) on mielestäni yksi Allenin pahimpia epäonnistumisia, eikä tämä seuraavan vuoden filmi pane paljon paremmaksi. Alku on epätavallisen kiinnostava, kun Hollywoodin tuotantoportaiden kuvaus tuntuu pikemminkin altmanilaiselta satiirilta kuin allenilaiselta hupailulta. Mutta Allen ei ole Altman. Siltä totuudelta hänet meinaa pelastaa suuri käänne, sinänsä huikea vitsi, joka sitten ottaakin haltuunsa koko elokuvan. Ohjaaja (Allen itse) saa psykosomaattisen aivokasvaimen, joka vie häneltä näkökyvyn. Siitä huolimatta hänen annetaan ohjata elokuva. Tilanne on herkullinen, mutta sen asettamat lupaukset kuvausten takkuilusta ovat oikeastaan mehevämmät kuin mitä ne lopulta silmätysten ovatkaan. Allen tuntuu ohjaavan elokuvaa toisella kädellään, itsekin puolisokeana. Tällä kertaa se ei tuota mitään erityisempää. Elokuvasta jää käteen lähinnä sen kullankeltainen värisävy, joka saattaa olla aikalaisviite Hollywoodin kadotettuun loistoon ja kulta-aikaan. Tekijyyden aseman ja viihdemaailman kuvauksena Hollywood Ending on kiinnostavalla tavalla kuin synteesi Stardust Memoriesista (1980) ja Celebritysta (1998), mutta siitä puuttuu henkilökohtainen lataus lähes totaalisesti. Elokuva pitää silti oudosti koko ajan otteessaan, vaikka huippuhetket ovat harvassa. Haley Joel Osment -vitsille nauroin eniten. Mukana on myös Allenille epätavallisia onnahteluja komedian ja draaman välillä etenkin loppupuolella. Lopun Pariisi-kytkös vaikuttaa nykysilmin selvältä etiäiseltä Allenin tulevasta Euroopan-retkeilystä.

*

Näytöksessä oli alussa jonkin verran karkkipussin rapinaa (joku riviltäni taisi käydä huomauttamassa), ja kerran jossain äänekkäämmässä kohtauksessa taisi kännykkä piristä hetken, mutta ei tätä suurempia häiriöitä. Mikki vilahti kankaalla jossain alkupään kohtauksessa.

Pas si méchant que ça

Rakkaani ryöstää pankkeja. 1974, Sveitsi/Ranska. O: Claude Goretta. ***½. La 1.6.2013 klo 17.00, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Dianafilmi. Tekstit: Satu Laaksonen, texter: Maya Vanni. Kopio (4/5): KAVA. Istumapaikka: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 5/5.

*

Tänään (1.6.) iltapäivällä tuli 20 vuotta siitä, kun kävin ensi kerran Orionin kulmalla. Olin luokkaretkellä, ja liivahdin erään kaverini kanssa omille teillemme etsimään Orionia. Sen päivän näytökset eivät olleet vielä alkaneet, mutta ohjelmistossa meni muistaakseni ainakin Fellinin Casanova.

*

Nyt tasan 20 vuotta myöhemmin sattuikin varsin kutkuttava ohjelma Orioniin: kolme elokuvaa, joita en ollut aiemmin nähnyt (The Dead Zonen tosin katsoin jo tiistain näytöksessä). Tällaisia kolmen ennennäkemättömän elokuvan päiviä kun alkaa olla Orionissa yhä harvemmin siinä vaiheessa, kun ns. perusklassikot alkaa olla nähty.

Muutama vuosi sitten Sodankylässä vierailleen sveitsiläisen Claude Gorettan ihastuttava varhaistyö Rakkaani ryöstää pankkeja sopi hyvin "merkkielokuvaksi", sillä ainoa etukäteiskontaktini elokuvan kanssa oli se pieni pätkä, joka nähtiin alkuvuonna Teemalla Depardieu-dokumentissa. Rakkaani ryöstää pankkeja valmistui kahden Gorettan kuuluisimman elokuvan, Kutsujen (1973) ja Pitsinnyplääjän (1977) välissä.

Olen nähnyt Gorettan tuotannosta aiemmin vain mestarillisen Pitsinnyplääjän, Kutsut taas on odottanut toistakymmentä vuotta katselua videoarkistossani.

Rakkaani ryöstää pankkeja on rauhallisten, rakastavien ja vaarattomien ihmisten rikoselokuva. Tapahtumat sijoittuvat korostamattoman idylliseen maaseutukylään, josta löytyy huonekaluverstas. Päähenkilö Pierre (Gérard Depardieu) on perimässä sen isältään (Jacques Debary), joka halvaantuu. Pienyrityksen sukupolvenvaihdos tapahtuu hetkellä, jona muovi on syrjäyttämässä puun huonekalujen ja taidekäsitöiden perinteisenä materiaalina. Omiin mietteisiinsä paljon kätkevä Pierre reagoi tilanteeseen viemällä salaa puutuoleja kaatopaikalle polttouuniin. Hän ei kerro alan tulevaisuusuhista työntekijöilleen vaan alkaa ryöstää vähäväkisen seudun hiljaisia pankkeja. Samalla hän tutustuu postipankin konttorityttöön Nellyyn (Marlène Jobert), jonka säikkyydessä on tiettyä sukulaisuutta Pitsinnyplääjän Pommen kanssa. Vähitellen heille kehittyy suhde, mikä ei kuitenkaan heikennä Pierren tuntumaa avioliittoonsa ja perheeseensä.

Gorettan sympaattinen maltillisuus kuvata Pierren motiiveiltaan yhtä hämmentynyttä kuin hämmentävää toimintaa on elokuvan persoonallinen voimavara, mutta tiettyjä uskottavuusongelmia erityisesti rikoksen polulta se ei poista.

Rakkaani ryöstää pankkeja jättää positiivisen vastaamattomuuden valtaan: miksi Pierre toimii kuin toimii? Hänen kaksoiselämässään on salaisuuden sädekehä, mikä tuntuu hänelle suorastaan luonnolliselta olotilalta. Patriarkaatin ja valmiina annetun elämänsisällön ahdistavuus ja epävarman yritystoiminnan stressaavuus näkyvät selvästi taustalla, mutta Pierren irtioton riskaabeli muoto perimmäisine merkityksineen jää silti inhimilliseksi mysteeriksi.

Puhutteleva on kohtaus, jossa Pierre vaatii Nellyä hävittämään päiväkirjansa, johon tämä on kirjoittanut pankkiryöstöstä. Tässä vaiheessa Pierren isä on jo kuollut. Tämä kuolema tuntuu olevan kovempi paikka hänen vaimolleen Marthelle (Dominique Labourier). Päiväkirjakohtauksessa Pierre itse nähdäänkin astumassa patriarkaattiin, taustaan kuitenkin erillään. Jännite siitä, jääkö joku yksin, ja kuka, on koko ajan olemassa. Kuviossa on myös Nellyn miesystävä Julien (Philippe Léotard).

Gorettan elokuvassa rikos toimii avaimena rakkauteen ja sen laajuuteen, joka ei mahdu perinteisen yhteiskuntamallin kehykseen. Tässä suhteessa Goretta voisi käsikirjoittajana olla tosin rohkeampikin. Marthen henkilökuvan ohuus johtuu pitkälti siitä, ettei hänen tahtotilojaan juuri kuvata. Loppukuvassa Pierre tuijottaa poliisiauton takaikkunasta kahta elämänsä naista, joista Nellyn jostain syystä tunnemme paremmin.

Epätodennäköinen pankkiryöstäjä on hahmo, joka tuntui olevan 60- ja 70-lukujen taitteessa keskiössä: muita esimerkkejä mm. Ota rahat ja juokse (1969) ja Hikinen iltapäivä (1975).

*

Näytöksessä oli täydellisen keskittynyt ilmapiiri, mutta ennen elokuvaa Orionin jonossa oli juuri edelläni humalainen mies (ensimmäinen kesäurpo?), joka ei lipunmyyjä Leenan ja vahtimestari Rayn vaatimuksista huolimatta millään tahtonut lähteä pois. Oli odottanut kuulemma kaksi tuntia viereisessä puistossa elokuvaa... Luuli tosin olevansa tulossa katsomaan Tex Averya. Lopulta hän vaihtoi yllättäen aihetta ("pitäisköhän iskeä nainen") ja alkoi vihdoin valua pois.. Vain vähän ennen Orioniin astumistani olin nähnyt saman miehen Eerikin Pippurissa - mies olisi halunnut syödä siellä lampaanviulua.

Elokuvapäiväkirjan paluu

Tulen tästä lähin keskittymään tässä blogissa vain elokuvapäiväkirjaani, ja tarkemmin ottaen (ja blogiin nimenkin mukaisesti) vain filmiformaatilta esitettäviin elokuviin. Filmille kuvatut, mutta muissa formaateissa esitettävät elokuvat ovat tietysti nekin edelleen alkuperältään filmejä, mutta tällaisille tapauksille varattuja ruotimispaikkoja on verkossa ja blogimaailmassa jo lukemattomia (ja lisää tulee). Kun aloitin As Films Go by -blogin marraskuussa 2010, filmiltä esitettiin vielä valtaosa elokuvista Suomen elokuvateattereissa, nyt tilanne on toinen.

Suunnitelmissani on perustaa uusia blogeja muille elämän- ja kiinnostusalueilleni.

SP EAK IN GI N TO NGU ES (A FT E R3 0Y EAR S)

Digiprojisointia silmästä silmään, osa 1/1: Tärkeintä on sisältö

"If you could wipe your ass digitally, you'd be paper free" (Jeff Kanew).

Gotcha!

Ray Manzarek (1939 - 2013)

Anouk: Birds

Eurovision laulukilpailun finaalia odotellessa

Semifinaalien jälkeisiä euroviisukommentteja. Alleviivatut olisin päästänyt finaaliin. Tähdellä merkityt esityksiä maan omalla kielellä. Miellyttävintä kokonaisuuden kannalta onkin, että niitä on melkein puolet.

Itävalta

(Natália Kelly: Shine)

Taitavaa, mutta tavanomaista poprockia. Shine-nimisiä biisejä on maailma (ja Wikipedia) täynnä.

Viro *

(Birgit: Et uus saaks alguse)

Ehkä Viron hienoin viisu sitten vuoden 1996 Kaelakee häälin. Täydellinen euroviisu.

Slovenia

(Hannah: Straight into Love)

Yhdentekevää menobiittiä.

Kroatia *

(Klapa s mora: Mižerja)

Mahtavaa mieslaulua. Yhtä korutonta kuin romanttista, mutta sittenkin enemmän korutonta.

Tanska

(Emmelie de Forest: Only Teardrops)

Säteilevä esitys, mutta biisi on hokevassa kyselevyydessään aavistuksen hölmö. Leveästi hymyilevä peikkoteineys auttaa ymmärtämään.

Venäjä

(Dina Garipova: What if)

Biisinä ehkä tyypillinen maailmanparannuslaulu, mutta Dina Garipovan viimeistellyn itsevarma ja karismaattinen tulkinta vetoavat. Muistoissa muuriviisut 1990.

Ukraina

(Zlata Ognevich: Gravity)

Hämmentävän monitahoinen rakenne ja täysin tyylipuhdas esitys = harvinainen viisuyhdistelmä. Melkeinpä vaikea viisu. Kutkuttaa mieltä joka kerta, mutta ei jää varsinaisesti soimaan päähän - siksi sitä aina odottaakin. Ainoa vähän heikko kohta on kohta, jossa sanotaan biisin nimi.

Alankomaat

(Anouk: Birds)

Kihelmöiviä muistumia joistain 1960- ja 1970-luvun tyylikkäimmistä viihde- ja elokuvasävelmistä, tietyistä viisuistakin, mutta silti vahvasti tätä päivää. Taianomainen ja mietteliäs tunnelma syntyy heti alkuunsa eikä hellitä ennen loppua. Vie vaivatta toiseen maailmaan. Anoukin kiehtovan matala samettiääni sopii lauluun täydellisesti. Aika lailla omassa sarjassaan lentää tämä.

Montenegro *

(Who See: Igranka)

Kilpaili tiistaina Kroatian kanssa oman listani viimeisestä finaalipaikasta, mutta jäi ulos. Metallinkirskeä ja eläimelliseksi äityvä meno, mutta silti liikaa biletysvitsi. Voisi olla paljon rankempikin.

Liettua

(Andrius Pojavis: Something)

Vangitsevan puhelaulumainen alku antaa lupauksen, jota biisi ei tyhjyydellään täytä.

Valko-Venäjä

(Aljona Lanskaja: Solayoh)

Kryptiset aurinkoterveiset Lukashenkon lomarannoilta?

Moldova *

(Aliona Moon: O mie)

Harmi, että laulajattaren hiukset eivät sojottaneet yhtä galaksisissa sfääreissä kuin esikatseluvideossa. Silti aika hieno, jopa sanoitukseltaan.

Irlanti *

(Ryan Dolan: Only Love Survives)

Rempseä rakkauden ylistys, mutta onhan näitä kuultu.

Kypros *

(Despina Olympiou: An me thimasai)

Kaunis nainen, kaunis balladi. Ääni ja tulkintakin kohdallaan, tulee lähelle.

Belgia

(Roberto Bellarosa: Love Kills)

Persoonallisesti kähisevä ääni ja salaperäisen tummasävyinen, miltei psykoottinen livepersoona laulajalla. Biisi tuntuu joka kuuntelulla yhä paremmalta. Modernit taustatanssijat sopivat esitykseen loistavasti - Ylen nuoret idioottiselostajat ihmettelivät heidän "ahdistuneisuuttaan".

Serbia *

(Moje 3: Ljubav je svuda)

Hauska tyttötrio olisi saanut pitää pornokaupasta ostetut vaatteensa semifinaalissa, vaikka toimihan tämä kiltimmässäkin kontekstissa. Kepeän leikillisesti dramatisoitu ja melodisesti raikas viisu, joka palauttaa mieleen tietyt 1990-luvun itäeurooppalaiset tuulahdukset.

Latvia

(PeR: Here We Go)

Vuoden paskin. Jonkin on pidettävä PeRää.

San Marino *

(Valentina Monetta: Crisalide (vola))

Kaksijakoinen nouseva rakenne toimii joka kerralla paremmin. "Viisu x viisu". Tv-kuvaus ei oikein löytänyt otetta esityksestä, joten en oikeastaan ihmettele, ettei päässyt finaaliin...

Makedonia *

(Esma & Lozano: Pred da se razdeni)

Verrattoman kaoottiseksi yltyvä duetto.

Azerbaidžan

(Farid Mammadov: Hold Me)

Vilpittömän oloinen esitys sinänsä tutunoloisesta ja laskelmoivastakin tunnevoimaviipaleesta.

Suomi

(Krista Siegfrids: Marry Me)

Iloa pursuileva irtiotto kompensoi biisin perimmäistä simppeliyttä taidokkaasti. Taitaa olla Suomen valovoimaisin viisu 40 vuoteen tai ehkä jopa kautta aikojen, muttei lähellekään paras.

Malta *

(Gianluca: Tomorrow)

Alku on vähän kuin The Beautiful Southia, mutta maltalaisilta ei tunnu löytyvän vastaavaa ironiantajua. Kertosäe ei ole tarpeeksi vahva. Niukin naukin finaaliin omalla listallani.

Bulgaria *

(Elitsa Todorova & Stoyan Yankoulov: Samo shampioni)

Melkoisen rumpu- ja laulukarnevaalin saa mahtumaan kolmeen minuuttiin. Huimapäisesti itseensä uskovaa sirkusmusiikkia.

Islanti *

(Eythor Ingi: Ég á líf)

Hienoa, että kalastaja laulaa omalla kielellään, mutta biisin voisi heittää joko perkuujätteisiin tai yli laidan.

Kreikka *(½)

(Koza Mostra feat. Agathon Iakovidis: Alcohol Is Free)

Ilmaisesta viinasta on tehty riehakkaampiakin lauluja. Ehkei kuitenkaan Kreikassa.

Israel *

(Moran Mazor: Rak bishvilo)

Perinteisen vahva voimaballadi, ei valittamista.

Armenia

(Dorians: Lonely Planet)

Tarkoittaneeko "yksinäinen planeetta" että tässä ollaan yhtä kaukana Black Sabbathista kuin euroviisuista... Kosketinsoittaja näyttää tosin etäältä The Big Lebowskin ikimuistoiselta Vietnam-veteraanilta, Walter Sobchakilta!

Unkari *

(ByeAlex: Kedvesem (Zoohacker remix))

Ihastuttavan pelkistettyä. Tässä pienimuotoisuus toimii koska tyyli pysyy itselleen uskollisena - toisin kuin Liettuan tai Maltan kappaleissa. Hipsteriviisujen eliittiä.

Norja

(Margaret Berger: I Feed You My Love)

Sinänsä kylmäävää kohtalokkuutta, mutta viimeisintä viiltoa vailla. Laulajan pitäisi esiintyä tylymmin. Hymy pyllyyn!

Albania *

(Adrian Lulgjuraj & Bledar Sejko: Identitet)

Kansallisheviä korneimmillaan.

Georgia

(Nodi Tatishvili & Sophie Gelovani: Waterfall)

Tavallaan hieno kappale, mutta täyteenahdettu sovitus hukuttaa kaikki nyanssit alleen - vain tarkalla korvalla ne tästä puurosta löytää.

Sveitsi

(Takasa: You and Me)

Pihallaoloa eri sukupolvissa. Kukkuu. Tällaisia biisejä hyräilin itsekin pienenä.

Romania

(Cezar: It's My Life)

Huikea, mutta ei tässä mitään kovin uutta ole. Korkeintaan Karpaattien Klaus Nomi, vähintään Viking Linen Marc Almond.

---

Kymmenen ennakkosuosikkiani finaaliin päässeistä (yksikään kuudesta varmasta finalistista ei yllä joukkoon):

Viro
Alankomaat
Unkari
Ukraina
Belgia
Suomi
Venäjä
Romania 
Moldova
Tanska

Värttinä (30 vuotta): Lasetus

Värttinä studiossa Kalevalanpäivänä 2013. Video: Kala Productions.

Thatcher

The Men They Couldn't Hang: Ironmasters (1985) / Billy Bragg: Which Side Are You On? (1985) / Gang of Four: I Love a Man in a Uniform (1982) / Pink Floyd: The Fletcher Memorial Home (1983) / The Clash: This Is England (1985)