Elokuvahistorian huutoja ja kuiskauksia

Matti Salon (1933 - 2017) elokuvatuntemus ulottui paljon laajemmalle kuin vain amerikkalaiseen kulttuuriin ja rikos- ja jännityselokuviin, jotka olivat hänen intohimonsa ja erikoisalansa.

Ensimmäisenä tulee mieleen SEA-esite Ingmar Bergmanin "Kuiskauksista ja huudoista" (Viskningar och rop, 1972). Salon tapauksessa kyseessä oli tietysti punnittu essee, joka oli häikäisevyydessään aivan samalla tasolla mestariteoksen ekspressiivisen värimaailman kanssa.

Huomionarvoista on, että gangsterielokuviin, film noiriin, keikkakuvauksiin ja psykotrillereihin syventyessään Salon näkemys oli aina avoimesti humaani ja moraalinen.

Elokuvilla oli vastuunsa; ne eivät leiki irrallaan muusta maailmasta -  esimerkiksi väkivallan kuvaamisen oli syytä pysyä johdonmukaisena ja psykologisesti ja yhteiskunnallisesti uskottavana.

Jo yksin sen sisäistämisessä piisaa haastetta usein alhaistenkin trendien ja viettien innoittamalle nykykritiikille ja -tutkimukselle.

Erãs kommentti on jäänyt mieleeni Orionista syyskuulta 2011. Meneillään oli eräs uuden elokuvan festivaali, mutta arkistolla oli vielä samaan aikaan myös omia näytöksiä. Alkamaisillaan oli Alf Sjöbergin "Elämä panoksena" (Med livet som insats, 1940), kun kuulin Salon ja Peter von Baghin keskustelevan penkkiriviltä toiselle. Salo kyseli, oliko von Bagh jo ehtinyt nähdä Lars von Trierin Melancholian [ei ollut], minkä jälkeen hän totesi elokuvasta tuohtuneella äänensävyllä: "se ei välitä ihmisistä paskan vertaa!"

Tyhjentävämpää ja inhimillisempää analyysiä en ole kyseisestä teoksesta kuullut.

Minulle Salon teksteihin ja listoihin tutustuminen merkitsi aikanaan 17-vuotiaana jonkinlaista elokuvataiteen vuosisataista, elämään ja erityisesti ihmiselämään itseensä kiinnittyvän merkityksen uutta, entistä kriittisempää oivaltamista ja elokuvahistorian lopullista kutsua. Kirjoitan siitä ehkä tarkemmin joskus toiste.

Tämän rikollisen lyhyen jouluisen muistokirjoituksen päätteeksi totean vain: niin paljon sanomatta jää.

---

"The last week in December, the rains came. A great big package of rain. Oversized. Like everything else in California." (Joe Gillis in Sunset Blvd., 1950)

Täydellinen elokuvapäivä

Kuluvan vuoden yksi hienoimmista elokuvapäivistä osui torstaille 9.11.

Tarkoituksenani oli katsoa Orionissa ainakin Clarence Brownin A Woman of Affairs ("Kohtalokas nainen", 1928), jota en ollut aiemmin nähnyt ja josta oli vain yksi näytös.

Todennãköisesti katsoisin myös myöhemmin illalla Pedro Almodóvarin "Salaisuuteni kukan" (1995), jota en ollut nähnyt valkokankaalta sitten sen ensi-iltakierroksen.

François Truffaut'n "Julesin ja Jimin" (1962), yhden suurimmista suosikeistani, olin hiukan ajatellut jättää sunnuntaille.

Perillã Orionissa tulin kuitenkin selvemmille vesille - katsoisin kaikki kolme. Oivalsin nimittäin, ettã elokuvien valmistusaikojen vãlit olivat miltei tismalleen samat. Tarjolla olisi siis huima aikamatka ainutlaatuisessa ympäristössä.

Klo 17 alkoi A Woman of Affairs (1928), klo 19 Jules et Jim (1962) ja klo 21 Salaisuuteni kukka (1995). Mykkäelokuvan aikakaudelta uuden aallon kautta art house -elokuvaan! Jotain taikaa oli siinäkin, että Orion oli suunniteltu ja avattu juuri mykkäelokuvan aikakaudella.

A Woman of Affairs sai ensi-iltansa 15.12.1928, Jules et Jim 23.1.1962 ja Le flor de mi secreto 22.9.1995. 33 vuoden välimatkat! Myös A Woman of Affairsista takaperin elokuvan syntyyn.

Elokuva-arkiston perinteikäs kolmen näytöksen iltaohjelma suo oivallisen mahdollisuuden tällaiseen aikamatkailuun elokuvahistoriassa.

Ja näytökset vieläpä alkoivat selvin tasatunnein niin kuin Orionissa vanhoina hyvinä aikoina oli tapana.

Viehättävintä koko huimassa sattumassa oli, että elokuvat sopivat toistensa seuraan herkän runollisesti. Kaikissa olennaista olivat rakkaus ja kuolema, nuo elämän ja taiteen mahdeista suurimmat.

A Woman of Affairs paljastui huimaavan jännitteiseksi rakkauden ja rikkauden analyysiksi, mestariteokseksi, jossa Greta Garbo loisti (häntä näkee itse asiassa yllättävän harvoin) parhaimmillaan.

Julesin ja Jimin nuorekasta, mutta kypsää, yhtä hurmaavaa kuin kylmäävää ilmaisun ja elon vimmaa katsoi nyt jo huomattavasti kaihoisammin silmin, kun Jeanne Moreau ei ole enää elävien kirjoissa.

"Salaisuuteni kukan" näin ensi kerran kunnolliselta valkokankaalta, ja se todellakin on Almodóvarin tuotannon salaisimmin aukeava kukinto, jonka rauhallinen viehätys vain paranee vanhetessaan.

Orionissa on vietetty Teatterimuseon näyttelyyn kytkeytyvää rakkauden teemavuotta, ja sille oli oma yleisöäänestyksen muodostama erikoispäivänsäkin helmikuussa. Torstai 9.11. oli kuitenkin minulle vielä suurempi päivä teeman saralla!