Väinö Purje (1928 - 2012)

Star Wars: Episode I - The Phantom Menace

Star Wars: Episodi 1 - Pimeä uhka. 1999, George Lucas. Ti 31.1.2012 klo 14.00, Maxim 1 (FS Filmin lehdistönäytös). 2K DCP. 3-D-versio. Suomenkieliset tekstit. *½. Aiemmat katselut: ti 3.8.1999, Plevna 1 (Tre), lehdistönäytös, 35 mm, suom. tekst: ***.

Kaksi Maximin aulassa miekkaansa heiluttanutta Darth Vaderia johdatti aikamatkalle - hetkinen, mitäs kello näyttää... Turhaan Star Wars -elokuvaan palaaminen muistuttaa ennen muuta siitä viime aikoina taas yleistyneestä käsityksestä, ettei 1990-luvun alun jälkeen ole tapahtanut mitään olennaisia kulttuurisia muutoksia... Episodi 1 on sotkuinen, intohimoton elokuva, paljon huonompi kuin mitä muistin, mutta se ei ole sinänsä keskeistä: elokuva on vain tuote, digitaalisesti hailakka ja kouriintuntumaton scifirakennelma, joka ei herätä yleisilmeeltään minkäänlaista nostalgiaa. On kuin katsoisi tätä päivää. Myös internetin maailmassa aika taitaa kadota. Episodi 1 tuli aikanaan ensi-iltaan kesällä 1999, jolloin olin juuri alkanut kirjoittaa ensi-ilta-arvioita Film-O-Holiciin. Ihmetyttää nyt, että olen ollut elokuvalle jopa hämmentävän suopea. 3-D-syövytys leventää Lucasin ongelmia entisestään. Natalie Portmanin ulkoisesti näyttävä rooli kuningatar Amidalana on nyt nähtynä vain pieni plussa.

Risto Räppääjä ja Viileä Venla

2012, Mari Rantasila. Ti 31.1.2012 klo 12.00, Maxim 1 (Nordisk Filmin lehdistönäytös). 2K DCP. **

Riemunkirjava Risto Räppääjä -saaga etenee kolmanteen osaansa, joka on hiukan luontevampi kuin kuolonkankea kakkososa. Parasta koko konseptissa ovat edelleen laulut, joissa löytyy tällä kertaa sekä hurmaavaa discoirrottelua että yksinäisyyden aiheuttamaa patetiaa. Nelli Nuudelipää (Venni Uotila) hylkää Riston (Lauri Karo) löydettyään kaverikseen tyylitietoisen Venlan (Olivia Ainali). Koko saaressa tapahtuva kaveruusvääntö on vain luvattoman mitätön ja säyseä siihen nähden, kuinka paljon lapsinäyttelijöistä löytyy energiaa ja elämäniloa.

Cléo de 5 à 7

Cléo viidestä seitsemään. 1962, Agnès Varda. Ma 30.1.2012 klo 19.00, Orion (Elokuvan historia). 35-mm. Suom. tekst. ***

Puolen vuosisadan takainen ranskalaisen uuden aallon perusteos. Vardan tykästyttävä läpilyönti tapahtui seitsemän vuotta esikoisensa jälkeen La pointe courten (1955) jälkeen, osuen ajan esteettisen ilmapiirin kannalta otolliseen ajankohtaan. Varda toi maansa nuorekkaaseen, mutta Julesin ja Jiminkin vuonna yhä miesvaltaisesti ohjattuun elokuvaan tuulahduksen naisnäkökulmaa. Puolitoistatuntinen, värillisellä tarot-korttijaksolla alkava mustavalkoelokuva tapahtuu reaaliajassa (klo 17 - 18.30), jonka kuluessa laulajatar Cléo (Corinne Marchand) odottaa testituloksia lääkäriltä. Hän kävelee kaupungilla ja tapaa usein kulturelleja, mutta pinnallisia tuttaviaan, jotka tulevat vastaan lähinnä sattumalta. Cléo tuntee epävarmuutta entisessä sosiaalisessa roolissaan (kissa tuntuu salaa ihmisiä helpommin lähestyttävältä) ja jää haurain katsein etsimään jotain muuta. Hän tapaa Algerian sodasta lomalla olevan seurallisen sotilaan, joka lopulta saattaa hänet lääkärille. Cléo viidestä seitsemään on leimallista nouvelle vagueta sekä hyvässä että pahassa: iltapäivän vaihtumista iltaan ja kahden tunnin luppoajan absurdia kulumista Varda kuvaa ilmavasti ja virikkeellisesti, kaupungin tunkeilevan humun tavoittamattomuuden charmantisti tavoittaen, mutta Cléon vieraantuneisuuden ja kuolevaisuuden haparoivien tunteiden käsittely jää samalla kumman kepeäksi ja eksistentiaaliselta tulkinnaltaan jopa ylikorostetun harmittomaksi - miltei kuin joku päähenkilön puolitutuista tekisi hänestä elokuvaa. Yksilöllisen kipeästä aiheestaan huolimatta elokuva onkin korkeintaan pikkukiva. En pitäisi ihmeenä, jos Sofia Coppola olisi pitänyt sitä inspiroivana.

Leo Lastumäki (1927 - 2012)

1980-luvun alussa erittäin suurikokoinen mies saattoi vielä itsessään olla hauska. Mutta Leo Lastumäki oli enemmän, hän oli aito sidekick-tyyppi, joka edusti tietyn aikakauden "tuosta sisään" -tyylistä, häpeämättömän fyysistä, hurtin humoristista, ruumiillisen työn ja grillimausteiden tuoksuista kahden istumapaikan mieskuvaa. Tällaiset itsetietoiset jörököllit alkoivat kuolla sukupuuttoon myös audiovisuaalisesta mediasta 1990-luvulla, sekä työn sosiaalisen rakenteen että ruokakulttuurin ja elämäntapojen muuttuessa. Varhaisin muistikuvani Leo Lastumäestä on Valehtelijoiden klubista (1981-83), jonka porukasta ei taida olla tämän lähdön jälkeen enää puoliakaan jäljellä. ÄWPK:ssa eli Älywapaassa palokunnassa (1984) Lastumäki pääsi vielä enemmänkin esille. Tämän jälkeen hän alkoi hiukan unohtua, jäädä yhden aikakauden perheviihteen isoksi ikoniksi, suurten ikäluokkien suosikiksi. Lastumäen bongaaminen elokuvista ja televisiosta on sittemmin aina tuottanut riemua. Syksyllä 1992 teinimäisen ylivakavan elokuvataiteellisen innostuksen vallassa päivittelin Tampereen Näsilinnankadun Makuunissa Lastumäen kanteensa saanutta julkaisua nimeltä Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen (1988), ja mietin, miten tällaista voi olla olemassa. Filmografian keskeisin rooli oli Seppo Huunosen aliarvostetussa Lampaansyöjissä (1972), mutta parhaimmaksi elokuvaksi taisi jäädä varsin selvästikin Matti Kassilan Elokuu (1956), jossa hänellä, jos oikein muistan, oli epätyypillisen tiukka konstaapelin rooli. Lyhyenä välähdyksenäkin Kassila löysi Lastumäestä puolen, jota sittemmin ei kukaan enää tainnut hyödyntää. Lastumäki esiintyi myös Tampereen Keskustorilla 1930-luvulta alkaen sijainneen miesten pukuliikkeen Pohjanheimon mainoksissa. Muistan ihmetelleeni sovituskopissa Lastumäen reimaa kuvaa, kun kävin ostamassa liikkeestä tumman puvun ja talvipalttoon mummoni hautajaisiin tammikuussa 2000.