keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Nakedista neljännesvuosisata
"Now tell me what the Hell have we become!"
Eilen tuli 25 vuotta Talking Headsin viimeisen studioalbumin Nakedin (1988) julkaisusta.
Hommasin Nakedin vinyylinä 4.8.1990 Lontoosta jostain Record & Tape Exchange -ketjun putiikista, cd:nä 7.1.2000 Tampereen Jukebossista ja dual-discinä 20.6.2007 (osana Brick-boksia) Amazonista. Blindin vinyylisinkun olin hommannut 10.7.1990 Jukebossista.
Toisinaan pidän Nakedia bändin timanttisimpana levynä. Sen temaattinen ja musiikillinen rikkaus ja paluu kahden "juurille palanneen" albumin jälkeen yhä merkillisempään - tai yhtä merkityksettömämpään ("signs... signs are lost") - maailmallisuuteen summaa tavallaan Talking Headsin kaikki vaiheet kuin testamentiksi. Naked henkii monimielistä epävarmuutta keskellä luonnon ja kulttuurin symbioosia. Kokonaisuus on omimmillaan vinyylinä, sillä energisen ja raikkaan A-puolen ja synkeän ja viluisen B-puolen ero on voimakas, mutta ei niin itsestäänselvästi kuin pintakuulemalta voisi päätellä.
torstai 14. maaliskuuta 2013
"He's not an electronic character"
Derek Cianfrance puhuu 35-milliselle filmille kuvaamisesta Leonard Maltinille.
Toinen kiintoisa filmijuttu Maltinin sivuilla: Premature burial for 35mm film.
Vielä kun esitysformaatin valinnanvapaudesta saisi lukea yhtä toiveikkaita tilannenäkymiä...
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Lorenzo's Oil
Lorenzon öljy. George Miller, 1992. Pe 1.3.2013 klo 20.45, Orion (Lääkärit elokuvassa). 35-mm. Suom. ja ruots. tekst. A-L Holmqvist. Istumapaikka 3. rivin keskellä. ***Tiesin ennalta Lorenzon öljyn positiivisen maineen, mutta en osannut odottaa tältä lapsen vakavasta sairaudesta kertovalta elokuvalta aivan sellaista kineettistä vuoristorataa mitä se tarjosi. Visuaalisesti loputtoman rikas ja omaperäinen, herkin leikkauksin elämää ylläpitävien ja lamaannuttavien voimien kipeää taistoa kuvaava elokuva seuraa muuan vanhempien seitsemänvuotista taistelua löytää parannuskeino ALD-tautiin eli adrenoleukodystrofiaan sairastuneelle pojalleen. Vastassa on monia tuulimyllyjä, järeimmät niistä lääketieteessä ja -teollisuudessa. Tarina kuulostaa kuin tyypilliseltä amerikkalaiselta tv-elokuvalta, mutta Mad Max -ohjaaja, ex-lääkäri George Miller välttää taitavasti sentimentaalisuuden vaanivat karikot. Susan Sarandon tekee yhden suureista rooleistaan äitinä, jonka peräänantamattomuus alkaa vaikuttaa paikka paikoin täydeltä hulluudelta. Nick Nolten vauhkoilusta en aina syty, enkä oikein nytkään voimakkaalla italialaisella aksentilla puhuvana isänä.
Vilaisin kotiin tultuani Katson! ensi-ilta-arvostelua, ja Antti Lindqvistille elokuvan tunteilemattomuus toi mieleen Arthur Pennin Ihmeidentekijän (1962). Pennin mestariteoksesta Millerin elokuvan erottaa kuitenkin periamerikkalaisen yhteiskunnalliseksi yltyvä idealismi, joka kytee koko ajan vuorenvarmana vakuuttavan epävarman ja tuskallisen yksilöpinnan takana. 1980-lukulaiseen tositapaukseen perustuvan elokuvan rajaton usko oman nimensä eli "Lorenzon öljyn" parantavaan voimaan herätti aikanaan Suomessakin lääkäreiden paheksunnan, selvisi Orionin esitteestä.
Lee Smithin kuumeinen äänisuunnittelu on mainittava erikseen. Laura Linney nähdään alussa ensimmäisessä filmiroolissaan opettajana, joka tekee ensimmäisen huomion siitä, että pojalla ei ole kaikki kunnossa.
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Maunu Kurkvaara: Miten elokuvani ovat syntyneet?
Pe 1.3.2013 klo 14.30 - 15.40, Orion (HYY:n elokuvaryhmän luentosarjaa). Avaussanat Jutta Sarhimaa. Istumapaikka: 10. rivin viimeinen penkki.
Kevään ohjaajaluennoista kiinnostavin tapaus itselleni oli itsestäänselvästi Maunu Kurkvaara, ainoa pitkän uran tehnyt suomalainen elokuvaohjaaja, joka on täydellisen omistautunut eksistentiaalisille kysymyksille. Kurkvaaran viimeisin elokuva, Kertomus kadonneesta saaresta, valmistui 20 vuotta sitten. Ohjaaja totesi, ettei ole nostalginen ihminen, mutta kyseinen lyhytelokuva kiertää hänen (merellisesti inspiroituneen, toim. huom.) uransa umpeen, koska sitä kuvattiin hänen lapsuutensa kalastusvesillä.
Kurkvaara kävi läpi sodan invalidisoivaa, mutta monimielistä vaikutusta elämäänsä ja toimeentuloonsa, ennen kaikkea sen konkreettista yhteyttä elokuvauransa alkuun, kokemuksiaan Särkän ja Orkon talleissa, asumistaan mummojen alivuokralaisena läpi 1950-luvun, kuvataiteellista lähestymistään elokuvaa kohtaan (valkokangas maalauksena), 1950-luvun epäonnistuneita elokuvahankkeitaan, oman elokuvanäkemyksensä voimistumista 1960-luvun alussa, värilaboratorion perustamista juuri näyttelylakon alkaessa, kyllästymistään "kauniisti ilmaistuna sekavaan" vasemmistolaisuuteen ja heittäytymistään venebisnekseen 1970-luvulla, järjestelmällistä kieltäytymistään kunnianosoituksista, festivaaleista ja juhlatilaisuuksista sekä elokuviaan aina Meren juhliin (1963) saakka, mutta siitä lähtien valitettavasti valikoivammin.
Luento tuntui tavallista lyhyemmältä, mutta se johtui siitä, että Kurkvaara ei esittänyt tuotannostaan näytteitä kuten Peter von Bagh ja Anssi Mänttäri viime kerroilla. Puhetta piisasi yhtä lailla, ja vieläpä tauotta.
Elokuvasäätiö sai ensimmäisen suomalaisen yhä elävän auteur-ohjaajan luennolla ehdottomimman ja syviltä kumpuavimman epäluottamuslauseen, mitä olen koskaan kuullut. Kurkvaaran mukaan elokuvantekijän yksilöllinen ääni hukkuu prosessiin, jossa säätiötä pitää yrittää vakuuttaa mitä erilaisimmin tavoin.
Kurkvaara muistutti yleisöä valtavasta muutoksesta, joka elokuvakulttuurissa on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana ja jota me vain sen ajan eläneet emme välttämättä näe.
Niin, kuka on jäsennellyt vaikkapa eksistentiaalisia kysymyksiä, vieraantumista ja kommunikaation ongelmia Kurkvaaran uran jälkeisessä suomalaisessa elokuvassa? Säätiön tukema vastaus olisi kai ensin ollut Olli Saarela, sitten Aku Louhimies.
Kurkvaara ei katso onnistuneensa elokuvissaan täysin kaikissa pyrkimyksissään. "Jokainen yltää tiettyyn pisteeseen, muttei sen pidemmälle."
Itselleni Kurkvaaran elokuvat tuovat mieleen ennen kaikkea lapsuuden kesät ja silloisen veden läheisyyden. Mainostelevisio esitti Kurkvaaran filmejä kesäohjelmistoissaan 1987 - 1990. En silloin tainnut koskaan katsoa yhtäkään elokuvaa kokonaan, mutta jo ennakkomainokset ja lyhyetkin pätkät sieltä täältä loivat hämmentävän melankolisen ja vakavan sivutunnelman, jonkin kummastuttavan kysymyksen, keskelle sinänsä huolettomia kesäpäiviä. Ne edustivat suomalaista elokuvaa, jossa olemisen tapa oli jotain muuta mihin olin tottunut.
Pitkin 1990-lukua Kurkvaara ei ollut juurikaan esillä, mutta Meren juhlat (1963) oli yksi elokuvista, jotka SEA restauroi elokuvan 100-vuotisjuhlien yhteydessä 1995. Silloin itsenäisyyspäivänä sen ensi kerran näinkin, Niagaran valkokankaalta. Laajemmassa mielessä Kurkvaaran merkitys alkoi avautua vuoden 2001 Suomalaisen elokuvan festivaalilla, kun Yksityisalue järisytti mieltäni. Vuonna 2006, juuri kun olin muuttanut Helsinkiin, Orionissa käynnistyi Kurkvaaran retrospektiivi seminaarin kera - silloin näin jo kaikki pitkät elokuvat paitsi Tirlittanin (1958).
Viime aikoina Kurkvaara on vihdoin ollut vihdoin ja ansaitusti esillä. Kesällä 2011 Yle Teeman Elävä arkisto esitti neljä hänen elokuvaansa ja sai ohjaajan vieraakseen. Eero Tammen ohjaama 20-minuuttinen Yksityisalueella (2012) on taas ensimmäinen dokumentti Kurkvaarasta. Aina enemmän kysymyksiä kuin vastauksia tarjonneen ohjaajan puhetta olisi kuunnellut luennolla mielellään pidempäänkin.
Kevään ohjaajaluennoista kiinnostavin tapaus itselleni oli itsestäänselvästi Maunu Kurkvaara, ainoa pitkän uran tehnyt suomalainen elokuvaohjaaja, joka on täydellisen omistautunut eksistentiaalisille kysymyksille. Kurkvaaran viimeisin elokuva, Kertomus kadonneesta saaresta, valmistui 20 vuotta sitten. Ohjaaja totesi, ettei ole nostalginen ihminen, mutta kyseinen lyhytelokuva kiertää hänen (merellisesti inspiroituneen, toim. huom.) uransa umpeen, koska sitä kuvattiin hänen lapsuutensa kalastusvesillä.
Kurkvaara kävi läpi sodan invalidisoivaa, mutta monimielistä vaikutusta elämäänsä ja toimeentuloonsa, ennen kaikkea sen konkreettista yhteyttä elokuvauransa alkuun, kokemuksiaan Särkän ja Orkon talleissa, asumistaan mummojen alivuokralaisena läpi 1950-luvun, kuvataiteellista lähestymistään elokuvaa kohtaan (valkokangas maalauksena), 1950-luvun epäonnistuneita elokuvahankkeitaan, oman elokuvanäkemyksensä voimistumista 1960-luvun alussa, värilaboratorion perustamista juuri näyttelylakon alkaessa, kyllästymistään "kauniisti ilmaistuna sekavaan" vasemmistolaisuuteen ja heittäytymistään venebisnekseen 1970-luvulla, järjestelmällistä kieltäytymistään kunnianosoituksista, festivaaleista ja juhlatilaisuuksista sekä elokuviaan aina Meren juhliin (1963) saakka, mutta siitä lähtien valitettavasti valikoivammin.
Luento tuntui tavallista lyhyemmältä, mutta se johtui siitä, että Kurkvaara ei esittänyt tuotannostaan näytteitä kuten Peter von Bagh ja Anssi Mänttäri viime kerroilla. Puhetta piisasi yhtä lailla, ja vieläpä tauotta.
Elokuvasäätiö sai ensimmäisen suomalaisen yhä elävän auteur-ohjaajan luennolla ehdottomimman ja syviltä kumpuavimman epäluottamuslauseen, mitä olen koskaan kuullut. Kurkvaaran mukaan elokuvantekijän yksilöllinen ääni hukkuu prosessiin, jossa säätiötä pitää yrittää vakuuttaa mitä erilaisimmin tavoin.
Kurkvaara muistutti yleisöä valtavasta muutoksesta, joka elokuvakulttuurissa on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana ja jota me vain sen ajan eläneet emme välttämättä näe.
Niin, kuka on jäsennellyt vaikkapa eksistentiaalisia kysymyksiä, vieraantumista ja kommunikaation ongelmia Kurkvaaran uran jälkeisessä suomalaisessa elokuvassa? Säätiön tukema vastaus olisi kai ensin ollut Olli Saarela, sitten Aku Louhimies.
Kurkvaara ei katso onnistuneensa elokuvissaan täysin kaikissa pyrkimyksissään. "Jokainen yltää tiettyyn pisteeseen, muttei sen pidemmälle."
Itselleni Kurkvaaran elokuvat tuovat mieleen ennen kaikkea lapsuuden kesät ja silloisen veden läheisyyden. Mainostelevisio esitti Kurkvaaran filmejä kesäohjelmistoissaan 1987 - 1990. En silloin tainnut koskaan katsoa yhtäkään elokuvaa kokonaan, mutta jo ennakkomainokset ja lyhyetkin pätkät sieltä täältä loivat hämmentävän melankolisen ja vakavan sivutunnelman, jonkin kummastuttavan kysymyksen, keskelle sinänsä huolettomia kesäpäiviä. Ne edustivat suomalaista elokuvaa, jossa olemisen tapa oli jotain muuta mihin olin tottunut.
Pitkin 1990-lukua Kurkvaara ei ollut juurikaan esillä, mutta Meren juhlat (1963) oli yksi elokuvista, jotka SEA restauroi elokuvan 100-vuotisjuhlien yhteydessä 1995. Silloin itsenäisyyspäivänä sen ensi kerran näinkin, Niagaran valkokankaalta. Laajemmassa mielessä Kurkvaaran merkitys alkoi avautua vuoden 2001 Suomalaisen elokuvan festivaalilla, kun Yksityisalue järisytti mieltäni. Vuonna 2006, juuri kun olin muuttanut Helsinkiin, Orionissa käynnistyi Kurkvaaran retrospektiivi seminaarin kera - silloin näin jo kaikki pitkät elokuvat paitsi Tirlittanin (1958).
Viime aikoina Kurkvaara on vihdoin ollut vihdoin ja ansaitusti esillä. Kesällä 2011 Yle Teeman Elävä arkisto esitti neljä hänen elokuvaansa ja sai ohjaajan vieraakseen. Eero Tammen ohjaama 20-minuuttinen Yksityisalueella (2012) on taas ensimmäinen dokumentti Kurkvaarasta. Aina enemmän kysymyksiä kuin vastauksia tarjonneen ohjaajan puhetta olisi kuunnellut luennolla mielellään pidempäänkin.
Laid Back: Bakerman
Yksi mieliinpainuvimpia kokemuksia Mainostelevision Play Backista (1989 - 1990) oli Laid Backin Bakermanin video, jossa tanskalaisbändin jäseniä ilmakuvattiin laskuvarjohyppääjinä soitintensa ynnä kaikenlaisten muiden laitteiden kera. Viime syksynä olin pudota tuolilta, kun luin Wikipediasta, että kyseessä oli Lars von Trierin ohjaus... Olin siihen asti luullut, että ensimmäinen kosketukseni Trieriin oli vasta Europan (1991) näkeminen helmikuussa 1994, mutta kyseessä olikin siis tiedostamatta tämä Bakerman neljää vuotta aiemmin. Oli huikaisevaa katsoa hieno video 23 vuoden jälkeen.
Play Back (20.10.1989, otteita)
1989, Pertti Humppila. YouTube, pe 1.3.2013 klo 01.10 - 01.20. YouTube-nimi: Play back TV-sarjan ensimmäinen jakso (Mika Suikkanen). Jakaja: jvc005. Aiemmat katselut: mahdollisesti pe 20.10.1989 klo 19.05 - 19.30, MTV2.
Takavuosien television musiikkivideo-ohjelmissa riittää ihmettelemistä. Varsin vähän missään muistellusta Mainostelevision Play Backista (1989 - 1990) ei juuri löydä jälkiä nykykulttuurista. Maikkarin vanhoista (musa)ohjelmista ei yleisemminkään tahdo kasvaa 2000-luvun retroilmiöitä, sillä kanavalla ei ole tarjottavanaan Elävän arkiston tapaista foorumia (MTV:n arkistoja on käsittääkseni jo luovutettu KAVA:lle).
Play Backin muistan parhaiten siitä, että sen kautta sain ensikosketukseni mm. Roxy Musiciin ja David Byrnen lattarikauteen sekä ensitutustuin Lars von Trieriin ohjaajana. Karvaampi kokemus sen sijaan oli kuulla juhannusaatonaattona 1990 ohjelmasta Talking Headsin hajoamisesta (vaikka näin ei vielä aivan ollutkaan) vain runsaat kaksi kuukautta sen jälkeen kun olin kyseisen suosikkibändini löytänyt.
YouTubesta löytyi yllättävä helmi, Play Backin ensimmäinen jakso perjantailta 20.10.1989. John D. Loudermilkin Callin' Doctor Caseysta (1962) napattu alkutunnari on mukana, mutta videot on pätkästä siivottu valitettavasti pois, joten kokonaistunnelmasta ei saa otetta. Vihreään pikkutakkiin pukeutunut pulska ja sujuvasanainen lahtelaisjuontaja Mika Suikkanen on äänessä koko ajan; puhelinyhteyden päässä olevien videotoivojien kanssa hän ei pitkäksi aikaa jää rupattelemaan. Esteettinen tyyli on selvästi jo uutta vuosikymmentä vastaanottava. Suikkasen juontotyylissä kuuluu toki vahvasti 1980-luvun lopun paikallisradioiden kaiku. Lavastuksen sälekaihtimissa näkyy niin ikään vielä hiipuvan vuosikymmenen henki, mutta pimeähkön valaistuksen vahva sinisävy viittaa jo yllättävänkin vahvasti 1990-lukuun. TV2:n Hittimittari oli päättynyt vasta runsas vuosi aiemmin.
Play Back ilmestyi Ilkka Kylävaaran vetämän Ilettääkö?-ohjelman tilalle perjantain alkuiltaan. Viimeinen Play Back lähetettiin torstaina 16.8.1990 (päivänä, jolloin olin joutunut yläasteelle suoraan helvettiin...). Lopetuksen syynä oli mitä ilmeisimmin syyskuun alussa 1990 Kolmoskanavalla aloittava puolitoistatuntinen päivittäismakasiini NO TV, joka esittikin videoita jo useamman illassa - se oli jo Suomen tasolla uutta isolla U:lla. Play Back jäi siis jonkinlaiseksi kotimaisten musavideo-ohjelmien väliinputoajaksi, 1980- ja 1990-lukujen vedenjakajaksi. Suikkasesta ei havaintoja sen jälkeen. Mahtaisiko olla sama henkilö, joka oli yksi upean Kone 17 -dokumenttielokuvan (2005) ohjaajista?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)