Pe 1.3.2013 klo 14.30 - 15.40, Orion (HYY:n elokuvaryhmän luentosarjaa). Avaussanat Jutta Sarhimaa. Istumapaikka: 10. rivin viimeinen penkki.
Kevään ohjaajaluennoista kiinnostavin tapaus itselleni oli itsestäänselvästi Maunu Kurkvaara, ainoa pitkän uran tehnyt suomalainen elokuvaohjaaja, joka on täydellisen omistautunut eksistentiaalisille kysymyksille. Kurkvaaran viimeisin elokuva, Kertomus kadonneesta saaresta, valmistui 20 vuotta sitten. Ohjaaja totesi, ettei ole nostalginen ihminen, mutta kyseinen lyhytelokuva kiertää hänen (merellisesti inspiroituneen, toim. huom.) uransa umpeen, koska sitä kuvattiin hänen lapsuutensa kalastusvesillä.
Kurkvaara kävi läpi sodan invalidisoivaa, mutta monimielistä vaikutusta elämäänsä ja toimeentuloonsa, ennen kaikkea sen konkreettista yhteyttä elokuvauransa alkuun, kokemuksiaan Särkän ja Orkon talleissa, asumistaan mummojen alivuokralaisena läpi 1950-luvun, kuvataiteellista lähestymistään elokuvaa kohtaan (valkokangas maalauksena), 1950-luvun epäonnistuneita elokuvahankkeitaan, oman elokuvanäkemyksensä voimistumista 1960-luvun alussa, värilaboratorion perustamista juuri näyttelylakon alkaessa, kyllästymistään "kauniisti ilmaistuna sekavaan" vasemmistolaisuuteen ja heittäytymistään venebisnekseen 1970-luvulla, järjestelmällistä kieltäytymistään kunnianosoituksista, festivaaleista ja juhlatilaisuuksista sekä elokuviaan aina Meren juhliin (1963) saakka, mutta siitä lähtien valitettavasti valikoivammin.
Luento tuntui tavallista lyhyemmältä, mutta se johtui siitä, että Kurkvaara ei esittänyt tuotannostaan näytteitä kuten Peter von Bagh ja Anssi Mänttäri viime kerroilla. Puhetta piisasi yhtä lailla, ja vieläpä tauotta.
Elokuvasäätiö sai ensimmäisen suomalaisen yhä elävän auteur-ohjaajan luennolla ehdottomimman ja syviltä kumpuavimman epäluottamuslauseen, mitä olen koskaan kuullut. Kurkvaaran mukaan elokuvantekijän yksilöllinen ääni hukkuu prosessiin, jossa säätiötä pitää yrittää vakuuttaa mitä erilaisimmin tavoin.
Kurkvaara muistutti yleisöä valtavasta muutoksesta, joka elokuvakulttuurissa on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana ja jota me vain sen ajan eläneet emme välttämättä näe.
Niin, kuka on jäsennellyt vaikkapa eksistentiaalisia kysymyksiä,
vieraantumista ja kommunikaation ongelmia Kurkvaaran uran
jälkeisessä suomalaisessa elokuvassa? Säätiön tukema vastaus olisi kai
ensin ollut Olli Saarela, sitten Aku Louhimies.
Kurkvaara ei katso onnistuneensa elokuvissaan täysin kaikissa pyrkimyksissään. "Jokainen yltää tiettyyn pisteeseen, muttei sen pidemmälle."
Itselleni Kurkvaaran elokuvat tuovat mieleen ennen kaikkea lapsuuden kesät ja silloisen veden läheisyyden. Mainostelevisio esitti Kurkvaaran filmejä kesäohjelmistoissaan 1987 - 1990. En silloin tainnut koskaan katsoa yhtäkään elokuvaa kokonaan, mutta jo ennakkomainokset ja lyhyetkin pätkät sieltä täältä loivat hämmentävän melankolisen ja vakavan sivutunnelman, jonkin kummastuttavan kysymyksen, keskelle sinänsä huolettomia kesäpäiviä. Ne edustivat suomalaista elokuvaa, jossa olemisen tapa oli jotain muuta mihin olin tottunut.
Pitkin 1990-lukua Kurkvaara ei ollut juurikaan esillä, mutta Meren juhlat (1963) oli yksi elokuvista, jotka SEA restauroi elokuvan 100-vuotisjuhlien yhteydessä 1995. Silloin itsenäisyyspäivänä sen ensi kerran näinkin, Niagaran valkokankaalta. Laajemmassa mielessä Kurkvaaran merkitys alkoi avautua vuoden 2001 Suomalaisen elokuvan festivaalilla, kun Yksityisalue järisytti mieltäni. Vuonna 2006, juuri kun olin muuttanut Helsinkiin, Orionissa käynnistyi Kurkvaaran retrospektiivi seminaarin kera - silloin näin jo kaikki pitkät elokuvat paitsi Tirlittanin (1958).
Viime aikoina Kurkvaara on vihdoin ollut vihdoin ja ansaitusti esillä. Kesällä 2011 Yle Teeman Elävä arkisto esitti neljä hänen elokuvaansa ja sai ohjaajan vieraakseen. Eero Tammen ohjaama 20-minuuttinen Yksityisalueella (2012) on taas ensimmäinen dokumentti Kurkvaarasta. Aina enemmän kysymyksiä kuin vastauksia tarjonneen ohjaajan puhetta olisi kuunnellut luennolla mielellään pidempäänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti