Orion - kesäkauden päättyessä, syyskauden käynnistyessä

Suosikkikini kesän sarjoista olivat:

1. 50 vuotta sitten: elokuvavuosi 1962

Muutama jännittävä harvinaisuus: Vladimir Gorikkerin pienimuotoinen Mozart ja Salieri, Sidney Hayersin hypnoottinen Noidan silmä ja John Schlesingerin yllättävän rauhoittunut esikoinen Sellaista rakkautta. Ja tietenkin John Frankenheimerin edelleen hälyttävä Mantshurian kandidaatti, Jasujiro Ozun loputtoman riipaiseva Syksyinen iltapäivä ja Robert Bressonin Jeanne d'Arc, jonka myötä tulin nähneeksi kaikki Bressonin pitkät elokuvat.

2. Woody Allen II

Aloin katsella Allenia 1980-luvun lopulla, hänen vakavalla kaudellaan. Olen yhä sitä mieltä, että hän oli tuolloin parhaimmillaan, mutta kaikkein hienoin elokuva tältä jaksolta taitaa silti olla kevyemmästä päästä: Radio Days (1987).

3. Rautainen 1980-luku

Osumasyvyydeltään äärilaitoihin heittelevä otos kovia otteita ja kylmää tulitusta, mutta kaikenkaikkiaan olennaista kulttuurihistoriaa puhtoisesta valtavirrasta ja sen siivottomammilta lievealueilta, joissa oikeutta jakavan miehen jääkaappi on ja pysyy täynnä olutta.

4. Studio Ghibli

Kikin lähettipalvelu (1989) ja Sydämen kuiskaus (1995) nousivat Ghibli-suosikeiksini Näkymättömän ystävän (1988) ja Punaisen sian (1992) rinnalle.

5. Pohjanmaa

Pikemminkin lavea kuin laadukas aikamatka valkokankaan lakeuksille, jämeränä huippunaan Edvin Laineen visuaalisesti inspiroitunut esikoinen, sensuellin Mirjami Kuosmasen eloistama Yrjänän emännän synti (1943). Taso laski silminnähden puuseen pohjaan ensi kerran 1970-luvulla, sitten taas 2000-luvulla.


Pahin missaus oli Darren Aronofskyn The Wrestler, taas kerran.


Syyskaudella suurin mielenkiintoni kohdistuu Hollywoodiin siirtyneeseen Alfred Hitchcockiin, jonka 1940-luvun kaudelta olen nähnyt tähän mennessä vain muutaman elokuvan (siinä missä legendaarisemmalta 1950-luvulta häpeälistallani on enää yksi tapaus). Puolalaisesta, neuvostoliittolaisesta ja satavuotiaasta virolaisesta elokuvasta on koottu perin värikkäät ja painokkaat tykkirivistöt. Arkiston ensimmäinen Ken Loach -sarja lyönee luut kurkkuun vuodenvaihteessa, vaikka suppeaksi jääkin. Theo Angelopoulosin muistosarja on paikallaan, vaikka 1970-luvun töitä ei päästäkään näkemään. Kihelmöivän paljon on pimeisiin syysiltoihin merkitty näytöksiä aivan elokuvahistorian alkuhämäristä. Masaki Kobayashin Ihmisen kohtaloa (6.-23.12.) suosittelen jokaiselle elämää kunnioittavalle yksilölle.

VR:n juhlavuonna

VR:n 150-vuotisjuhlavuosi on tietyllä tapaa juhlavuosi itsellenikin. Joskus näinä alkuillan tunteina on kulunut tasan 20 vuotta siitä, kun matkustin ensi kerran itsenäisesti junalla. Olin kyllästynyt kahdessa päivässä marjojen poimimiseen kesämökillä, joten suostuttelin kovalla työllä vanhempani kyytimään minut Vilppulan asemalle. Tuolloin tuoksuivat vielä kolitervalla kyllästetyt ratapölkyt asemilla. Rata Tampereelle kulki sangen metsäistä ja monotonista väliä. Matkan ajan hypistelin mielessäni 22-pistepirkon jo keväällä ilmestynyttä Big Lupua, jonka olin hankkinut juuri ennen maaseudulle lähtöä. Se alkoikin soida sitten aivan uudella avaruudella päästyäni vapaasti käytettävän omakotitalon rauhaan ja käännettyäni stereoista volumea tavallista korkeammalle. Oudosti olen aina mieltänyt levyn kansikuvan esittävän rautatiesiltaa vaikka siinä kulkevatkin autot. Valintani alkavan yön elokuvaksi oli ehkä hiukan liian toiveikas: Chris Columbusin Ilta kaupungilla (1987). Se oli eräänlainen oman ikäluokkani versio muutamista sitä edeltäneistä aikuisemmin öisistä kaupunkiseikkailuista, joista John Landisin mainion Yön selkään (1984) olin jo nähnyt. Leffa, jossa oli Elisabeth Shue, oli tietysti ihan kiva, mutta olin asettanut sille vähän turhan suuria odotuksia. Tästäkin huolimatta juna on säilynyt suosikkinani kaikista joukkoliikenteen muodoista.

Maailman parhaat elokuvat on taas valittu - pelistä tuli vihdoin selvä

Sight & Soundin legendaarisen "top ten pollin" tuoreimmat tulokset julkaistiin muutama tunti sitten. Luonnollisesti suurin mediahuomio keskittyi Orson Wellesin Citizen Kanen (1941) ykköspaikan menetykseen puoli vuosisataa jatkuneen voittokulun jälkeen. Alfred Hitchcockin Vertigo (1958) oli ehtinyt kohota haastajana suurinpiirtein saman ajan, jonka Kane sai pitää valtaa.

Kärjen kaksintaistossa kyse tuskin on niinkään elokuvien välisestä tasollisesta kilpailusta. Ehkä Kanen kohtaloksi koitui lopulta yleisen vaihtelunhalun lisäksi niinkin epäolennainen tekijä kuin sen synkkä valmistusajankohta, aina yhä käsitellympi ja käsitellympi edellinen maailmansota - Vertigo taas valmistui modernin maailman lopullisen läpimurron kynnyksellä, jolta tietyn kasvavan kriitikkokentän keskuudessa tuntuu vasta alkavan elokuvan todellinen oppimäärä.

Listaa voi toki lukea toisestakin näkökulmasta: kuinka moni elokuva on päässyt S&S:n top teniin jokaisessa näissä kymmenen vuoden välein järjestetyssä äänestyksessä, alkaen vuodesta 1952? Ennen tätä vuoden 2012 äänestyskierrosta oli eletty 40 vuotta tilanteessa, jossa tällaisia elokuvia oli vielä kaksi. Nyt toinen niistä on tippunut kärkikymmeniköstä. Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinin (1925) pusku ei enää riittänyt - se jäi top tenin ulkopuolelle miltei kiusallisen niukasti: vain yhden äänen puuttumisella.

Sen sijaan Jean Renoirin Pelin säännöt (1939) pärjäsi edelleen listalla erinomaisesti, joskin tippui yhden sijan alaspäin - kolmannesta neljänneksi. Vaikka Vertigon huima nousu toikin piristävää vaihtelua listan kärkeen, voi toisaalta kysyä: onko Pelin säännöt ainoana koko S&S:n top ten pollin äänestyshistoriasta (1952, 1962, 1972, 1982, 1992, 2002, 2012) ehjin nahoin selvinneenä elokuvana sittenkin juuri se elokuva, jota nyt pitäisi eritoten juhlia?

Pelin säännöt ei ole Vittorio de Sican Polkupyörävarkaan (1948), Citizen Kanen ja Vertigon tavoin koskaan noussut ykköspaikalle, mutta arvostuksensa ajattomuudessa ja kestävyydessä se on tässä uudessa tilanteessa todistanut ylivoimaisuutensa.

60 vuoden takaisen ensimmäisen äänestyksen jälkeen valmistuneiden elokuvien on tietysti jo lähtökohtaisesti mahdotonta vetää Pelin sääntöjen vertaista kaarta, mutta yksikään näistä S&S:n kärkikymmenikköön nousseista uudemmista elokuvista ei ole pystynyt edes vastaavasti hyödyntämään jokaista omaa mahdollisuuttaan.

Monestihan tämä on sanottu, mutta todettakoon vielä kerran: Pelin säännöt oli paitsi kiinni ajassaan, myös huomattavasti edellä sitä. Olen tosin nähnyt Renoirin mestariteoksen vain kerran, sattumoisin juuri Sight & Soundin kotikaupungissa, The Screen on the Hill -teatterissa elokuussa 1996.