Valerie a týden divů

Valerie and Her Week of Wonders. 1970, Tšekkoslovakia. O: Jaromil Jireš. Ke 30.9.2015 klo 19.00, Orion (Olipa kerran...). 35-mm. English subtitles: John Brent. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 3/5. Istumapaikka: rivi 9, penkki 8. Katsojia silmämääräisesti: ehkä noin 80-90 (yksi myöhästynyt). **½.

Tšekkiläisen avantgardistin Vítězslav Nezvalin vuonna 1945 julkaistusta romaanista Valerie a týden divu syntyi tšekkoslovakialaisen uuden aallon elokuvan harjanteella samanniminen elokuva, jossa 13-vuotiaan nimihenkilön (Jaroslava Schallerová) seksuaalinen herääminen on visualisoitu niin herkästi ja lumovoimaisesti, että lopputulos on silkkaa untuvaa ja makeaa mahan täydeltä. Ohjaaja Jaromil Jireš taiteilee kiltisti, mutta estottomasti toden ja kuvitelmien, toiveunien ja painajaisten, lapsuuden ja aikuisuuden välillä, usein ehkä päälletystenkin. Aineksia sekoittuu Liisasta ihmemaassa Punahilkkaan ja goottilaisuudesta uskonnollisiin yllätyksiin. Mukana piisaa perhettä, elukoita, isoäiti, naapureita, vampyyreita ja pappeja kuin kylätaulussa. Valerien pää on pyörällä. Elokuva on tarunhohtoisuudessaan kerrassaan viehättävä, kaunis, koominen, kepeästi makaaberikin, uskaltaisiko sanoa jopa playboymaisen pehmeä elokuva katsella, mutta myös niin ohkainen ja harhaileva, että loppujen lopuksi mieleen jää leijumaan olennainen, melkeinpä sivuutettu kysymys: kuka Valerie lopulta itse oikein on ja mitä hän haluaa?

En tiedä, miksi elokuva esitettiin englanninkielisellä nimellään. Led-valoa iski voimakkaasti silmille eturivin keskellä istuvalta katsojalta.

Aikalainen

Suomi, 1984. O: Timo Linnasalo. Ke 30.9.2015 klo 17.00, Orion (Venäläiset klassikot & Timo Linnasalo 70 vuotta). 35 mm (KAVI). Kopion kunto: 4/5. Istumapaikka: permannon rivi 9, penkki 8. **½. Näytösolosuhteet: 3/5. Katsojia silmämääräisesti: 44 (yksi myöhästynyt, ovi kävi kerran). Avaussanat: Antti Alanen -> Erkki Peltomaa -> Timo Linnasalo, Anssi Blomstedt + yleisössä Anssi Mänttäri, loppusanat: Päivi Istala -> T. Linnasalo, A. Blomstedt, E. Peltomaa.

Viime elokuun lopussa nauroin - loppua kohden yhä kauhunsekaisemmin - kippurassa monet kerrat, kun luin Dostojevskin Kellariloukkoa (1864).

Timo Linnasalon 31 vuoden takaista elokuvatulkintaa tästä mestarillisesta pienoisromaanista ja jonkinlaisesta eksistentialismin katekismuksesta katsoessani en huomannut tekeväni samaa. Linnasalo ja toiset käsikirjoittajat Ilpo Tuomarila ja Paavo Piskonen lähestyvät yksinäisen miehen monomaanista maisemaa lähinnä sen tarjoamasta mahdollisuudesta tutkia yhteiskunnallisen sivullisuuden ehkä yleismaailmallista ja ajatonta luonnetta. Toisin kuin Dostojevskilla, näkökulma ei ole suoranaisesti miehen, joka avoimesti ja tietoisen ylimielisesti herkuttelee tarinallaan ja kolkolla tilallaan vaan häntä esittävä Paavo Piskonen hyörii kuvassa pikemminkin eräänlaisena narrihahmona.

Linnasalo viittasi näytöksen avaussanoissaan Colin Wilsoniin, jonka mukaan on olemassa aktiivisia ja passiivisia sivullisia. Kellariloukon päähenkilö kuuluu jälkimmäisiin. Tietynlaisia olemisen ahtauden tiloja elokuvissaan usein visuaalisesti hahmottanut Linnasalo on tavallaan ihanteellinen ohjaaja Kellariloukolle, mutta siinä missä Dostojevskin luomuksen sisäinen maailma poimuili yltyvästä ahtaudestaan huolimatta loputtoman rikkaana, elokuvassa se jää lähinnä kirjalliseksi yksinpuheluksi ja sellaisena vieläpä usein kovin näytelmälliseksi horinaksi. Aikalainen ei poraudu nimihenkilönsä päähän vaan pitää häneen tietyn kohteliaan, ymmärtämättä jäävän poikkeusyksilön ollessa kyseessä jopa vähän ihailevan etäisyyden.  

Niin tarkasti kuin Kellariloukko puhutteleekin myös nykyihmistä, on sen maailmalle ajatuksenjuoksullaan selkänsä kääntävä mies sitkeätä huumorintajuaan myöten olennaisilta osiltaan sidottu siihen Venäjän keisarikunnan sosiaaliseen todellisuuteen, jota hän edustaa. Aikalaisesta välittyy tunne sitä, että on haluttu pitäytyä tässä pietarilaisessa pohjassa, mutta luoda siitä myös avoin, kommentoiva silta 1980-luvun alun Helsinkiin, ainakin näennäisesti tasavaltaiseen todellisuuteen. Lopputulos jää kuitenkin haparoimaan jonnekin etäisten mainosvalojen hallinnoiman Hakaniemen sillan ja Venäjän vallasta jollain tapaa muistuttavien rakenteellisten jäänteiden suomien metamaisten mahdollisuuksien ja irrottelujen suohon ilman, että aikakausien ja asetelmien yhteydet tulisivat tyhjentävästi ilmaistuiksi. Vasta inspiroitunut, sirkukseen sijoittuva loppukohtaus tuo jotain lisää alkuteokseen.
 
Ulkonaisesti Aikalainen on mitä ainutlaatuisin aikalaiselokuva ulkoseinistä sojottavista ruosteenruskeista vesihanoista vessojen vanhanaikaisiin putkistoihin ja korkealla hyllyviin vesisäiliöihin, rapattuihin, ammottavia paloja menettäisiin kiviseiniin ja rähjäisiin, epämääräisistä materiaaleista rakentuviin ullakkohuoneisiin. Nyky-Helsingistä tällaista maailmaa voi ehkä jo joutua etsimään.

Yhdessä kohtauksessa nähdään päähenkilö puheripuli ohikulkijoille Vanhan ylioppilastalon edessä. Siinä näkyy myös elokuvamainostaulu. Bio Illusionissa pyöri Aikalaisen kuvausaikaan syksyllä 1983 Peter Greenawayn Piirtäjän sopimus, joka aiemmin syyskuussa esitettiin myös Orionissa.

Led-valoa pompahteli ajoittain vasempaan silmäkulmaani. Salin valot syttyivät vahingossa lopputekstien alettua.

[Kirjoitettu 3.10. klo 16.07, hiukan editoitu tekstiä klo 19.42].

Anna Karenina

hollywoodlady.tumblr.com/

Yhdysvallat, 1935. O: Clarence Brown. Orion, ti 29.9.2015 klo 17.00 (Venäläiset klassikot). 35 mm
(KAVI). Suom. & ruots. tekst. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 4/5.  Katsojia silmämääräisesti: 66. Alkusanat: Ben Hellman, esittelijä Martti Anhava. **½

Aloin lukea Tolstoin romaania muutama vuosi sitten, kun Joe Wrightin ohjaama ja Keira Knightleyn tähdittämä elokuvatulkinta oli saapumassa teattereihin. En kuitenkaan ennättänyt sitä lukea määräajassa loppuun ja niinpä päätinkin jättää elokuvan siinä vaiheessa katsomatta "romaanin kustannuksella". Luulen, että tein oikean ratkaisun.

Niin paljon kirjallisuuden klassikkoja on filmattu ja elokuvataan edelleen, että elokuvaharrastaja on useimmiten nähnyt ne ensin elokuvana. Siksi on hyvä edes joskus tehdä toisinpäin vielä silloin, kun on mahdollista.

Clarence Brownin ohjaama Anna Karenina onkin ensimmäinen näkemäni filmatisointi Tolstoin suuresta, perhesuhteita, naisen asemaa, tunteen ja kohtalon, tahdon ja tyytymisen kysymyksiä käsittelevästä romaanista.

Puitteiltaan - lavastukseltaan, ilmapiiriiltään, puvustukseltaan, talviseen ilmastoon liittyviltä aistimuksiltaan, visuaaliselta kokonaishamotukseltaan - Anna Karenina on loistelias esimerkki 1930-luvun Hollywoodin kyvystä heittäytyä edellisen vuosisadan kulttuuriin toiselle puolelle maapalloa. Lopputulokset ongelmat kasvavat tapakulttuurista ja sisäisestä maailmasta: upseerien juopottelukohtaus ikään kuin suoraan silminnäkijöille suunnatussa hauskuuttelevuudessaan tai toisaalta Annan itsetuhoon johdattava oman asemansa ja mahdollisuuksiensa "juokseva" sisäistäminen eivät oikein vastaa tolstoilaisen maailman ronskia hersyvyyttä ja ajan mittaan punniutuvaa painoa.

Vika on varmaan tuottaja Selznickin, tuskin Clarence Brownin, jonka ohjaus on pääosin vivahteikasta, mainittakoon lyhyenä yksittäisenä, pienenä kohtauksena Annan (varsin itsestäänselvästi rooliin jälleen saanut Greta Garbo) ja Vronskin (jossain määrin osaan istumaton Fredric March) välisen kiintymyksen varmuuden, mutta samalla heidän tulevaisuutensa epävarmuuden kuilua pelkin ikkunasta ulos suunnatuin katsein kosketteleva junamatka, jota aurinko heijastaa puolittaisena vuoren takaa.

Maininnan arvoista on myös Herbert Stothartin musiikki (kihelmöivä kynttelikköjen sytyttäminen) ja tietenkin Garbon hovikuvaajan William Danielsin työ.

95-minuuttiselta - eli yllättävän lyhyeltä - kestoltaan se on kuitenkin väistämättä ja etenkin loppua kohden raakile, armoton pintaluenta Tolstoin monipolvisesti esittelemistä ja syventämistä teemoista. Kitty (Maureen O'Sullivan) ja Levin (Gyles Isham) jäävät selvästi sivuosiksi, ja heidän tietty maanläheinen merkityksensä hukkuu Annan ja Vronskin romanttisen tragedian taustalle, ei kohoa vastavoimaksi heidän rinnalleen.

Anna Karenina onkin esimerkki Hollywoodin kyvystä loihtia maailmankirjallisuuden klassikosta tähtijärjestelmänsä mallikappale. Teoksen nimi voisi aivan hyvin olla myös Greta Garbo. Juuri Garbon salaperäisyyteen liittyvän mytologian rakentamisessa Anna Karenina on yksi avainelokuvista. Kaikista 1900-luvun alkupuoliskon valkokangastähdistä ehkä Garbo eniten oli heijastuma edellisten vuosisatojen kuvitellusta loistosta - tässähän hän esitti Kareninaa jo toistamiseen filmillä. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti häiritse sitä katsojaa, jolle Tolstoi on alkulteoksen loihtijana vielä paljon suuremmassa asemassa. Juuri Garbon sisäsyntyisen antautumisen ja Annan sielunelämän miltei taianomaisen ilmentämisen ansiosta katsoja voi hyvin kuvitella, kuinka suuri elokuvaohjaaja Tolstoi olisikaan voinut olla.

Ben Hellman avasi näytöksen pienellä karismaattisella johdannollaan Tolstoin romaaniin ja siitä välittyviin teemoihin. Hän muistutti, että vaikka Tolstoilla on romaanissaan vankka näkemyksensä siitä, kuinka elämä olisi elettävä, tämä ihaili Anna Kareninaa.

Itse en koe, että Tolstoi kritisoisi Annaa siitä, että tämä ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Pikemminkin kirjailija pohjustaa hyvin selväpiirteisesti, miksi Anna päätyy ratkaisuunsa siinä missä esimerkiksi Kitty ja Levin, veli Sliva - ja myös Vronski - jatkavat eloaan, ehkä onnen, ehkä kärsimyksenkin, Vronskin kohdalla kenties tuskan ja unohduksen vuorovesissä. Annan kohtalo hiukan äkkiväärästi mysterisoidaan tässä 80 vuoden takaisessa elokuvassa, hänen rakkautensa kohteen läpitunkemana.

Yleisö oli omistautunutta. Viime hetkillä ennen elokuvaa saliin saapui pieni sykähdyttävä mummeli. Projisoinnissa oli pari pientä häikkää alkupuolella.

theartofmemory.blogspot.fi