Aloin pitää miestä Markerina. Tätä kesti varmaan muutaman vuoden, sillä en sinäkään aikana koskaan kuullut hänen avaavan suutaan.
Sittemmin, kun aloin käydä entistä aktiivisemmin Helsingin lehdistönäytöksissä ja Orionissa, tämä sisäinen päätelmäni alkoi varsin nopeasti menettää nuorelle filmihullulle ominaista romanttista pohjaansa. Pikku hiljaa tajusin, että Markeriksi luulemani mies onkin Hufvudstadsbladetin elokuvakriitikko Hans Sundström.
Se ei ollut mikään pettymys. "Auringonlaskun kadun" vuonna 1950 syntynyttä Sundströmiähän kiinnosti yhtä lailla elokuvan vuosisadan alku- ja loppupuolisko, ja se näkyi johdonmukaisesti hänen kritiikkiensä taustalla.
Kuulin Sundströmin kuolemasta lauantaina 6.5. Orionin vahtimestarilta Ray Rummukaiselta, kun ojensin tälle lippuni mennessäni katsomaan Ronald Neamen elokuvaa Miss Jean Brodien parhaat vuodet (1969). Hätkähdykseni oli melkoinen, sillä ihan samassa kohdassa viimeisen kerran juttelin Sundströmin kanssa. Se oli keskiviikkona 22.2, kun Orionissa esitettiin Gustaf Edgrenin vahva ahvenanmaalaisdraama Katrina (1943). Hiljattain törmäsin Sally Salmisen alkuteokseen Rikhardinkadun kirjaston kierrätyspisteessä, ja päätin ottaa sen mukaani - ehkä osin jonkinlaiseksi muistoksi.
Enpä voi sanoa tutustuneeni Sundströmiin koskaan kovin hyvin, mutta usein vaihdoimme kommentteja uusista elokuvista presseissä (tästäkin on jo aikaa) ja vanhoista elokuvista Orionissa. Itse asiassa ensimmäisen tässä blogissa käsitellyn elokuvan, Samuel Fullerin China Gaten (1957), näytöksestä marraskuussa 2010 kantautuu Sundströmiin liittyvä muisto. Olin tulossa kiinalaisesta ravintolasta, kun näin hänen rientävän jo edelläni kantapaikastaan Angleterresta. Orionin aulassa vaihdoimme ennen elokuvaa muutaman sanan Angie Dickinsonista. Voi olla, että tuo lyhyt kollegiaalinen kohtaaminen jopa olennaiselta osaltaan kannusti ja innoitti silloin kirjoittamaan tätä blogia - työssäni en päässyt juuri kirjoittamaan ensi-iltatarjontaa vanhemmista elokuvista. Sundströmin ystävällisyyttä nuorempia kollegoita kohtaan ovat muistelleet muutkin.
Angleterressa, Orionista parin kulman takana sijaitsevassa klassisessa brittipubissa, Sundströmiä näki aikanaan usein. Se aina lämmitti mieltä todistaessaan, että oli muitakin Orion-kävijöitä, jotka eivät näytöksen jälkeen istahtaneet automaattisesti Coronaan. Viimeinen muistoni on tammikuulta 2013, kun vaihdoimme mallashanojen laskiessa pari sanaa Spielbergin Lincolnista. Koska en ole oikein baaritiskillä sujuvasti istuvaa tyyppiä, en koskaan lyöttäytynyt istumaan tiskin vasemman pään vallanneeseen Sundströmin seurueeseen. Nyt tuota (käsittääkseni muistakin toimittajista koostunutta) seurueta ei ole enää vuosiin näkynyt - kuten ei myöskään kadun mainosvitriinissä varmaan jo pubin avajaisvuodesta 1976 alkaen pitkillä oluillaan istuneita vahaukkoja.
Peter von Baghin kuoltua 2014 Sundström kirjoitti Filmihulluun hienon tekstin yhdestä von Baghin suosikkielokuvista, Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin A Canterbury Talesta (1944) ja sen mysteereistä. Hän ikään kuin kirjoitti teosten merkityksestä von Baghille, mutta mitä ilmeisemmin myös itselleen. Vanhan maailman arvoitusten ja uuden ajan ilmiöiden yhteiselosta riittäisi ikuisesti ammennettavaa - vaikkakin vain niin kauan kuin niiden välistä säiettä ei tietoisesti ryhdytä katkomaan.
*
Hans Sundströmin suosikit 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen elokuvista löytää täältä.
