Les deux timides

1928, René Clair. Pe 3.2.2012 klo 19.15, Orion (René Clair). 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pianosäestys Joonas Raninen. ****

Clairin viimeistä mykkäelokuvaa pidetään usein hänen välityönään. Siinä kuitenkin Clairin siveä tyyli pääsee luontevimmin oikeuksiinsa, kun tarina kertoo kahden sympaattisen ihmisen toivottoman ujosta romanssista. Tunteet todistavan käänteen tarjoaa kohtaus, jossa siirrytään tienvarrelta niitylle. Viittaus Italialaisen olkihatun (1927) avainkohtaukseen on ilmeinen, mutta nyt kyse ei ole suorasukaisesta elostelusta vaan oikean hetken kömpelön itsevarmasta odottamisesta. Lopun kolminäkökulmaisessa yövuodekuvauksessa Clair käyttää split screen -tekniikkaa charmantilla leikillisyydellä. Les deux timides onkin Clairin pitkistä elokuvista se, jossa ehkä kaikkein vahvimmin näkyy vielä Entr'acten (1924) kokeilevuus. Tiettyjen epäröinti- ja väärinkäsitystilanteiden toisto kuitenkin kasvaa siinäkin välillä hallitsemattomaksi. Jonkin aikaa mietin, mistä miespääosassa nähtävä Pierre Batcheff (1901 - 1932) on niin tuttu,´kunnes muistin miehen seuraavana vuonna valmistuneen Andalusialaisen koiran surrealistisiksi ikuistuneista kasvonlukemista.

Arkkitehtuuri dramaturgisena elementtinä elokuvassa

Henry Baconin luento. Pe 3.2.2012 klo 14.30 - n. 16.30, Orion (Elokuva ja arkkitehtuuri -luentosarja).

Elokuvan ja arkkitehtuurin välistä yhteyttä tarkastelevan luentosarjan avausluento. Bacon kiinnitti perinpohjaista huomiota Robert Bressonin vähä vähältä hahmottavaan tapaan kuvata Taskuvaraan (1959) nimihenkilön asuinpaikkaa, eritoten sen yhteyttä ulkomaailmaan.

Hamilton - i nationens intresse

Hamilton - kansakunnan puolesta. 2011, Kathrine Windfeld. Pe 3.2.2012 klo 12.00, Maxim 1 (Walt Disney Studios Motion Pictures Finlandin lehdistönäytös). 2K DCP. Suom. tekst. *½

Jan Guilloun ensimmäinen kirja agentti Carl Hamiltonista ilmestyi 1986. Siitä tehtiin televisioelokuva 1989, nimiosassa Stellan Skarsgård. Suomessa tuotos esitettiin 1994. Ensimmäinen valkokangasfilmi Vendetta valmistui 1995, mutta se esitettiin meillä vain tv-sarjaversiona. Siinä Hamiltonia näytteli suht tuntemattomaksi jäänyt Stefan Sauk. Seuraava filmatisointi, kokoavasti nimetty Hamilton (1998), tuotiin meilläkin jo kankaalle. Se oli jo mittavampi kansainvälinen yhteistuotanto, ohjaajana hollantilainen Harald Zwart, joka on sittemmin siirtynyt ohjaamaan Hollywoodiin lähinnä jatko-osia ja remakeja. Hamiltonia näytteli Peter Stormare, joka oli juuri noihin aikoihin uransa huipulla. Hän jatkoi roolissa vielä yhdessä tv-elokuvassa vuonna 2001. Nyt Hamilton on palannut neljänsillä kasvoillaan, ja ne kuuluvat Mikael Persbrandtille. Hamilton - kansakunnan puolesta käynnistää kolmen elokuvan sarjan. Aikanaan edellistä Hamiltonia eräänä kuumana kesäiltapäivänä Tampereen Hällässä järjestetyssä pressissä muutamaan muun kanssa katsellessani (oli todella vähän porukkaa) vaivuin miettimään, kuinka vähän ruotsalaista piilomilitarismia oli elokuvissa aiemmin käsitelty. Muistaakseni Asko Alanen nosti Soundin arvostelussa saman asian esiin - olinko lukenut sen ennen vai jälkeen, en muista. Sikäli kokemus oli silloin silmiä avaava, vaikka elokuva oli varsin epätasainen ja ontto. Uusi Hamilton-raina keskittyy enemmän toimintaan ja koviin otteisiin. Äkkiarvaamaton ja varmaotteinen väkivalta ei ole aina psykologisesti uskottavaa, vaikka joku olisikin koulutettu tappamaan kansakunnan edun nimessä. Kun esitellään Hamiltonin rakkaudenkaipuista tuskaa muuttumisestaan tappokoneeksi, herkkä näkökulma onkin vain laskelmoiva väline, jolla korostetaan hänen erikoistoimiensa kyseenalaista ylevyyttä. Erään inhimillisen virheen tuiman kohtalokkuuden ei anneta perinpohjin horjuttaa sankarimme käsitystä oman elämäntapansa merkityksestä omalle ja satunnaisten tuttavuuksiensa hyvinvoinnille, mutta kylläkin lisätä hänen ymmärrystään tunteidensa turmiollisuudesta huipputärkeälle työturvallisuudelleen ja -motivaatiolleen. Isänmaan ote on niin vahva, että edes itsemurha-ajatukset eivät koskaan tunnu nousevan Hamiltonin mieleen - sen sijaan rakastetun henki saa mennä sekunnissa, jos vain sisäisen todellisuuden signaalit vähänkään sitä vaativat.

Viimeinen mahdollisuus nähdä elokuvateattereiden ensi-iltaohjelmistoa 35-milliseltä filmiltä?

Lähestulkoon kaikki elokuvat Finnkinon teattereiden ohjelmistosta projisoidaan nykyisin jo digikopioina, mutta vielä ehtii hetken nauttimaan myös 35-millisestä filmistä. Helsingin Maxim 2:ssa esitettävä Kilimanjaron lumet on nähtävillä filmikopiona. Kyse voi hyvinkin olla yhdestä viimeisistä tilaisuuksista nähdä filmiä ensi-iltaohjelmistossa - ellei peräti viimeisestä. Tilanteen haikeutta hiukan sublimoi se sattuva tosiseikka, että Robert Guédiguianin ohjaama elokuva on sukupolvien välisen kuilun kuvaus ja samalla yksi vuoden tapauksista, toistaiseksi mestariteoksettoman elokuvavuoden ehdoton huippu. Solidaarisuuden ehtojen kuvauksena se on Kaurismäen Le Havren temaattinen sukulainen, mutta maailmaltaan rikkaampi, käsittelyltään maanläheisempi ja ihmiskuviltaan monisyisempi. Nyt jos koskaan kannattaa mennä elokuviin. Etenkin, jos haluaa tietää, mitä on katoamassa.

Twin Peaks: Fire Walk with Me

Twin Peaks - tuli kulje kanssani. 1992, David Lynch. To 2.2.2012 klo 20.45, Orion (David Lynch). 35-mm. Suom. tekst. ****½. Aiemmat katselut: la 2.1.1993, Nordia 4 (Tre), 35-mm, suom. tekst. ***** / to 14.1.1993, Nordia 4 (Tre), 35-mm, suom. tekst. ***** / la 10.4. - su 11.4.1993, vuokra-vhs, suom. tekst. ***** / pe 31.12.1993, vhs, suom. tekst. ***** / ma 16.1.1995 klo 21.20 - 23.50, MTV3, ***** / pe 10.1.1997, Yo-talon Twin Peaks Night, vhs, suom. tekst / pe 9.4. - la 10.4.1999, vhs / la 17.5.2003, BB: David Lynch, dvd: *****.

En ollut nähnyt FWWM:ta tätä näytöstä ennen koskaan riittävän isolla valkokankaalla, sillä se sai aikanaan Tampereen ensi-iltansa kaupungin pienimmässä ja piskuisimmassa salissa, viisirivisessä Nordia 4:ssa. Kyseessä oli ensimmäinen Lynchin elokuvista, jonka valmistumista olin tietoisesti odottanut - tietenkin peläten sen saavan Blue Velvetin ja Villin sydämen tavoin -K18-ikärajan. Odottamaan joutui vielä Suomen ensi-illan jälkeenkin. Yhden kopion filmi saapui Tampereelle vuoden 1993 ensimmäisen viikon ainoana ensi-iltana. Muistan soittaneeni syksyllä 1992 Finnkinoon varmistaakseni, että elokuva on todella jossain vaiheessa tulossa Tampereelle. En siis lähtenyt Helsinkiin sitä katsomaan, vaikka moni läheinen Twin Peaks -fani lähti heti ensi-iltaviikolla ja pyyteli mukaan. Olin epävarma siitä, pääsenkö 14-vuotiaana katsomaan -K16-elokuvaa, ja kun muut olivat jo aikuisia, yksinäinen paluumatka olisi ollut sangen tyly. FWWM lasketaan usein Dyynin tapaiseksi epäonnistumiseksi (sen huono mainehan sai alkunsa jo Cannesin "ennenkuulumattomista buuauksista" - tuosta maailmanensi-illasta tulee muuten 8.5. kuluneeksi tasan 20 vuotta), kun taas monet Twin Peaks -sarjan väliin jättäneet tykästyivät siihen. Lisäksi muistan Aamulehden silloisen elokuvakriitikon Matti Apusen innostuneen elokuvasta, mikä tuntui yllättävältä, sillä hän oli aiemmin suhtautunut varsin penseästi monien kollegoidensa ylistämiin Blue Velvetiin ja Villin sydämeen. FWWM:ssa näkyy kiinnostavalla tavalla Lynchin tilanne, jossa hän on vielä kiinni vanhassa, mutta etsii sen puitteissa jotain uutta - hän pyrkii kaikin kineettisin keinoin kohmettamaan televisiosta tutun Twin Peaks -maailman, sen kieroimmillaan ja kipeimmilläänkin turvallisen donitsintuoksuisena lehahtaneen lämmön, jonka varaan oli rakentunut hänen maailmanmaineensa. Kyse on jonkinlaisesta Twin Peaksin hc-versiosta, jossa kahvi on jo kylmennyttä ja idylli läikähtänyt loitolle. Laura Palmerin viimeisten sekaisten päivien kautta Lynch jo lähestyykin sitä äärimmäisen emotionaalista kokemuspiiriä, synkän tiheää epävarmuuden ilmapiiriä ja pirstoutunutta henkilö- ja aikarakennetta, mikä kaikki on sittemmin määrittänyt suurinta osaa hänen töistään. Lauran (unohtumaton Sheryl Lee) ja hänen isänsä Lelandin (häkellyttävän vakuuttava Ray Wise) yhteinen autoajelu on yksi Lynchin uran painostavimpia kohtauksia, tämän kiistellyn elokuvan nerokkain hetki. Nyt katsottuna Fire Walk With Me tuntuu Lynchin elokuvaksi poikkeuksellisen syvästi valmistusaikansa (särkyneeltä) peilikuvalta, olennaisesti 1990-lukulaiselta tapaukselta, jonka myötä amerikkalaisen tv-kerronnan uudistaneen sarjan kipeä tematiikka löysi lopullisen, vilpittömämmin traagisen kipupisteensä.

Chronicle

2012, Josh Trank. To 2.2.2012 klo 14.00, Maxim 1 (FS Filmin lehdistönäytös). 2K DCP. Suom. tekst. ***

Luontevasti aikamme kilpailu- ja pelihenkisestä arvopohjasta ammentava kuvaus high school -opiskelijasta, joka kärsii sosiaalisesta epämukavuudesta sekä kotona että koulussa. Kun hän löytää kavereineen maanalaisesta montusta itselleen yliluonnolliset voimat, itsetunto alkaa kasvaa kohisten. Seuraa käytännön piloja, jotka riistäytyvät pian käsistä. Supersankaruudella ei pääsekään eroon negatiivisesta identiteetistä kuin ulkoisesti. Trankin esikoisohjauksen onnistuminen perustuu siihen, ettei voimille anneta selitystä eikä kaveri ole sellaisesta edes erityisen kiinnostunut. Lopun kaupunkikatastrofi on hämmentävän tehokasta elokuvaa - siinä purkautuu yksilöahdistusta enemmän kuin mitä lääkäri määrää. Vain elokuvan teinimäinen kokonaisilme hiukan haittaa kokonaisuuden kompetenssia. Kyseessä on eräänlainen Faust-muunnelma, tosin tuskin tarkoituksellinen.

Abba ei tullutkaan

Ensimmäiset viisi vuotta elämästäni asuin aivan Tampereen Jäähallin vieressä Uudessakylässä. Varhaisin muistoni popkulttuurin massatapahtumista liittyy Abbaan, jonka huhuttiin parin päivän ajan keväällä 1982 saapuvan esiintymään miltei naapurissani seisoneeseen jäähalliin. Kokemattomassa mielessäni kimalteli jännityksensekaisesti. Keikan ajankohdan piti olla 2.5. klo 19.00. Jo maaliskuussa oli selvinnyt, ettei konserttia tule. Tilannetta valaisee Hannu Salmen blogista löytyvä kiinnostava aikamatka keväälle 1982 lehtileikkeen kera. Abba esiintyi viimeisen kerran 11.12.1982.

Orion - kevätkauden päättyessä, kesäkauden käynnistyessä

Kolmen kuukauden leffat odottavat bloggaamista, mutta tässä alustavasti pieni jälkikatsaus kevätkauteen. Suosikkikokonaisuuteni olivat:

1. David Lynch

Mihinkä koira karvoistaan pääsee... Kerrankin Lynchit pääsi katsomaan alusta loppuun - jääkö se lopuksi, lie mysteeri.

2. Robert Siodmakin musta sarja

Periamerikkalaisen elämänmenon valoihin ja varjoihin kipeästi kytkeytyviä mielipuolisuuden tutkielmia silmiähivelevän hienoina kopioina film noirin mestarilta.

3. Nuorten sävellahja

Monipuolinen ja eloisa otos 1970- ja 1980-lukujen pop- ja rockelokuvista.

4. Kinokonsertti: Pelléas et Mélisande ja Sade

Etenkin jälkimmäisen elokuvan ja sen unohtumattoman kamarisäestyksen vuoksi.

5. Aki Kaurismäen ranskalainen menu

Suurimman osan olin näistä ennalta nähnyt, mutta Rififin ja Round Midnightin ensikatselut kuuluivat kevään mieliinpainuvimpiin elämyksiin.

Ja tietysti Orionin ulkopuolella 70-millinen Sota ja rauha (1967) Rexissä. Missauksista pahin oli Musiikkitalon Metropolis-konsertin ohella Allan Arkushin Rock 'n' Roll High School - sinä viikonloppuna olin korkeassa kuumeessa.

Kesäkauden kiihottavin sarja on Rautainen 1980-luku, josta löytyy sekä viileyttä (kiteytyy vuodessa 1985) että noloutta. 1980-luvun toimintaelokuvat elivät pitkälti vain haaveissani silloin, kun ne tuoreeltaan kutkuttivat mieltä (-K18-!). Sittemmin vakavoituvan elokuvataiteellisen herätyksen myötä kiinnostus tyypillisimmin maailmaa jäsentäviin turbotuotantoihin väheni. 80-luvun megaryskettä ei ole ensi-iltojensa jälkeen juurikaan valkokankaalla nähty, paljolti
videojulkaisujen sekä aikaistuneiden ja moninkertaistuneiden tv-esitysten myötä. Oivan, sekä henkisesti että älyllisesti yhtenäisemmän ja palkitsevamman vastapainon tälle sarjalle tarjoaa Woody Allen, jonka tuotannon esittely odotetuksi onneksi jatkuu viime kesältä 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun paikoin varsin vakavillakin töillä - toivottavasti ensi kesänä nähdään vielä kolmas Allen-satsi tälle vuosituhannelle ulottuvalta jaksolta, jolloin hänen maahantuontinsa Suomessa väliaikaisesti keskeytyi. Studio Ghibli -sarja istuu luonnonläheisyydessään kesään, vaikkakin siitä jää puuttumaan kaikkein kiinnostavin tapaus, Isao Takahatan Tulikärpästen hauta (1988). Darren Aronofsky -retroa tulee seurattua sillä silmällä, onko hänestä kehittymässä tai jo kehittynyt 2000-luvun amerikkalainen mestari. Suomalaisista Pohjanmaa-kuvauksista on koottu väkivahva sarja. Jokakesäinen 50 vuotta sitten -sarja herättää aina kutinaa, vaikka ensimmäistä Bond-elokuvaa jää nyt joukosta kaipaamaan.