 |
| Lynch honoured in Gilda on Jan 23, 2025 |
David Lynch olisi tänään täyttänyt 79 vuotta. Hän oli äitiäni vain neljä päivää nuorempi. Hän oli mukava mies ja elokuvaohjaaja, joka minun silmissäni jollain tapaa päätti filmin valtakauden, elokuvan luonnollisen ajan. Kaksi oman elinaikani ylintä amerikkalaista suosikkiohjaajaani Robert Altman (joka tosin teki useimmat parhaista elokuvistaan jo ennen syntymääni) ja David Lynch ohjasivat kumpikin viimeisen teatterielokuvansa vuonna 2006. Altman kuoli silloin, mutta Lynch vaikutti sen jälkeen vielä pitkään sekavaksi muuttuneessa tuotanto-olosuhteiden ja vastaanottokanavien kulttuurissa.
Se Lynchin viimeinen pitkä elokuvahan oli tietysti Inland Empire, digitaalisena kuvattu haastava teos, jota kuitenkin vielä levitettiin huimasti filmikopioina. Jo sen ensi-illan aikaan oli vatsassa kummallinen tunne, että tähän päättyy jotain. Lynch ilmaisikin monissa lausunnoissaan sittemmin surua ja turhautumista siitä millaiseksi elokuvateatterikokemus oli muodostunut. 2010-luvulle tultaessa olin jo melko varma, ettei hän enää palaa tekemään pitkiä elokuvia, mutta onneksi televisiossa alkoi taas tapahtua...
Tuskinpa Lynch oli ehdottomasti paras elinaikani ohjaaja, erilaisia mestareita on niin monia (olihan vaikka Kubrickkin aika hyvä, puhumattakaan Reitzista, Bergmanista, Tarkovskista..), mutta ainakin yksi parhaimmista ja visionäärisimmistä - ja myös ohjaaja, jonka tuotantoa olen varmaan miettinyt elämän varrella ehkä jopa kaikkein eniten Tarkovskin ohella. Varsinaiseen muistokirjoitukseen eivät rahkeet juuri nyt riitä, mutta koska tämän blogin evoluutiossa painopiste on nimensä mukaisesti alkanut kohdistua filmiltä esitettäviin elokuviin, tein listan siitä, missä järjestyksessä näin Lynchin elokuvat filmiltä. Se on hyvin erilainen lista kuin varsinainen katsomisjärjestys.
Talvi 1984-1985 Dune (traileri) / ? Nordia tai Kino-Palatsi ? [Tampere]
2.1.1993 Twin Peaks: Fire Walk with Me / Nordia 4 (Finnkino)
21.11.1993 Wild at Heart / Niagara (Monroe: On the Road)
8.3.1994 Eraserhead / Cinema (Finnkino / Cinema Mondo)
6.3.1996 Lumière et compagnie / Tampere-talon iso sali (Tampereen elokuvajuhlien avajaiset, Suomen ensiesitys)
25.7.1997 Lost Highway / Nordia 2
[Tampere] (Warner Bros / Finnkino, lehdistönäytös)
23.12.1998 Blue Velvet / Orion (SEA:
Seksuaalisuus valkokankaalla)
19.9.1999 The Straight Story / Bio Rex (Helsinki Film Festival, Suomen
ensiesitys)
19.4.2000 The Elephant Man / National Film Theatre, Lontoo (British Film
Institute)
19.7.2002 Mulholland Dr. / Bio Rex
(Cinema Mondo, lehdistönäytös)
8.8.2002 Dune / Orion (SEA: David
Lynch)
19.4.2007 Inland Empire /
Kinopalatsi 1 (Cinema Mondo / Finnkino)
Tampere 5
Helsinki 6
Lontoo 1
elokuvakartan näytökset 3
arkistonäytökset 3
festivaalinäytökset 2
lehdistönäytökset 2
elokuvakerhonäytökset 1
1979, Suomi. O: Tapio Suominen. Maanantai 11.11.2024 n. klo 18.20 (Risto Jarva -seuran näytös Tapio Suomisen lyhytelokuvia Tapio Suomisen -retrospektiivissä). 16 mm. Istuin: rivi 5, paikka 9. ****
Kyläkauppa piti alun perin esittää Syöksykierteen (1981) alkukuvana, mutta päätimme lopulta siirtää lyhärinäytöksestä Mikko Niskasen kanssa ohjatun Suomi tässä ja nyt -elokuvan (1976) odottamaan osuvampaa esityskontekstia, joten Kyläkauppa sijoitettiinkin tämän kokonaisuuden loppuun. Se olikin osuva päätös, näin syntyi kolmen yhteiskunnallisen katsauksen avulla pieni kuva vuosien 1976-1979 Suomesta.
Kyläkauppa oli myös kolmikon paras elokuva, tunnelmallinen, löyhästi fiktiivisiä aineksia sisältävä dokumentti Keihärinkosken kyläkaupasta lähellä Niskasen Käpy-studioita Keski-Suomessa.
70- ja 80-luvuilla kyläkauppoja vielä löytyi kylästä jos toisesta, ja dokkarin rennossa ihmisläheisyydessä keskittymiskehityksen totaalisimmat uhkakuvat ovat vielä kuin jossain hamassa tulevaisuudessa. Suurempi uhka on tie, jonka suunnitellaan kulkevan läpi siitä, missä kauppa sijaitsee. Kyläkaupasta välittyy leppoisa ilmapiiri ja sosiaalinen kanssakäyminen, joka pienen paikkakunnan putiikissa vallitsee. Kyse on paljon muustakin kuin ostamisesta ja myymisestä kuten kuulumisien vaihtamisesta ja yhteisestä asioiden pohtimisesta ja huvittelustakin.
Jännää, että Ylessä on tehty toinen kyläkauppadokumentti melkein tismalleen samaan aikaan, se on katsottavissa Elävästä arkistosta.
Näytöksen jälkeen kävin Asko Apajalahden, Maisa Äkräksen ja parin muun Suomisen tunteneen henkilön kanssa lasillisilla. Puheeksi nousi myös Suomisen ja Apajalahden Uudessa-Seelannissa 90-luvun alussa tekemä elokuva, jota ei näytä löytyvät netin tietokannoista. Katsot ovat tällä hetkellä sekaisin, joten en pääse sitä nyt etsimään niistä, mutta muistan, että siitä oli erillinen (ja hyvin kriittinen) juttunsa ohjelmatietojen ohella.
Lasillisen jälkeen kävin omassa kyläkaupassani eli Laivurin valinnassa, kenties Helsingin kantakaupungin ainoassa yksityisessä kaupassa.
Kyläkauppa jäi viimeiseksi elokuvateatterissa esitetyksi elokuvaksi, jonka näin synnyin- ja kasvukaupunkini Tanpereen ikihonkamaisen elokuvatietäjän ja -kulkijan Raimo Siliuksen vielä eläessä. Hän oli varmastikin Suomen merkittävin lyhytelokuvien tuntija, joten Suominen-sarjan lyhytelokuvanäytös osui sangen puhuttelevasti ajankohtaansa. Rakea lämmöllä muistaen ja kaikesta joviaalista avusta, tiedosta ja sananvaihdosta kiittäen.
Esitekstini:
Kyläkauppa
Suomi, 1979. Ohjaus,
käsikirjoitus, leikkaus: Tapio Suominen. Tuotanto: Käpy-Studiot Oy. Tuottaja:
Mikko Niskanen. Kuvaus: Pekka Aine. Äänitys: Heikki Innanen.
Musiikki: Viitasaaren pelimannit. Miksaus: Matti Ylinen. Näyttelijöitä:
Siro Hämäläinen (kauppias), Sinikka Hämäläinen, Jari-Pekka Hämäläinen, Tarmo
Samula, Sami Huurtola, Jussi Tamminen, Allan Lipponen, Jaakko Uotila, Kerttu
Uotila, Väinö Niskanen, Hannu Leino. Formaatti: 16mm. Tarkastuspäivä:
2.5.1979. Pituus: 290 m. Veroluokka: vapaa. Lyhennetyn version
(13.9.1979) pituus: 160 m.
Näytöksen kaikki kolme elokuvaa ovat Mikko Niskasen Käpy-Studioiden tuottamia. Dramatisoitu dokumentti Kyläkauppa valmistui vain vuotta ennen Suomisen toista pitkää ja uransa käänteentekevintä elokuvaa Täältä tullaan elämä (1980), jonka myötä hän alkoi keskittyä suurempiin projekteihin. Eräänlaisena 1970-luvun jäähyväisteoksena yleisemminkin pidettävän lyhärin kohteena on Keihärinkosken kyläkauppa Viitasaarella, lähellä Konginkangasta, jossa sijaitsi Niskasen elokuva-ateljee Käpykolo. Kun kyläkauppoja oli 1970-luvulla Suomessa vielä tuhansia, viime vuonna niitä oli enää 164. Vähitellen alkanut automarkettien aika vei pienyrittäjät henkihieveriin ja monen kylän idyllinen keskus hiljeni. Kyläkauppa on kuvattu syksyllä 1978, jolloin kehityksen suuntaa olisi vielä voitu muuttaa tai tasapainottaa.
1977, Suomi. O: Tapio Suominen. Ti 11.11.2024 n. klo 17.25, Orion (Risto Jarva -seuran näytös: Tapio Suomisen lyhytelokuvia Tapio Suominen -retrospektiivissä). 16 mm. Istuin: jossain keskellä. ***
Perinnöllisen lihasrappeumataudin vaikutuksia kuvaava novellielokuva. Kuten edellisessä 17. kesässäkin, tässäkin perhe joutuu peruuttamattoman kriisin eteen. Äiti lähtee omille teilleen ja isä ja Matti-poika joutuvat hoitolaitokseen. Tarinan huomio keskittyy siihen, kun isä (Tuomari Nurmio vähän ennen läpimurtoaan muusikkona) kuolee ja poika jää sairastamaan yksin. Aikuisena Matti (Asko Sarkola) on yhä yksinäisempi.
Suomisen käsikirjoitus ei ole järin syvällinen, mutta elokuvalla on ansionsa siinä, miten se kuvaa laitoksiin joutuneiden ihmisten elämää 1970-luvun Suomessa. Vuonna 1974 rakennettu Peurungan kuntoutuslaitos näyttäytyy draamassa jännittävänä uuden ajan airuena.
Heti alun lyhyt lapsuuskuvaus, kun Matin elämä on vielä hetken huoletonta ongintaa ja juoksemista, jää mieleen. Tahdomme elää on tarkastettu syntymäviikollani.
1976, Suomi. O: Tapio Suominen. Maanantai 11.11.2024 klo 17.00, Orion (Risto Jarva -seuran näytös Tapio Suomisen lyhytelokuvia Tapio Suominen -retrospektiivissä). 16 mm. Istuin: jossain keskellä. Näytösolosuhteet: 4/5. **½.
Kuolema perheessä: mies saa sairauskohtauksen työpaikallaan ja kupsahtaa maahan, työnantajan soitto kotiin vaimolle, teinipoika palaa koulusta, kuulee uutiset, pian jälkeenjääneet joutuvat muuttamaan maalta kaupunkiin betoniviidakkoon. Tilauselokuvassa yhteiskunta pelastaa yksityisen menetyksen kokeneet toivottamalla heidät uuteen elämänpiiriin ihan toisaalla. Kovin hyveellisessä ja ihanteellisessa valossa tehty tilannekuva tarjoaa yksittäisissä kohtauksissaan vaikuttavaa 70-luvun arkitodellisuutta ja rakennemuutoksen miljööntajua, mutta jää sepitteenä ja ihmiskuviltaan harmillisen ohkaiseksi. Kiinnostava detalji: 17. kesä valmistui samoihin aikoihin vuoden 1976 lopulla kuin Lauri Törhösen varhainen tv-elokuva 16. kevät!, jossa sen ajan Tampereen keskusta sykki ajan hermolla.
[kirjoitettu 22.12.2024 klo 02.53]
Esitetekstini:
17. kesä
Suomi, 1976. Ohjaus,
käsikirjoitus, leikkaus: Tapio Suominen. Tuotanto: Käpy-Studiot Oy. Tuottaja:
Mikko Niskanen. Kuvaus: Seppo Immonen, Pekka Aine. Äänitys: Tom
Forsström. MusiikkI: Markku Suominen, Jukka Halttunen. Näyttelijöitä:
Kari Virta, Sirkka-Liisa Aro, Mauno Viiala. Tilaajat: Ammattikasvatushallitus,
Kouluhallitus, Työvoimaministeriö, Valtion av-keskus VAVK, Yleisradio. Formaatti:
16mm. Ei-kaupallinen levitys: Ammattikasvatushallitus,
Työvoimaministeriö, Valtion av-keskus VAVK. Tarkastuspäivä: 3.9.1976. Pituus:
480 m. Kesto: 44 min. Veroluokka: vapaa. Kutsuvierasnäytäntö:
21.10.1976, Diana. Televisioesityksiä:
11.3.1977 klo 9.10-55 (Koulu-tv); HS:n mukaan kyse oli jo uusinnasta.
Suomalainen maaltamuutto oli tasaantumassa 1970-luvun lopulla, mutta 60-luvun suuren aallon vaikutukset olivat lähtemättömät. Vaikutusvaltaisten tahojen tilaamassa elokuvassa tuodaan esiin ammattikoulutuksen tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille uudessa ajassa. Vääjäämätön murrosvaihe on läsnä sekä yleisellä että yksityisellä tasolla, kun tarinan äiti ja 17-vuotias poika muuttavat maaseudulta betoniviidakkoon.
Sateenkaari. 1944, Neuvostoliitto. O: Mark Donskoi. Su 10.11.2024 klo 14.00, Orion (Ukrainian Film Days).35 mm. Suom.tekst. Istuin: jossain 3. rivin keskellä suunnilleen. KAVI-kopion kunto: 4/5. Tähdet: ***. Alustuvideona nuoren ukrainalaisen elokuva-asiantuntijan johdatus (n. 10 min.).
Monimielinen kulma nykymaailmaan: Neuvostohegemonian henkeen esitellyt ukrainalaiset lapset ja naiset koittavat selviytyä terrorista kotikylässään, jonka natsit ovat ottaneet haltuunsa. Samaan aikaan, kun Donskoi luo voimakkaita ja vangitsevia visuaalisia näkymiä sodan brutalisoimasta arkipäiväisestä lumen hallitsemasta talvimaisemasta, vastapuolten välisiä kohtauksia kärjistetään niin propagandistisesti, että ne tuntuvat paikoin kuin myöhempien vuosien natsieksploitaatiolta. Saksalaisten avuna olleen kylän kaunottaren kohtalo on äkillisen kova, kun hänen miehensä palaa rintamalta ja oivaltaa oppurtunistisen totuuden. Piippuja osoitetaan myös lapsiin. Propagandaelokuvana Sateenkaari on olennainen saavutus, mutta psykologinen konteksti on ohut ja yksiviivainen. Heikoimpien kokemien kohtaloiden kovuus ja pakkasenhuuruinen kalman ilmapiiri jättävät silti vahvan jäljen. Tämä oli tietääkseni ensimmäinen neuvostoelokuvan filminäytös Orionissa sitten elokuva-arkiston ajan. Edellinen taisi olla Fridrih Ermlerin Imperiumin sirpale (1929) 30.11.2018.
Cinema Orion
ja Risto Jarva -seura 4.11.2024 klo 17.00 Tapio
Suominen -retrospektiivi
Onnettomuus
Suomi, 1976. Ohjaus,
käsikirjoitus, leikkaus: Tapio Suominen. Tuotanto: Käpy-Studiot
Oy. Tuottaja: Mikko Niskanen. Kuvaus:
Seppo Immonen. Äänitys: Tom Forsström. Musiikki: Markku Suominen,
Jukka Halttunen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Asiantuntija:
Juhani Räsänen. Näyttelijöitä: Lars Lindberg, Sirkka-Liisa Aro, Mauno
Viiala, Kirsti Nordström. Muut esiintyjät: Hannu Rönnberg, Irmeli
Eskelinen, Timo Rentola, Petri Mäkilä, Rainer Vikström, Simo Laine, Pekka
Pohjola, Folke Westerholm. Formaatti: 16mm. Levittäjä:
Liikenneturva. Tarkastuspäivä: 20.4.1976. Pituus: 287 m. Kesto:
25 min. Veroluokka: 10 %. Ikäraja: K.
Vuonna 2022
suomalaisten liikennekuolemien määrä tippui ensi kertaa alle kahdensadan sitten
vuoden 1935. Synkintä aikaa oli 1970-luvun alku, jolloin määrä nousi vuodesta
toiseen yli tuhannen. Liikennevalistukselle ilmeni tarvetta myös valkokankailla,
ja yksi olennainen esimerkki tästä on Tapio Suomisen Onnettomuus, joka avaa
Suominen-retrospektiivin.
Narrien
illat
Suomi, 1970. Ohjaus,
käsikirjoitus: Tapio Suominen. Tuotanto: Markfilmi
Kommandiittiyhtiö, Pentti Lintonen ja Kumpp. Tuottaja: Pentti Lintonen. Kuvaus:
Pekka Ervamaa, Kari Kekkonen. Leikkaus: Pirkko Juntto. Äänitys:
Matti Penttilä. Musiikki: Markku Suominen, Kari Kuuva. Musiikkikappale
Peluri: Markku Suominen, Heikki Väliaho (sanoitus), Paul Mikael Johansson
(sovitus). Äänittäjän assistentti: Juha-Veli Äkräs. Kamera-assistentti:
Juha Salminen. Järjestäjä: Pekka Konttori. Kuvaussihteeri: Annika
Idström. Miksaus (Finnvox): Tuomo Kattilakoski. Päihdeasiantutija:
Aulis Junes. Näyttelijöitä: Markku Suominen (Markku Suominen,
Finlandia-yhtyeen laulusolisti), Kari Kuuva (Kari Kuuva, ”Kaapo”,
laulaja-säveltäjä), Kauko Hakala (Hakalan Kake, Finlandia-yhtyeen rumpali,
”Trums Kuolematon”, ”Näppy”), Pertti Lähteenmäki (Pertsa Puro,
Finlandia-yhtyeen basisti), Jarmo Lintinen (Antti Lindberg, Finlandia-yhtyeen
urkuri, ”Karpo”), Ahti Patinen (Ahti Patinen, Finlandia-yhtyeen saksofonisti ja
huilisti, ”Tami Rokkinen”), Esko Vesterinen (Esko Vesterinen, Finlandia-yhtyeen
kitaristi, ”Piippolan vaari”), Heikki Väliaho (Heikki Väliaho, ”Hessu”, nuori
kirjalijanalku), Jyrki Rönkkö (Ytty Rönkkö, ”elämän murjoma kulkuri”), Keijo
Tamminen (Keijo Tamminen, ”Keke”), Kauko Knuutinen (Nokke Knuutinen, ”piikki
pikkukaupungin lihassa”), Veli Vantunen (manageri Koski), Pentti Lintonen
(tuotantopäällikkö), Anssi A. Keino (sovittaja Kannel), Anja Mäkinen (Anja
Mäkinen, vaatetusliikkeen omistaja), Liisa Karvonen (Pirkko, Kosken sihteeri),
Tapio Ylänne (managerin luota tuleva mies), Veikko Savikallio (autokuski), Alli
Suominen (Alli Suominen, Markun äiti), Iiris Jaakkola (vastaanottava hoitajatar),
Juha Salminen (huilunsoittaja), Raija Koskinen (Liisa, liftari), Pirkko Mäkinen
(Riitta, liftari), Pekka Ervamaa (valokuvaaja), Irmeli Miettinen (toimittaja),
Juha-Veli Äkräs (humalainen muusikko pisuaarissa). Tuotantokustannukset:
260 000 mk. Rahoitus: Suomen elokuvasäätiö SES:n tuotantotuki 100 000
mk. Kuvausformaatti: 16 mm. Kuvasuhde:
1,37:1. Ääni: Picot. Väri: Agfacolor. Kuvausaika:
Heinäkuu-elokuu 1970. Kuvauspaikat: Helsinki, Äänekoski, Saarijärvi,
Kajaani, Karstula, Espoo, Kuhmo, Sysmä, Äänekoski. Teatterilevitys:
Väinän Filmi Oy. Levitysformaatti: 35mm (Eastmancolor). Tarkastuspäivä:
10.11.1970. Pituus: 2725 m. Kesto: 100 min. Ikäraja: K16. Kopiomäärä:
6. Ensi-ilta: 13.11.1970. Ensi-iltapaikat: Helsinki (Adams,
Maxim, Tuulensuu), Lahti (Ilves), Oulu (Kiistola), Tampere (Kino). Katsojaluku:
17 072. Tuotto: 25 600 mk. Tv-esityksiä: 3.10.2003 (Yle
Teema), 27.10.2016 (Yle Teema: Kino Suomi).
Tapio
Suominen (1946-2023)
sai esikoiselokuvalleen suurimman potin Suomen elokuvasäätiön kaikkien aikojen
ensimmäisistä tuotantotukipäätöksistä 18.6.1970. Kuvaukset käynnistyivät heti
heinäkuussa. Syntyi ”kotimainen
värielokuva pop-musiikin alta ja päältä”, vimmainen syväsukellus Suomea ristiin
rastiin reissaavien nuorten keikkamuusikoiden elämään. Finlandia-orkesterin
laulajaa esitti Markku Suominen (1949-2013), ohjaajan veli ja oikea
iskelmätähti. Suomalainen elokuva taiteili nyt uskaliaasti fiktion ja dokumentin
rajamailla mitä vähemmän mairittelevalla materiaalilla.
Elokuvatarkastamossa
Narrien illat oli vähällä nousta 30 prosentin veroluokkaan ensimmäisenä
kotimaisena elokuvana sitten Eino Ritarin Kylän (1957), minkä
lisäksi yksi tarkastamon jäsen ehdotti elokuvalle täyskieltoa. Lopulta Narrien
illat selviytyi teattereihin varsin tavallisena elokuvana 10 prossan
veroluokassa ja normaalilla K16-ikärajalla. Päivän Sanomien kriitikko Pertti
Lumirae vertasi kokemusta Jack Kerouacin romaaniin Matkalla (1957)
ja toiseen tuoreeseen esikoisfilmiin, Dennis Hopperin Easy Rideriin
(1969).
Aikalaiskeskustelunsa
jälkeen Narrien illat on kasvanut melko vähän käsitellyksi kotimaiseksi
elokuvaksi. Televisio uskalsi sen esittää vasta 43 vuotta ensi-iltansa jälkeen,
kun keikkaelämä oli jo sofistikoituneempaa ja hasardeihin takavuosiin oli
tullut retrohenkistä etäisyyttä.
Narrien
illat tarjoaakin tietynlaista
maisemaan tarkennusta eräälle myötähäpeänsekaisesti muistellulle
mediatapahtumalle – yhdysvaltalaisen Peyton Place -tähden Ryan
O’Nealin (1941-2023) tragikoominen Suomen-vierailu kun oli sattunut samana
kesänä kuin Narrien illat kuvattiin. Ehkä Suomisen elokuvan käsistä
riistäytyvän tunnelman myötä saamme jotain uutisfilmin ulkopuolista sielullista
ymmärrystä siitä millaiseen viihdekulttuuriin ja ajan henkeen ulkomaalainen
tähtivieras täällä manageri Tappi Suojasen (1935-2022) matkassa oikein törmäsi.
”Narrien” kuvaussihteerinä
toimi Annika Idström (1947-2011), joka tuolloin opiskeli Taideteollisen
korkeakoulun kamerataiteen osastolla ja 1980-luvulla tuli tunnetuksi
hätkähdyttävillä romaaneillaan.
Jukka Sammalisto 4.11.2024
 |
| Helsingin Sanomat 13.11.1970 |
Tapio Suominen. Suomi, 1976. Cinema Orion ma 4.11.2024 klo 17.00, Risto Jarva -seuran näytös. 16mm. Istuin: Rivi 6, sisäänkäynnin puoleinen laitapenkki. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 4/5. Katsojia silmämäärääisesti: n. 10. Tähdet: ***½.
Tapio Suomiselle (1946-2023) omistetun retrospektiivin avasi Liikenneturvalle tehty valistuselokuva, joka esitettiin samalla Suomisen esikoispitkän Narrien iltojen (1970) alkukuvana. Se sopikin temaattisesti hyvin Narreihin, jossa välillä hurjastellaan maanteillä. Onnettomuudessa kuitenkin käy huonosti heti alussa. Nuori pariskunta väittelee suhteestaan autossa, kun ratissa oleva mies menettää auton hallinnan, ja se syöksyy tieltä ulos. Seurauksena mies joutuu pyörätuoliin. Elokuvaa valmistui aikana, jota edelsivät synkät tilastot suomalaisissa tieliikenneonnettomuuksissa. 70-lujvun alkupuolella kuolemantapaukset ylsivät vuodesta toiseen yli tuhannen. Onnettomuudessa henki pelastuu, mutta liikuntakyky lähtee. Suominen välttää taitavasti valistuselokuvan kliseet - Onnettomuutta ei juuri edes tunnista sellaiseksi vasta kuin ehkä aivan lopussa. Joitain todella tehokkaita kohtauksia: isä ja pyörätuolissa oleva aikuinen poika jyrkkien kotiportaiden yläpäässä, ja alhaalla ovessa 70-lukulainen bowiemainen mainosjuliste menetettyjen houkutusten symbolina, yksinäinen rullatuolipotilas suuressa omakotitalossa pitkä elämä vielä edessään vanhempien lähdettyä illanviettoon talvi-iltaiselta takapihalta kuvattuna, suorasukaista sosiaalipaineista iltamadialogia tyyliin "kuinkas ne teiltä noi panohommat sujuu". Erinomainen 70-luvun ajankuva ja hyvin kestonsa kantava lyhytdraama.
Arne Sucksdorff. Ruotsi, 1953. "Suuri seikkailu". Cinema Orion su 20.10.2024 klo 14.45, Risto Jarva -seuran näytös. 35 mm. Suomenkielinen selostus: Sakari Jurkka. Suomennos: Väinö Vento. Istuin: Rivi 5, penkki 9. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 4/5. Katsojia silmämääräisesti: n. 15. Tähdet: ****½.
Arne Sucksdorffin ensimmäinen pitkä elokuva on pohjoisen luontoelokuvan mullan- ja kuusikontuoksuinen klassikko. Nimen "suuri seikkailu" sisältää kiehtovan kolmoismerkityksen. Tarinan tasolla se kuvastaa kahden pienen pojan salaista seikkailua, jossa he yöllä hakevat metsästä saukon kaverikseen. Konkreettisemmalla tasolla se kuvastaa kokonaisuuden kehystymistä neljään vuodenaikaan, jossa luonto elää koko ajan suurta seikkailua. Vielä lopussa nousee esiin uusi taso. Kun saukko on lähtenyt omille teilleen ja luonto näyttänyt pojille perimmäislaatunsa, se symboloi tietynlaista lapsuuden seikkailun loppua ja jonkin toisen alkua - elämä yleisesti ottaen näyttäytyy pojilla vielä edessäpäin.
Kiinnostavaa ja poikkeuksellista agraarikuvauksessa on myös se, että pikkuveli näyttäytyy siinä (ainakin tässä suomeksi selostetussa versiossa) isoveljeä jollain tapaa maltillisempana realistina. Lopussa isoveli suree hetken saukon "menettämistä", mutta pikkuveli suhtautuu asiaan jo kättelyssä ikään kuin jalat maassa ja isoveljeään lohdutellen.
Ehdotin Suurta seikkailua Orioniin joskus toissa keväänä ja oli ilo nähdä näytöksen toteutuvan. Alun perin se oli ymmärtääkseni tarkoitus esittää Suomen luonnon päivänä, mutta toiseksi vaihtoehdoksi vinkkasin syyslomaviikkoa. Näytöksessä oli ainakin yksi lapsi. Ehkä syyslomaviikkoa edeltävä sunnuntai olisi ollut otollisempi päivä, nyt monella oli varmaan jo alkava arki mielessä.
Suomeksi selostetun version esittäminen ei ollut oma ideani. Ilmeisesti esitettävänä olisi ollut myös alkuperäisäänin varustettu kopio. Suomiversio toimi ihan asiallisesti kertoja-osioissaan, mutta repliikeissään puhe kävi kömpelöksi. Veljekset taisi olla nimetty Antiksi ja Pentiksi.
Vanhimman pojan koulutunnilla opettaja kysyi häneltä laskutehtävän, jonka oikea vastaus olisi ollut aivan sama kuin omalla hetkelläni, kun aloin aikanaan puhua koulussa ujouden voitettuani.
Luontokuvaus on Sucksdorffilla etenkin elokuvan alkupuolella aivan uskomattoman kaunista ja sävähdyttävää, nykyisessä mielessä kuin kadonnutta maailmaa. Vahvimmin jäi mieleen lumisen metsän hämärä otos, jossa pupu ja minkki lymyilivät hangella.
1950-luvun alun maatalon pihapiiri ja villi luonto näyttäytyvät elokuvassa toistensa välittömässä läheisyydessä eläviltä, mutta rajapinta on selvä. Se kaikki on kuin kaukaista ja eteenpäin kerrottua muistoa, omienkin vanhempieni lapsuutta. Erityisesti isäni kertomukset tulivat elokuvasta mieleen.
Orionin näytöksen jälkeen tein retkeen erääseen hyvin kätkettyyn ja pieneen helsinkiläiseen puistoon, jonka viime kesänä yllätyksekseni löysin kartalta. Syksyn väriloisto oli parhaimmillaan. Sucksdorffin elokuvassa syksy käytiin läpi vuodenajoista nopeimmin, lokakuuta kutsuttiin muistaakseni "mullantomuiseksi".
