Murder!

(Epäiltynä murhasta). 1930, Iso-Britannia.       * * * ½. O: Alfred Hitchcock. Su 15.9.2013 klo 20.45, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (4/5): ?BFI? Paikka: permannon rivi 9, istuin 6. Näytösolosuhteet: 4/5.

Kiertävän teatteriseurueen nuori näyttelijätär Diana Baring (Norah Baring) löydetään pökissä viereltään kuollut, yhtä nuori kollegansa. Olivatko he kilpailijoita? Muistinsa menettäneen Dianan kohtalona on saada epäilykset niskoilleen, vaikka katsojina arvaammekin jo muuta - aivan kuten oikeuden valamies Sir John Menier (Herbert Marshall), joka ryhtyy auttamaan tyttöä pulasta ensin tuomittuaan tämän.

Kuka sen teki? -tyyppinen rikosmysteeri oli Hitchcockille aina lähtökohtaisesti jo liian tavanomainen kerrontatapa, mutta siihen nähden Murder! on varsin sujuva ja jopa innoittunut teos.

Lopun trapetsikohtauksessa näkyy Hitchcockin mestarillisuus äärimmäisen hiostavan jännityksen rakentajana. Kyseessä saattaa olla hänen ensimmäinen huippuhetkensä 1930-luvulla ja äänielokuvassa. Intuitiivisesti ajattelen, että Murder! saattaa olla myös Hitchin 30-luvun alun kärkeä (näkemättä on vielä muutamia - retro jatkuu Orionissa vasta joulukuussa).

Voi tietysti päivitellä, että todellinen murhaaja on Dianan poikaystävä Handel Fane (Esme Percy), akrobaatti, joka on temppujaan eikä välttämättä ihan niitäkään varten usein pukeutunut ristiin. Sukupuoli-ideologisesti elokuvalla on ikävästi rajoittunut sävy: Fane jää tarinassa lähinnä vain transvestisminsa ja murhaajuutensa personoimaksi.

Lumoavassa kohtauksessa pikkutyttö (ilmeisesti tunnistamatta jäänyt näyttelijä) soittaa pianoa ikään kuin keventäväksi taustamusiikiksi katsomatta kertaakaan kameraan, takanaan aikuiset puhumassa... aikuisten asioita. Tällaisissa viattomuuden ja petollisuuden samaan tilaan yhdistävissä selittelemättömissä kohtauksissa Hitch on parhaimmillaan.

Tasan 20 vuotta myöhemmin Hitchcock palasi teatterimaailmaan usein aivan turhaan väheksytyssä elokuvassaan Esirippu laskee.

Hieno ja harvinaislaatuisen myöhäinen sunnuntai-illan näytös 83 vuoden takaisesta elokuvasta henkisesti rankan viikonlopun päätteeksi.

The Skin Game

(Kieroa peliä). 1931, Iso-Britannia. O: Alfred Hitchcock. To 12.9.2013 klo 17.00, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (4/5): ?BFI? Paikka: parven rivi 2, istuin 6. Näytösolosuhteet: 4/5.

Filmihullun tunnistaa itsessään kai siitä, että painelee elokuvateatteriin, vaikka kuinka olisi tilanne päällä tai vaikea paikka muuten elämässä. Usein sillä kustannuksella ainakin omalla kohdallani, ettei elokuvaan sitten pysty keskittymään juurikaan.
 
Harvinaisemmistakin Hitchcockin 1930-luvun elokuvista on kuitenkin nyt vain yksi näytös kustakin, ja seuraavaa valkokangasnäkemistä saisi odottaa todennäköisesti ainakin neljännesvuosisadan.

Joten kahden maalaissuvun taistelusta nähtävimmin kertova The Skin Game meni aika ohi, mutta ei aivan. Sekavassa mielentilassa ei yleensä jaksa seurata valkokankaan ihmisiä, mutta kylläkin eläimiä... Mieleeni jäi veikeä kohtaus, jossa Hitch suuntaa kameran ihmisistä polven korkeudelle ja seuraa koiraa, joka ei väsy ottamasta henkilön kourasta palloa vastaan hampaillaan... Sitä olisi voinut katsoa loputtomiin.

Explorers

Explorers - tutkimusmatkailijat (näytöksen nimi,  videojulkaisusta). 1985, Yhdysvallat. O: Joe Dante. * * ½. Ke 11.9.2013 klo 19.00, Orion (Fantastinen 1980-luku). 35-mm. Kopio (2/5): SFI. Ruotsinnos Kerstin Landtfelt. Paikka: permannon rivi 3, paikka 10. Näytösolosuhteet: 3/5.

Explorersista tulee aina mieleeni sittemmin edesmennyt kaverini, joka tehdessämme kirjoituskoneella elokuvalehteä keväällä 1991 omalla naputusvuorollani kiinnitti hyvin kiinnostuneena huomiota elokuvaan erään hyllystäni löytämänsä neljän vuoden takaisen Katson! takakannen videoraadissa.

Elokuvahan tuli Suomessa juurikin vain videolle, mikä on tietysti pieni ihme, sillä Danten edeltävä ohjaus Gremlins (1984) oli menestys. Explorers kuitenkin oli flopannut jo kotimarkkinoilla. Tässä näkyy hyvin paljaana Hollywoodin idiotistinen ahneus ja kärsimättömyys, joilla ei ole paljon luovuuden kanssa tekemistä: Paramount vaati Dantea lopettamaan leikkauksen, jotta elokuva saadaan ensi-iltaan keskellä kesäsesonkia (ja Live Aid -viikonloppua). 

Explorers todella kärsii jonkin puutteesta, ehkä se on (samaistumisen) lumo - vaikea sanoa, olisiko sitä enää löytynyt leikkausvaiheessa (Dante on kertonut, että tunnin materiaali "henkisempää puolta" jäi työn keskeydyttyä lattialle) tai olisiko alun perin ohjaajaksi kaavailtu Wolfgang Petersen onnistunut paremmin hienon Päättymättömän tarinan (1984) jälkimainingeissa. Kolme koulupoikaa rakentaa yhden kotipihalla avaruusaluksen, mutta tunnelma on laimea.
 
Yksi kohtaus jää Explorersista mieleen. Siinä ollaan kultaisessa valonkajossa jollain omakotitalolähiön läheisen laakson kummulla, puun juurella, jolle pojat ovat raahanneet painavan tietokoneen kokeillakseen keksintöään. Maisemallinen kohtaus on idyllinen, kuin muisto Lassie-elokuvista, mutta poikien huomio keskittyy täysin laitteeseensa, jonka avulla he löytävät aivan uuden ulottuvuuden avaruustiedon valtaamille unilleen ja unelmilleen. Spielbergiläinen turvallisuuden tunnun ja teknologisen fantasian yhdistelmä ei ole Dantella yllättäen yhtään sen riiviömäisempää tai monitahoisempaa. Avaruusaluksessa yhdistyy viehkosti nostalginen majamainen lautarakenne (tikapuut) ja myöhempien aikojen teollisempi romupelti.

Toisella galaksilla elokuva kääntyy kolmannen asteen Muppet Show'ksi. Dante ja käsikirjoittaja Eric Luke eivät kykene huonon huumorin ohessa hyödyntämään kovinkaan vakavasti kiinnostavaa ajatusta siitä, kuinka kutsuvalta maapallon elämä näyttää ulkoavaruudesta käsin täkäläisestä 1950-luvun paranoidista filmimateriaalista heijastuneena.

River Phoenix ja Ethan Hawke ovat Explorersissa ensimmäistä kertaa valkokankaalla, myöhemmille vaiheilleen hyvin päinvastaisissa neropattirooleissa (on muistettava, että 1980-luvulla tietokone- ja tieteiskulttuuri ei varsinaisesti ollut vielä mitenkään viileää; nörtti oli pilkkasana, mitä se mielestäni on kyllä vieläkin). Kolmas kaveri Jason Presson jäi huomattavasti tuntemattomammaksi. Hawke on valokiiloissa yhä, mutta kuinkahan moni nuoremmista nykykatsojista tietää Phoenixia? Hänen kuolemastaanhan tulee kuukauden kuluttua jo 20 vuotta, sukupolvi on jo toinen, mutta Phoenixia muistellaan yhä silloin tällöin lähinnä aikakautensa ikonina, ei niinkään 1980- ja 1990-lukujen taitteen olennaisena elokuvanäyttelijänä. Phoenixista ei silokasvoisesta surumielisyydestään huolimatta tainnutkaan tulla ihan legendaa, vaikka 1980-luvun teinitähdeksi hänen uransa oli poikkeuksellisen laadukas ja syvällinen (Stand by Me, Elämänä pakotie, Matkalla Idahoon jne.). Explorersia katsellessa ei välttynyt ajattelemasta, että Hawken ura lähti nousukiitoon juuri Phoenixin kuoltua.

Ideatasolla Explorersista on helppo 1980-luvun lapsena pitää tietyistä nostalgiasyistä, mutta konkreettisena katselukokemuksena elokuva oli aika tuskastuttava. Ehkä ongelma on siinä, että poikia ja heidän luonteitaan ei ole ehditty kehitellä tarpeeksi - kyseessä on keskenäänkin lopuksi aika yksiviivainen kolmikko, jonka yksityisistä tai yhteisistä edesottamuksista ei juuri piittaa. E.T.-henkinen sinertävän öinen juliste, jossa kaksi crossipyörää nojaa vanhanaikaiseen haka-aitaan takanaan salamyhkäiset valonsäteet kohti tähtitaivasta, kuvaa kiehtovasti todellisuuden ja fantasian rajaa, mutta lupaakin juuri sitä lumoa mitä elokuva ei pysty antamaan.

Kopio näytti aluksi komealta, mutta paljastui vähitellen sameaksi ja suttuiseksi. Takaa kuului rapistelua, onneksi istuin tavallista edempänä. Näytös oli Explorersin Suomen valkokangasensi-ilta.

Juno and the Paycock

1929, Iso-Britannia. O: Alfred Hitchcock. * * * . Ti 10.9.2013 klo 17.00, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (3/5): ?BFI? Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2/5.

Hitchcockin ensimmäinen äänikameralla ohjaama elokuva on puhelias tulkinta ilmeisen puheliaasta näytelmästä. Hitch ei ehkä ollut yhtä nopeasti sinut äänen kanssa kuin vaikkapa Fritz Lang. Sean O'Caseyn juhlitusta tekstistä (jonka ensi-ilta oli 1924) syntynyt teos on kuitenkin Hitchcockin tuotannossa epätavallinen kuvaus perheestä, yksiköstä, joka oli hänelle aina jossain määrin vieras.
 
Kyse on sisäänpäinlämpiävästä elämästä Dublinin nuhjuisimmilla vuokra-alueilla Irlannin sisällissodan aikaan 1920-luvun alussa. Kaksihuoneisessa asunnossa elävän perheen äiti (Sara Allgood) on sen topakka ja maanläheinen voimahahmo, isä (Edward Chapman) taas "tarpeellinen kuin riikinkukko" juodessaan yhteisiä varoja pubissa. He elävät uskossa, että ovat saaneet suuren perinnön.

Aikuiset lapset Mary (Kathleen O'Regan) ja toisen kätensä menettänyt Johnny (John Laurie) tuovat huusholliin keskenään päinvastaisia tulevaisuudennäkyjä: nuoruuden romanttista kutsua ja painostavuudessaan hiljennettyä sisällissodan painolastia.

Juno and the Paycock on komediallinen tragedia perheen hajoamisesta. Se kuuluu elokuviin, joiden sinänsä turvallisen tuntuisesta ja  kotoisasta tunnelmasta sen paremmin henkilöt kuin katsojatkaan eivät voi täysin aavistaa, mitä on todella tapahtumassa. Hitchcockin olisi pitänyt saada ohjata jakso Rintamäkeläisiä viime töikseen!

Perintö, jota ei olekaan olemassa, antaa Boylen perheelle virhearvioidun motivaation huolettomuuteen, kunnes on myöhäistä pitää perhettä koossa.

Claude Chabrol ja Eric Rohmer ovat ylitulkinneet auteuristisesti elokuvan teknistä jähmeyttä väittämällä, ettei kyseessä edes ole Hitchcockin elokuva. Mukana on kuitenkin muutamia hyvinkin visuaalisia ja sähäköitä oivalluksia, heti alussa, jossa kissa juoksee tulitusta pakoon pitkin katulyhdyn vartta.

Pyhän neitsyen kuvan ja konekivääritulen äänen yhdistäminen on itse asiassa hyvin harvinainen, säälimättömyydessään epätavallisen tummanpuhuva ja poleeminen hetki Hitchcockin historiassa, suorasukaisen tehokas tiivistys uskonnon ja politiikan yhdessä muodostamasta umpikujasta.

Ei sovi myöskään unohtaa Hitchin huumoria ateriointiin liittyen. Rahvaanomaisessa teenjuontikohtauksessa hienostunut uivelo ei tiedä, mihin tunkea saamansa muhkean paakelssin, kun kupilla ei ole kuin kapoinen lautanen.

Sinänsä veikeä ja melkeinpä mainostavasti tyrkyttävä gramofonikohtaus on niin pitkä ja staattinen, että sen perimmäinen funktio lienee lähinnä aikansa teknistä ihastelua.

Antti Alanen kertoi ennen elokuvaa, ettei sitä ole nähty Orionissa 25 vuoteen.

Näytöksessä oli teknisiä ongelmia. Elokuva alkoi väärästä kohtaa. Kopio jumiutui noin 20 minuuttia alusta paikalleen, ja vasta muistaakseni kolmannella kerralla jatkoi sujuvasti loppuun.

Ovi kävi kerran.

Taikapeli

1984, Suomi. O: Hannu Peltomaa. * * * . Su 8.9.2013 klo 16.00, Orion (Fantastinen 1980-luku). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: ti 19.11.1985 klo 18.45 - 20.15, MTV2 / mahdollisesti la 24.12.1988 tai su 25.12.1988, TV2.

Olen aina muistellut, että olisin nähnyt Taikapelin televisiosta jo 1980-luvun puolenvälin tienoilla kahdesti, mutta näyttää siltä, että sittenkin vain kerran. Toinen näytös on ollut vasta 1988. Tuolloinen Yleisradion toimittajien lakko aiheutti sen, että Taikapelin itsenäisyyspäiväksi suunniteltu esitys siirtyi jouluksi (Suomen kansallisfilmografiassa esityspäiväksi mainitaan jouluaatto, Elävän kuvan vuosikirjassa taas joulupäivä, Katsosta! ohjelmatieto lakon vaikutusten takia puuttuu - itse en muista, kumpana esitys oli, vaikka tuolloin juuri taisin elokuvan toistamiseen nähdä).

Taikapeli kytkeytyy 1980-luvulla tapahtuneeseen lastenelokuvan paluuseen, joka oli aikansa suomalaisen elokuvatuotannon ihastuttavimpia ilmiöitä - joskin pakko silloin lapsuutensa eläneenä tunnustaa, että ehkä ne ikimuistoisimmat alan filmit tuotettiin silloinkin edelleen 1970-luvun tapaan televisiolle.

Valkokankaalle loihdittiin vanhoihin tarinapohjiin perustuvia suureellisia satumaailmoja (Kuningas, jolla ei ollut sydäntä jne.) ja harmittomia hurvitteluja (Kiljusen herrasväki jne.) mutta Taikapeliä tekee mieli luonnehtia uuden aallon lastenelokuvaksi. Siinä ollaan paitsi nykyhetkessä, myös toden ja kuvitelman häilyvällä rajalla, eikä keskeistä ole juoni, tarina tai edes toiminta vaan pikemminkin tunnelma, aistimus, lapsuuden henkinen ja kaikenlaisille ristiriitaisille ja keinotekoisillekin vaikutuksille altis, valmiiksi pureskelematon olotila. Postmodernia, eikö totta.

1980-luvun lapsena saakin olla Taikapelistä monine puutteineenkin kiitollinen, sillä aikansa lasten havainnoimaa arkitodellisuutta ei muuten juuri valkokankaalle tavoitettu - oikeastaan seuraavan kerran vasta vuosikymmenen lopulla, Aki Kaurismäen (Ariel, 1988) ja Anssi Mänttärin (Anni tahtoo äidin, 1989) ansiosta. Peltomaan myöhempiä lastenelokuvia Rusinoita (1987) ja Kummaa juttua (1989) olen odottanut pitkään näkeväni.

Kun näin Taikapelin aikanaan seitsemänvuotiaana, sen urbaani ja vilkas kerrostalolähiölapsuus oli itselleni jo historiaa. Olin muuttanut viisivuotiaana Tampereen keskustan liepeillä olleesta 1970-luvun elementtitalosta kaupungin rajalle omakotitaloon, ja muutos oli sosiaalisella ja kulttuurisella tasolla ollut valtaisa (lehmiä näki jo parin kilometrin päässä). Television Taikapelistä katselin ikään kuin menneisyyttäni...

Paljon oli myös samaa. Eniten Taikapelistä tulee nyt mieleen paljon myöhempi ja vakavampi, oikeastaan aikuisten elokuva mieleen: Auli Mantilan Ystäväni Henry (2004). Taikapelin lähtökohta lapsuuteen on hyvin erilainen ja iloisempi, ei niin yksinäinen, mutta siinä on jotain samaa aitoutta.

Arttu-poika (Arttu Peltomaa) ei kuulu oikein mihinkään, isompien tai pienempien joukkoon (itselläni oli lapsena usein vähän sama ongelma), ja hänen vähän epäilyttävä äitinsä (Marja-Leena Kouki) lohduttaa poikaa risalla elektroniikkapelillä. Sen turvin Arttu nouseekin kiipeilemään seinille ja lentelemään ilmassa, mikä saa hänet tarkkailemaan perinteisiä lapsuuden valintatilanteita eri kulmista ja myös vaikuttamaan niihin. Vaikkapa vanhempien slapstick-vaikutteisen riidan, koulujen välisen urheiluottelun tai tyhjiä pulloja etsivän lempeän pultsarin epätoivon Arttu pystyy ratkaisemaan mieleisellään tavalla.

Jos rehellisiä ollaan, Taikapelin uudelleen näkeminen sitten 1980-luvun muistutti myös elävästi sen parissa pitkästymisestä. Mukana on mainioita kohtauksia, mutta aivan liian paljon myös sellaisten aihelmia, joita vain venytetään saamatta niistä lopultakaan mitään irti. Dramaturgisesti surkuhupaisa koripallo-ottelu on varmaankin suomalaisen lastenelokuvan pisin kohtaus.

Suomalaisen lyhytelokuvan varhaisen mestariteoksen Rantojen miehet (1970) ohjanneen Peltomaan pitkän esikoisen hienointa antia on näin liki 30 vuotta myöhemmin yllättäen sen tekninen uskottavuus trikkikuvauksissa. Elektroniikkapelin yksinkertainen ja toistuva tilanne pienellä näytöllä on hahmoteltu kokonaisvaltaisen elokuvalliseksi, kammiomaiseen studiotilaan näyttävästi lavastetuksi visioksi; palloja sinkoutuu jatkuvalla syötöllä ja niitä on lapsen (myöhempi Jufo III) yhtä ilo kuin pakko väistää.

Aamulehden Juha Elomäki totesi: "Elokuvassa olevat fantasiajaksot ovat trikkikuvaukseltaan Tähtien sodan ja muiden vastaavien tasoa." Suomen tasolla ehkä olennainen kysymys ei kuulukaan, mitä tapahtui George Lucasille, vaan mitä tapahtui Hannu Peltomaalle? Myös kohtaus, jossa Arttu taikoo kaverinsa ympärille läpinäkyvän suojaseinämän, jota tämän kimppuun käynyt pääkiusaaja yrittää turhaan nyrkillään murtaa, hämmentää simppelillä sujuvuudellaan.

Valloittavista trikeistään huolimatta kaikkein hienoimmassa ja hennosti mystisessä kohtauksessa sivurooleihin jäävät tytöt kertovat toisilleen romanttisista unistaan, joita pelisisältö on vahvasti muokannut. Vielä vähän kuin eri maailmassa elävät pojat katselevat heitä alatasolta, kunnes toisesta huonesta kuuluva isän karjaisu rikkoo herkän tilanteen lumon.

Taikapeli ei ota kantaa elektroniikkapelien mahdolliseen turmiollisuuteen kuten helposti voisi ajatella aikansa elokuvasta, mutta ei myöskään ihannoi uusiin ulottuvuuksiin vievän digitaalimaailman koukuttavuutta. Se vain yksinkertaisesti kuvailee lapsuuden loputtomaltakin tuntuvaa vapaa-aikaa muuttuvan kulutusympäristön keskellä (itse innostuin elektroniikkapeleistä vasta 1987-88, vaikka kotoani löytyikin sellainen jo ennen vuosikymmenen puoliväliä!).

Taikapeli saattaa olla ensimmäinen suomalainen lastenelokuva, josta puuttuu sekä idylli että jonkinlainen lähtökohdiltaan selkeä yhteys vanhempien ja lasten välillä. Lopussa käydään sirkuksessa (olin käynyt ensi kerran sirkuksessa vain vajaat kaksi kuukautta aiemmin ennen Taikapelin ensinäkemistä 28 vuotta sitten); kohtaus on sinänsä fokukseton, mutta juuri siksi puhutteleva ja surumielinenkin; mikä on sirkuksen funktio aikana, jolloin toisiin ulottuvuuksiin vievissä peleissä olemme paljon ihmeellisempien temppujen sijaistoimijoina?

Taikapelin todellinen ongelma lienee siinä kirkasotsaisuudessa, jossa keinotekoisen pelimaailman alati houkutteleva kutsu ja reaalitodellisuuden vanhanaikainen, ainutkertaisempi lumovoima voivat kulkea käsi kädessä, ilman, että jälkimmäinen koskaan jäisi konkreettisessa epävarmuudessaan lapsuuden altavastaajaksi.

Harri Tuomisen säveltämä, Erkki Peltomaan sanoittama, Ailu Immosen, Karviais-kuorojen ja Esa Kotilaisen esittämä Artun laulu yhdistää omalaatuisesti vanhahtavan lapsuustunnelman vapautusta lietsovaan elektroon. 1980-luvun kotimaisen elokuvamusiikin ihmeellisyys!

Mielleyhtymiä elokuvaa katsoessa: Truffaut'n Taskurahojen (1976) ehjin nahoin ikkunasta pudonnut vauva, Katto-Kassinen, myöhemmin: Garpin maailma (1982).

Turvallisen kotikutoisella (ohjaajan nimi törröttää avoimesti postiluukussa kuten saman ajan lukemattomissa kotivideoissa) Taikapelillä käynnistyi matkani Fantastiselle 80-luvulle. Kopio oli suht tasokas. Alkukohtauksen ääntä rajoitti myöhässä saliin saapuvien häly aulasta, lievää supinaa kuului myös elokuvan aikana. Ovi kävi kahdesti.

Filmin loputtua yleisössä istunut ohjaaja - vai oliko kyseessä kuvaaja Erkki Peltomaa? - kertoi elokuvan taustoista ja vastaili kysymyksiin; niukka budjetti ja sen putoaminen oli rajoittanut elokuvan käytännön tekoa huomattavasti. Työnimenä oli Elektroniikkapeli.

La Chute de la maison Usher

Usherin talon häviö. 1928, Ranska. O: Jean Epstein. * * * * ½. Pe 6.9.2013 klo 17.00, Orion (Novelli palaa). 35-mm. Kopio: 4/5. Elektroninen tekstitys, suomennos Lena Talvio. Paikka: parven rivi 2, istuin 11. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: la 13.3.1999, Tampere Film Festival: Edgar Allan Poe: Edgar Allan Poe 3 - Usherin talon häviöt klo 20.00 Tullikamarin Pakkahuonella, 35-mm, säestys: muistaakseni joitain Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitoksen tyyppejä.

Näin Epsteinin maineikkaan Poe-tulkinnan aikanaan mielenkiintoisessa kokonaisuudessa, joka sisälsi kolme elokuvallista Usherin talon häviötä: ensin James Sibley Watsonin ja Melville Webberin amerikkalaisversio samalta vuodelta kuin Epsteinin elokuva (nämä olivatkin ensimmäiset Poen tekstin filmatisoinnit, mutta kumpi mahtoi olla ensimmäinen?), toiseksi Jan Svankmajerin kirjaimellisesti itse taloon keskittyvä näkemys (1980) ja kolmanneksi Epsteinin klassikko, joka oli kestoltaan yhteensäkin kahta ensimmäistä pidempi.

Tampereen elokuvajuhlien näytös kuitenkin epäonnistui kahden mykkäfilmin yliviritetyn säestyksen vuoksi. En löydä ohjelmakirjaa tähän hätään, mutta muistaakseni asialla oli jotain TTVO:n pujopartaista äänitehostelössiä - pahoittelen, jos muistan väärin.

Nyt näin Epsteinin elokuvan täysin mykkänä. Yleensä mykkäelokuvat toimivat täysin mykkinäkin, mutta Epsteinin elokuvan kohdalla huomasin kaipaavani kunnollista säestystä. En tiedä, miksi.

Poen tarina on hyllyssäni eräässä 90-luvun kokoelmassa, mutta en muista, että olisin lukenut sitä, vaikka kyseistä kirjaa lukioaikoina (silloin kirjastosta lainattuna) kulutinkin joinain keväisinä yön tunteina.

Epsteinin näkemys on runollinen ja unenomainen, ei niinkään jännittävä tai pelottava. Ymmärtääkseni hän ottaa melkoisesti vapauksia Poen tekstistä liki 90 vuoden takaa. Näkyviin nousee elämän ja taiteen suhde, se, kuinka ne vievät toisiltaan voimaa ja valtaa, kunnes taistelemaan jäävätkin suru ja rappio. Vieraannuttavan linnan asukki Roderick maalaa kotinsa hiljaisissa huoneissa kuolemansairasta vaimoaan Madeleinea, mutta mitä pidemmälle maalaus valmistuu, sitä lähemmäs kuolema huuruaa ikkunoista.

Harvassa mykkäelokuvassa on niin sisäistyneen kalmainen ilmapiiri ja luopumisen läpitunkema tunnelma ilman, että niitä korostetaan pelolla. Tilalla on enemmän ahdistusta kuoleman väistämättömyydestä ja kaiken katoavuudesta. Kirjahyllystä hidastetusti putoilevat kirjat on huikea näky, joka ikään kuin on enne paljon myöhäisemmästä elokuvasta; tarkoitan tietysti Tarkovskia. Kynttilöiden reunustama hautasaattue kaksoisvalotettuna visiona on koristeellinen kauneuden osoitus kuoleman edessä.

Elokuva muistetaan tietysti myös Luis Buñuelin filmografiasta - hän toimi apulaisohjaajana sekä käsikirjoittajana yhdessä Epsteinin kanssa, ennen ensimmäisiä ohjaustöitään. Peribuñuelilaista surrealismia ja shokeeraavuutta elokuvassa ei silti vielä ole, unenomaisuudestaan huolimatta. Lähempänä ovat itse asiassa Maya Deren ja paljon myöhempi Guy Maddin, jonka joku IMDb:n kommentoija nosti kiinnostavasti esiin.

Uskottava kopio. Jonkun puhelin piippasi permannolla. Alussa kuului myös rapinaa.

Naqoyqatsi

2002, Yhdysvallat. O: Godfrey Reggio.          * * * ½. Su 1.9.2013 klo 20.00, Orion (Helsingin Juhlaviikot / Philip Glass). 35-mm. Kopio: 4/5. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 3/5.

Qatsi-trilogian huipennus on kolmikosta ajallisesti erillisin ja esteettisesti surumielisin. 2000-luvun alussa valmistunut Naqoyqatsi ei etsi kauneutta enää luonnollisesta tai teollisesta maailmasta vaan vetäytyy virtuaalitodellisuuteen, merkkikielen, numeroiden ja tietokonegrafiikan loputtomiin sokkeloihin ja pyörteisiin. Se, mitä tilkkeeksi mahtuu "vanhasta", on lähinnä ihmiskokemus, jossa yksityinen hukkuu spektaakkeliin.

Vuosituhannentaitteessa puhuttiin paljon paikallisuuden katoamisesta - Naqoyqatsi on ajassaan kiinni: heti alussa nähdään mahtavassa ilmakuvassa temppeli, joka näyttää aluksi ihmisen, mutta tarkemmalla syynillä vain ihmismielen luomukselta.

Kuvasinfonian kiinnostavimmassa "kohtauksessa" ikonisten merkkihenkilöiden kasvot kulkieat kankaalla vasemmalta oikealla kuin liukuhihnalla. Kesti hetken ennen kuin havahduin, etteivät ne olleet "todellisia" kasvokuvia vaan hiukan jälkikäsiteltyjä, lähempänä vahanukkeja tai täytettyjä eläimiä kuin eläviä ihmisiä. Audiovisuaalisessa nykymaailmassa maailmaa eivät hallitse epätäydelliset ihmiset vaan heidän retusoidut kuvakkeensa. Jasser Arafatin tai Ronald Reaganin pää edustaa turruttavaa merkkikieltä siinä missä numerot ja kooditkin, jotka eivät itsessään ilmaise mitään.

Philip Glassin musiikkia on edellisten osien mahtipontista minimalismia perinteisempää, mutta ennen kaikkea se on synkeämpää ja melankolisempaa kuin Powaqqatsissa, omaan makuuni ehkä enemmän istuvaa.

Naqoyqatsi on visio nykymaailman kaaoksesta, jossa ei ole enää mitään konkreettista, mihin tarttua. Omaan suohonsa on toki vaarassa upota elokuvakin. Reggio pystyy menemään syvälle merkityksettömyyden illuusioon ja kiinnittymättömyyden kokemukseen, keikuttamaan yritteliäästi digitalisoimaamme Nooan arkkiamme ylevästi sekä vasemmalta että oikealta, mutta viime kädessä on vaikea päästä perille hänen näkemyksestään. Oikeastaan, tarkemmin ajateltuna, Naqoyqatsissa paljastuu koko qatsi-trilogiaa vaivaava diegeettinen ongelma; nopean ja taitavan sinfonisen kuvavirran perimmäinen, ontologinen tyhjyys, joka menettää pinnallisen kutkuttavuutensakin heti, kun kuvasto ei olekaan eksoottista tai systemaattista vaan harmaata tai sekavaa.

Oli joka tapauksessa hienoa nähdä digitaalisena kuvattu elokuva filmiltä (oli pitkään hiukan epävarmaa, missä formaatissa elokuva esitetään). Kopio oli miltei tuliterä.

Parvella oli melkoinen tunnelma. Vasemmalla puolellani istui mies mukanaan kaksi pientä lasta, jotka katselivat elokuvan yllättävän intensiivisesti supinoistaan ja purkanjauhamisistaan huolimatta. Oikealla puolellani istunut pariskunta taas alkoi kuvavirtaan kenties turtuneena lääpiskellä kohtalaisen äänekkäästi, ja heidän edessään istunut pari innostui jäljentämään käytöksen.