Unohtumattomimmat ensikatselut Orionissa 2010

*1. Luchino Visconti: Kadotetut (1969), la 28.8.

2. Charles Chaplin: Kaupungin valot (1931), su 12.12.

3. Aleksandr Drankov: Les Nikolajevitsh Tolstoi (1908), pe 2.4.

4. Eric Rohmer: Vihreä säde (1986), pe 18.6.

5. Peter Bogdanovich: Viimeinen elokuva (1971), to 25.2.

6. Robert J. Flaherty: The Potterymaker (1925), ti 19.1.

7. Charles Burnett: Killer of Sheep (1977), ke 24.2.

8. Samuel Fuller: Valkoinen koira (1982), pe 10.12.

9. Pier Paolo Pasolini: Teorema (1968), su 31.10.

10. Ivar Johansson: Viljan valtakunta (1929), ke 10.11.

*Luulen, että näin Kadotettujen loppua televisiosta vuonna 1989, mutta en ole muistikuvan todenpitävyydestä sataprosenttisen varma. Joka tapauksessa kokonaan nyt ensi kerran.

Lisäksi valikoin kymmenen elokuvaa, jotka koin tai löysin syystä tai toisesta merkittävällä tavalla uudelleen Orionissa:

1. Wim Wenders: Ajan mittaan (1976), la 20.2.

2. Luchino Visconti: Kuolema Venetsiassa (1971), la 4.9.

3. Krzysztof Kieslowski: Veronikan kaksoiselämä (1991), pe 13.8.

4. Charles Chaplin: Sirkus (1928), su 5.9.

5. Jacques Tati: Lystikäs kirjeenkantaja (1949), su 12.9.

6. Charles Riesner: Päivä tavaratalossa (1941), su 22.8.

7. John Huston: Asfalttiviidakko (1950), pe 29.10.

8. Eric Rohmer: Pauline rantatyttö (1982), ti 8.6.

9. Aki Kaurismäki: Total Balalaika Show (1993), la 11.12.

10. Aarne Tarkas: Sankarialokas (1955), ke 3.3.

La pyramide humaine

Ihmispyramidi. Jean Rouch, 1958. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. La 4.12.2010 klo 17.00, Orion (Carte blanche à Kanerva Cederström). ***

Ranskalainen elokuvaohjaaja ja kulttuuriantropologi Jean Rouch (1917 - 2004) saatiin Sodankylän festivaalin vieraaksi vuonna 2003 - ja se olikin viimeinen hetki, kun vierailu ylipäätään oli mahdollista: Rouch kuoli auto-onnettomuudessa helmikuussa 2004 Nigeriassa.

Peter von Baghin ja Rouchin aamukeskustelu on yksi hämmentävimmistä Sodankylä-keskusteluista mitä muistan. Hän tuntui kyseenalaistavan kaiken, tapamme katsoa elokuvia, mukaan lukien hänen elokuviaan, ennen kaikkea omat sanomisensa. Näin tuolloin Hullut mestarit (1955), Moi, un noirin (1958) ja Ranskalaisen päiväkirjan (1961). Ihmispyramidi jäi väliin, mutta tilanne korjaantui nyt.

Ihmispyramidissa kyse on Rouchille ominaiseen tapaan sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välisen ristiriidan aiheuttamista tulkinnoista, jotka määrittelevät yksilöiden, massojen, kansojen ja Rouchin kohdalla etenkin rotujen suhdetta toisiinsa näennäisen tasa-arvon vallitessa. Rouchin elokuvanäkemys syntyy fiktiivisen ja dokumentaarisen kerronnan samanaikaisesta käytöstä ja tietoisesta pyrkimyksestä häivyttää näiden välinen ero katsojan mielessä. Ryhmä afrikkalaisia ja eurooppalaisia opiskelijoita yrittää tutustua toisiinsa ja toimia keskinäisen ymmärryksen vallitessa Norsunluurannikon Abidjanissa. Osin tiedostamattomat pyrkimykset ja ennakkoluulot kuitenkin nousevat vääjäämättä kummaltakin taholta esiin, kun uusi valkoinen tyttö Nadine saapuu opinahjoon. Rouch antaa näyttelijöidensä improvisoida henkilöidensä tuntemuksia ja tahdon tiloja ja jonkin ajan kuluttua näyttää heille jo purkkiin saatua filmimateriaalia. Kolonialismin jälki alkaa tulla näkyviin arkipäivän rasismina: yhtä lailla kuin näyttelijät ovat päässeet sisälle roolihenkilöidensä näkökulmiin, yhtä vahvasti he joutuvat kohtaamaan omat itsensä omaksumiensa mielikuvien mukaisissa rooleissa ja tarpeissa. Käänteen jälkeen fiktion merkitys kerronnan tapana korostuu, vaikka samalla elokuvan dokumentaarinen olemus on jo työntynyt voimakkaampana etualalle eikä lähde tajunnastamme.

Ihmispyramidi on edelleen ajankohtainen teos, mutta se jää kuitenkin hivenen demonstratiiviseksi ja elokuvallisesta sekamuodoltaan turhan itsetietoiseksi verrattuna edellä mainitsemiini Rouchin aiempiin elokuviin, Hulluihin mestareihin ja Moi, un noiriin.

Näytöksessä vieressäni samalla rivillä sattui istumaan ilmeinen maahanmuuttajaperhe. Hupaisa tilanne sattui, kun elokuvan loputtua otin laukkuani Orionin seinänaulakosta. Laukku sattui heilahtamaan niin, että se osui perheen pojan päähän. Sanoin vaistomaisesti "sori" ja poika kääntyi katsomaan minua hänen äitinsä hymähtäessä tilanteelle.

Gylne Tider: Let It Be

2010. La 4.12.2010, klo 10.25, Liina Härkösen YouTube-linkki Facebookissa. ****

Missä he ovat nyt? TÄSSÄ. Jopa on hengästyttävää. Norjalaisen Gylne Tider -sarjan comebackin traileriksi höylätty video, jossa lauma 80-luvun lopun ja 90-luvun alun popkulttuurin julkimoita laulaa huulisynkkana Let it Betä. Yleensä tämäntyyliset We are the World ja Perfect Day -kerääntymiset ovat aika sietämättömiä, mutta tässä on jotain totaalisen posketonta. Meidän yli kolmikymppisten rajaton tv-, leffa- ja musanostalgia nostetaan sellaisiin "without you i wouldn't be me" -korkeuksiin, että pökerryttää. Yksi lapsuudesta tuttu hahmo toisensa jälkeen astuu kuvaan vuorollaan. Sheryl Lee! "Theo Cosby"! Jopa Roy Marsden! Dee Snider! Tätä porukkaa kyyläämällä on siis yritetty kasvaa itsenäisiksi, emmehän me heitä saa unohtaa!!! Emmehän? 

Vain yhtä jäin miettimään. Mitä ihmettä Boyzone tässä tekee?

Near Dark

Kathryn Bigelow, 1987. 35-mm. Ei suom. tekst. Pe 3.12.2010 klo 21.00, Orion (Kathryn Bigelow). **½

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Testosteronisiin genreihin ja näkemyksiin vihkiytynyt Kathryn Bigelow liitti toisessa elokuvassaan yhteen kaksi toisilleen vierasta genreä, westernin ja kauhun. Near Dark on takamaiden urbaani vampyyrielokuva ja edeltää siten lajin nykyisiä ilmiöitä, valkokankaan teiniromanttista Twilight-saagaa ja television True Bloodia, joka muilta osin on realistista, lähes naturalistista ihmissuhdedraamaa. Aikanaan Near Dark oli myös osa uutta postpunk-henkistä vampyyrielokuvien buumia, johon kuului mm. Joel Schumacherin The Lost Boys (1987).

Westerninä Near Dark taas osuu oikeastaan vielä kiinnostavampaan saumaan, koska 1980-luvulla uusia länkkäreitä ei juuri tehty. Isoin ja mahdikkain niistä oli avoimella villin lännen nostalgialla ladattu Kasdanin Silverado (1985). Samalla reaganilaiset arvot olivat nostaneet republikaanisen Amerikan myyttisen fiktiosankarin John Waynen takaisin sille jalustalleen, jolta hänet oli kulttuurisen murroksen myötä puoliksi pois sysätty.

Near Dark osoitti tavallaan kolikon toisen ja tuoreemman puolen, postmodernin lännen. Nuori cowboy tapaa ihanteellisesti ikäisensä naisen, jonka rakkaus on kuitenkin purevaa ja päivän valjettua katoavaa. Olisiko siinä morsian emännäksi maatilalle? Naisen mukanaan esittelemän vampyyrijoukon voi tässäkin kuten True Bloodissa tulkita virallisesta yhteiskunnasta omien erityispiirteittensä takia syrjäytyneeksi vähemmistöksi. Near Dark kuitenkin eroaa suositusta seuraajastaan siinä, että tilannetta aletaankin kuvata enimmässä määrin tämän vähemmistön - ja sen vääjäämättömän tuhon - näkökulmasta. Juuri tästä syystä elokuva lienee saavuttanutkin valtavan kulttimaineen.

Harmi kyllä, vaikka Bigelow'lla on viileä visio ja Tangerine Dreamin musiikki, hänellä on vaikeuksia vetää tarinaa sujuvasti eteenpäin ja kaivaa esiin dynamiikka verenimijöiden välisistä suhteista heitä uhkaavien tilanteiden kehittyessä. Paljon löytyy naiivia poseeraamista. Keskeisemmäksi kasvaakin Bigelow'n maskuliininen pinnistely toimintakohtauksissa. Near Dark jääkin kiehtovan raadolliseksi kummajaiseksi, jonka väkivaltaisuus on hämmästyttävän säälimätöntä esimerkiksi pitkässä baarikohtauksessa. Räjähtelevä loppuhuipennus asfaltilla on säväyttävän apokalyptista junkie-americanaa (kuvaajana Adam Greenberg, jonka työ loistaa myös sinisissä yökohtauksissa - viilenneen ilmanalan voi tuntea), mutta sitä seuraava uusi auringonnousu viittaa sopeutumiseen, paitsi pääparin, myös ohjaajan. En pidä loppuratkaisua niinkään ongelmallisena vaan pikemminkin ymmärrettävänä, mutta se ei vain ole kovin relevantisti ja analyyttisesti motivoitu ja pohjustettu - ehkä edellä siis pohjimmiltaan onkin vain postromantisoitu vampyyreja ja vampyyriksi muuttumisen vaaraa ikään kuin jokin epänormaali pimeys olisi vietellyt ja uhannut luonnollista periferiaa.

Rien que les heures

Vain tunnit. Cavalcanti, 1926. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pe 3.12.2010, n. klo 19.30, Orion (Elokuvan historia 9: Ranskalainen avantgarde). ****½

Alberto Cavalcantin nimi muistetaan ehkä parhaiten yhtenä 1940-luvun Ealing-studion ohjaajista. Hän on jäänyt kummittelemaan mieleeni erityisesti klassisen kauhun kruununjalokiven Dead of Nightin (1945) kahden episodin (joista toinen oli unohtumaton vatsastapuhujan tarina Ventriloquist's Dummy !) ohjaajana. Englantilaisen elokuvan kultakausi oli kuitenkin vain yksi etappi Rio de Janeirossa syntyneen Cavalcantin (1897 - 1982) pitkällä maailmaa kiertävällä uralla - 20-lukulla hän teki avantgardistisia elokuvia Ranskassa, 30- ja 1940-luvuilla dokumentti- ja näytelmäelokuvaa Englannissa ja 50- ja 70-luvuilla mitä erilaisimpia projekteja paitsi synnyinmaassaan Brasiliassa myös Länsi- että Itä-Euroopassa, jopa Israelissa. Löytyykö huimempaa elokuvahistorian kosmopoliittia mistään?

Rien que les heures on Cavalcantin puolituntinen esikoinen, jossa näkyy ihailtavan valveutuneena sekä hänen älyllinen pohdintansa että lapsenmielinen intonsa elokuvailmaisun mahdollisuuksista. Pariisiin sijoittuva elokuva on yksi aikansa lukuisten kaupunkisinfonioiden valioita. Kamera saattaa seurata pitkään automobiilia, joka on vain parkkeerattu kadulle - yhtäkkiä se muuttuu hevosvaunuiksi. Hienostunut mies syö lautaselta lihaa - yllättäen lautaselle ilmestyykin kuva teurastuksesta. Cavalcanti tähdentää kaupunkilaista elämänmuotoa ja vuorokausirytmiä ei niinkään kiihkeänä vaan äkkiseltään vaihtelevana ja monenlaistojen yhteisten ja yksityisten valintojen tuloksena. Näkökulma on ennen kaikkea huvittuneen silmäilijän, "näkijän". Lopussa suurkaupunki pienenee karttapallon myötä osaksi muuta maailmaa ja ikään kuin kasvaa tietoiseksi toisista kaupungeista ja seuduista (kuinka kuvaava aloitus hänen uralleen). Elokuvalla on poikkeuksellisen nautittava "keksinnön" aura, vaikka monet Cavalcantin ilmaisukeinot ovatkin ennestään tuttuja.

Jännittävää on myös, kuinka Cavalcanti kreditoi itsensä esikoisessaan pelkällä sukunimellään. Kyse ei liene ohjaajapersoonan vaatimattomuudesta vaan pikemminkin sen alleviivaamisesta. Vastaavaa tapaa ei muistu heti nyt elokuvahistoriasta mieleen.

Ménilmontant

Dmitri Kirsanoff, 1926. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pe 3.12.2010 klo 19.00, Orion. ****

Yksi häkellyttävimpiä mykkäelokuvan aloituksia konsanaan: päin näköä hyökkäävä montaasijakso kuvaa päähenkilön vanhempien kirvesmurhat. Puolituntinen elokuva pitää otteensa loppuun asti, vaikka yhtä yllättävää ilmaisua ei enää tulekaan. Katsojankin sielua jäätää, kun näennäisesti aikuisten orpotytärten kohtalon kellot lyövät pakkasen puremassa Pariisissa. Epäoikeudenmukainen tunnelma on sielua kalvava ja kaihoisan lohduton.

Ohjaaja Dmitri Kirsanoff syntyi Tartossa 1899 ja muutti Pariisiin 20-luvun alussa. Soittaessaan selloa mykkäelokuvien näytöksissä hän alkoi itsekin tehdä elokuvia, aikansa avantgardistiseen henkeen. Ménilmontant jäi hänen uransa merkkipaaluksi. Nimi tulee laitimmaisen Pariisin lähiöstä, joka sittemmin toimi miljöönä Jacques Beckerin Rakastajattaressa (1952) ja Albert Lamorissen Punaisessa ilmapallossa (1956). Elokuvamaantieteellisesti poikkeuksellisen merkittävää asuinseutua siis.

Samantha vs. Sabrina: Call Me

?, 2010. Juri Nummelinin YouTube-linkki Facebookissa, pe 3.12.2010 klo 13.45. **

Newyorkilaisen new wave -yhtye Blondien hemaiseva laulusolisti Debbie Harry oli kaupallisimmalla hetkelläänkin (Call Me, 1980) ei ehkä nyt suttuinen, mutta asenteeltaan viileä ja piittaamaton. 1980-luvun puolivälin eurooppalaisen popmaailman tyrkyimmät seksisymbolit Samantha Fox ja Sabrina (Salerno) pyrkivät epätoivoisesti samaan tässä Call Me -versiossaan, jonka väsähtäneen laskelmoituna tarkoituksena on tietysti toteuttaa liki neljännesvuosisadan verran jälkijättöinen tuplapalvelus Commodore 64 -aikakauden teinipoikien märille unille. Duettoidea on kulttuurihistoriallisesti ymmärrettävä, mutta seksuaalisevolutionaarisesti hädin tuskin palkitseva.

Tv-arkiston vieraana: Heikki Kinnunen

?, 2010. Pe 3.12.2010 klo 12.15, Ven. ***½

Kinnunen muisteli Jarmo Heikkisen vieraana Henkka-hahmoaan ja ohjelman varsin vaiheikasta syntyä. Näyttelijä vaikutti vilpittömästi yllättyneeltä, että Tv-arkisto oli kaivanut Henkka-show'n uusittavaksi. Kiinnostava varttitunnin keskustelu, josta mm. paljastui, että moni katsoja oli sekoittanut Kinnusen itsensä Henkkaan ja päätellyt, että nyt oli suosikkinäyttelijällä noussut kusi päähän. Ohjelmaa ei aikanaan esitetty loppuun asti. Kanavajohto oli päättänyt katkaista lähetyksen kymmenen minuuttia ennen finaalia, jossa päättymättömän tuntuiset aplodit pitävät Henkkaa lavalla.

Henkka on hiekkaa

Pentti Järvinen, Kari Kyrönseppä, 1979. Pe 3.12.2010 klo 11.15, Ven. ***

Kiehtova tv-viihdekokeilu ajalta, jolloin Suomessa ei ollut megatähtiä. Heikki Kinnunen on Henkka, suuri estraditaiteilija, jolta ovat luontuvinaan kaikki mahdolliset musiikkityylit yksitotisella vaihteellaan. "Taltioinnin" ohjaus on vähän turhan staattista, mutta tunnelma on todella omalaatuinen. En ollut aluksi itsekään ihan varma, mikä tässä lopulta on tarkoitettu "hauskaksi" - Henkan raskassoutuiset tulkinnat ja huonot omakehut vai ohjelmailmaisun yhtenäiskulttuurinen sinisilmäisyys. Aloin lopulta herätä totuuteen, kun Henkka pyysi lavalle Erkki Liikasen, mutta alkoikin itse tulkita tämän Syksyn sävel -hittiä Evakkorekeä.

Henkka on hiekkaa toimii hyvänä muistutuksena siitä, että myös jo takavuosien suurten ikäluokkien televisiossa leikiteltiin varsin kunnianhimoisesti toden ja valheen välisellä rajalla. Ja tuotannon puitteisiin oli vieläpä satsattu aikaa ja rahaa. Pentti Järvinen ja Kari Kyrönseppä toivat tv-viihdettä vähitellen postmoderniin aikaan. Mukana show'n välinumeroissa on huikea kaarti aikansa näyttelijöitä eri "klaaneista", äskettäin edesmenneestä Paavo Piskosesta (Henkan lapsuudenystävänä) Risto Mäkelään, Simo Salmiseen, Esa Pakarinen Jr:iin, Esko Roineeseen jne.

Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Helsingissä kaupallisen ensi-iltansa elokuvateatterissa vuonna 2010 saaneista elokuvista siis. En pitänyt tarkkaa lukua, mutta määrä oli suunnilleen 180, joista ehdin nähdä noin 150-160.

Kymmenen parasta ulkomaista:

1. Martin Scorsese: Suljettu saari

2. Michael Haneke: Valkoinen nauha

3. Thomas Vinterberg: Submarino

4. Luca Guadagnino: Io sono l'amore (Rakkautta italialaisittain)

5. Hayao Miyazaki: Prinsessa Mononoke

6. David Fincher: The Social Network
7. Roman Polanski: The Ghost Writer
8. Gaspar Noé: Enter the Void
9. Aaron Schneider: Ennen aikojaan
10. Jörgen Bergmark: Det enda rationella (Ruotsalainen avioliitto)

Lupaavina piristäjinä ja yllättäjinä haluan nostaa esiin seuraavan viisikon:

Mathieu Amalric: Kiertue
Glenn Ficarra & John Requa: I Love You Phillip Morris
Dagur Kári: Hyvä sydän
Jimmy Field Smith: Aivan liian hotti
Sam Taylor Wood: Nowhere Boy

Kolme parasta kotimaista:

1. Joonas Neuvonen: Reindeerspotting - pako Joulumaasta
2. Anastasia Lapsui & Markku Lehmuskallio: Sukunsa viimeinen
3. Juho Kuosmanen: Taulukauppiaat

Kotimainen kunniamaininta:

Mika Kaurismäki: Vesku