tiistai 24. joulukuuta 2024

Kyläkauppa

1979, Suomi. O: Tapio Suominen. Maanantai 11.11.2024 n. klo 18.20 (Risto Jarva -seuran näytös Tapio Suomisen lyhytelokuvia Tapio Suomisen -retrospektiivissä). 16 mm. Istuin: rivi 5, paikka 9. ****

Kyläkauppa piti alun perin esittää Syöksykierteen (1981) alkukuvana, mutta päätimme lopulta siirtää lyhärinäytöksestä Mikko Niskasen kanssa ohjatun Suomi tässä ja nyt -elokuvan (1976) odottamaan osuvampaa esityskontekstia, joten Kyläkauppa sijoitettiinkin tämän kokonaisuuden loppuun. Se olikin osuva päätös, näin syntyi kolmen yhteiskunnallisen katsauksen avulla pieni kuva vuosien 1976-1979 Suomesta.

Kyläkauppa oli myös kolmikon paras elokuva, tunnelmallinen, löyhästi fiktiivisiä aineksia sisältävä dokumentti Keihärinkosken kyläkaupasta lähellä Niskasen Käpy-studioita Keski-Suomessa. 

70- ja 80-luvuilla kyläkauppoja vielä löytyi kylästä jos toisesta, ja dokkarin rennossa ihmisläheisyydessä keskittymiskehityksen totaalisimmat uhkakuvat ovat vielä kuin jossain hamassa tulevaisuudessa. Suurempi uhka on tie, jonka suunnitellaan kulkevan läpi siitä, missä kauppa sijaitsee. Kyläkaupasta välittyy leppoisa ilmapiiri ja sosiaalinen kanssakäyminen, joka pienen paikkakunnan putiikissa vallitsee. Kyse on paljon muustakin kuin ostamisesta ja myymisestä kuten kuulumisien vaihtamisesta ja yhteisestä asioiden pohtimisesta ja huvittelustakin.

Jännää, että Ylessä on tehty toinen kyläkauppadokumentti melkein tismalleen samaan aikaan, se on katsottavissa Elävästä arkistosta.

Näytöksen jälkeen kävin Asko Apajalahden, Maisa Äkräksen ja parin muun Suomisen tunteneen henkilön kanssa lasillisilla. Puheeksi nousi myös Suomisen ja Apajalahden Uudessa-Seelannissa 90-luvun alussa tekemä elokuva, jota ei näytä löytyvät netin tietokannoista. Katsot ovat tällä hetkellä sekaisin, joten en pääse sitä nyt etsimään niistä, mutta muistan, että siitä oli erillinen (ja hyvin kriittinen) juttunsa ohjelmatietojen ohella.

Lasillisen jälkeen kävin omassa kyläkaupassani eli Laivurin valinnassa, kenties Helsingin kantakaupungin ainoassa yksityisessä kaupassa.

Kyläkauppa jäi viimeiseksi elokuvateatterissa esitetyksi elokuvaksi, jonka näin synnyin- ja kasvukaupunkini Tanpereen ikihonkamaisen elokuvatietäjän ja -kulkijan Raimo Siliuksen vielä eläessä. Hän oli varmastikin Suomen merkittävin lyhytelokuvien tuntija, joten Suominen-sarjan lyhytelokuvanäytös osui sangen puhuttelevasti ajankohtaansa. Rakea lämmöllä muistaen ja kaikesta joviaalista avusta, tiedosta ja sananvaihdosta kiittäen.

Esitekstini:

Kyläkauppa

Suomi, 1979. Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus: Tapio Suominen. Tuotanto: Käpy-Studiot Oy. Tuottaja: Mikko Niskanen. Kuvaus: Pekka Aine. Äänitys: Heikki Innanen. Musiikki: Viitasaaren pelimannit. Miksaus: Matti Ylinen. Näyttelijöitä: Siro Hämäläinen (kauppias), Sinikka Hämäläinen, Jari-Pekka Hämäläinen, Tarmo Samula, Sami Huurtola, Jussi Tamminen, Allan Lipponen, Jaakko Uotila, Kerttu Uotila, Väinö Niskanen, Hannu Leino. Formaatti: 16mm. Tarkastuspäivä: 2.5.1979. Pituus: 290 m. Veroluokka: vapaa. Lyhennetyn version (13.9.1979) pituus: 160 m.

Näytöksen kaikki kolme elokuvaa ovat Mikko Niskasen Käpy-Studioiden tuottamia. Dramatisoitu dokumentti Kyläkauppa valmistui vain vuotta ennen Suomisen toista pitkää ja uransa käänteentekevintä elokuvaa Täältä tullaan elämä (1980), jonka myötä hän alkoi keskittyä suurempiin projekteihin. Eräänlaisena 1970-luvun jäähyväisteoksena yleisemminkin pidettävän lyhärin kohteena on Keihärinkosken kyläkauppa Viitasaarella, lähellä Konginkangasta, jossa sijaitsi Niskasen elokuva-ateljee Käpykolo. Kun kyläkauppoja oli 1970-luvulla Suomessa vielä tuhansia, viime vuonna niitä oli enää 164. Vähitellen alkanut automarkettien aika vei pienyrittäjät henkihieveriin ja monen kylän idyllinen keskus hiljeni. Kyläkauppa on kuvattu syksyllä 1978, jolloin kehityksen suuntaa olisi vielä voitu muuttaa tai tasapainottaa.

lauantai 30. marraskuuta 2024

Tahdomme elää

1977, Suomi. O: Tapio Suominen. Ti 11.11.2024 n. klo 17.25, Orion (Risto Jarva -seuran näytös: Tapio Suomisen lyhytelokuvia Tapio Suominen -retrospektiivissä). 16 mm. Istuin: jossain keskellä. ***

Perinnöllisen lihasrappeumataudin vaikutuksia kuvaava novellielokuva. Kuten edellisessä 17. kesässäkin, tässäkin perhe joutuu peruuttamattoman kriisin eteen. Äiti lähtee omille teilleen ja isä ja Matti-poika joutuvat hoitolaitokseen. Tarinan huomio keskittyy siihen, kun isä (Tuomari Nurmio vähän ennen läpimurtoaan muusikkona)  kuolee ja poika jää sairastamaan yksin. Aikuisena Matti (Asko Sarkola) on yhä yksinäisempi.

Suomisen käsikirjoitus ei ole järin syvällinen, mutta elokuvalla on ansionsa siinä, miten se kuvaa laitoksiin joutuneiden ihmisten elämää 1970-luvun Suomessa. Vuonna 1974 rakennettu Peurungan kuntoutuslaitos näyttäytyy draamassa jännittävänä uuden ajan airuena.  

Heti alun lyhyt lapsuuskuvaus, kun Matin elämä on vielä hetken huoletonta ongintaa ja juoksemista, jää mieleen. Tahdomme elää on tarkastettu syntymäviikollani.

17. kesä

1976, Suomi. O: Tapio Suominen. Maanantai 11.11.2024 klo 17.00, Orion (Risto Jarva -seuran näytös Tapio Suomisen lyhytelokuvia Tapio Suominen -retrospektiivissä). 16 mm. Istuin: jossain keskellä. Näytösolosuhteet: 4/5. **½.

Kuolema perheessä: mies saa sairauskohtauksen työpaikallaan ja kupsahtaa maahan, työnantajan soitto kotiin vaimolle, teinipoika palaa koulusta, kuulee uutiset, pian jälkeenjääneet joutuvat muuttamaan maalta kaupunkiin betoniviidakkoon. Tilauselokuvassa yhteiskunta pelastaa yksityisen menetyksen kokeneet toivottamalla heidät uuteen elämänpiiriin ihan toisaalla. Kovin hyveellisessä ja ihanteellisessa valossa tehty tilannekuva tarjoaa yksittäisissä kohtauksissaan vaikuttavaa 70-luvun arkitodellisuutta ja rakennemuutoksen miljööntajua, mutta jää sepitteenä ja ihmiskuviltaan harmillisen ohkaiseksi. Kiinnostava detalji: 17. kesä valmistui samoihin aikoihin vuoden 1976 lopulla kuin Lauri Törhösen varhainen tv-elokuva 16. kevät!, jossa sen ajan Tampereen keskusta sykki ajan hermolla.

[kirjoitettu 22.12.2024 klo 02.53]

Esitetekstini:

17. kesä

Suomi, 1976. Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus: Tapio Suominen. Tuotanto: Käpy-Studiot Oy. Tuottaja: Mikko Niskanen. Kuvaus: Seppo Immonen, Pekka Aine. Äänitys: Tom Forsström. MusiikkI: Markku Suominen, Jukka Halttunen. Näyttelijöitä: Kari Virta, Sirkka-Liisa Aro, Mauno Viiala. Tilaajat: Ammattikasvatushallitus, Kouluhallitus, Työvoimaministeriö, Valtion av-keskus VAVK, Yleisradio. Formaatti: 16mm. Ei-kaupallinen levitys: Ammattikasvatushallitus, Työvoimaministeriö, Valtion av-keskus VAVK. Tarkastuspäivä: 3.9.1976. Pituus: 480 m. Kesto: 44 min. Veroluokka: vapaa. Kutsuvierasnäytäntö: 21.10.1976, Diana.  Televisioesityksiä: 11.3.1977 klo 9.10-55 (Koulu-tv); HS:n mukaan kyse oli jo uusinnasta.

Suomalainen maaltamuutto oli tasaantumassa 1970-luvun lopulla, mutta 60-luvun suuren aallon vaikutukset olivat lähtemättömät. Vaikutusvaltaisten tahojen tilaamassa elokuvassa tuodaan esiin ammattikoulutuksen tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille uudessa ajassa. Vääjäämätön murrosvaihe on läsnä sekä yleisellä että yksityisellä tasolla, kun tarinan äiti ja 17-vuotias poika muuttavat maaseudulta betoniviidakkoon.

Raduga

Sateenkaari. 1944, Neuvostoliitto. O: Mark Donskoi. Su 10.11.2024 klo 14.00, Orion (Ukrainian Film Days).35 mm. Suom.tekst. Istuin: jossain 3. rivin keskellä suunnilleen. KAVI-kopion kunto: 4/5. Tähdet: ***. Alustuvideona nuoren ukrainalaisen elokuva-asiantuntijan johdatus (n. 10 min.). 

Monimielinen kulma nykymaailmaan: Neuvostohegemonian henkeen esitellyt ukrainalaiset lapset ja naiset koittavat selviytyä terrorista kotikylässään, jonka natsit ovat ottaneet haltuunsa. Samaan aikaan, kun Donskoi luo voimakkaita ja vangitsevia visuaalisia näkymiä sodan brutalisoimasta arkipäiväisestä lumen hallitsemasta talvimaisemasta, vastapuolten välisiä kohtauksia kärjistetään niin propagandistisesti, että ne tuntuvat paikoin kuin myöhempien vuosien natsieksploitaatiolta. Saksalaisten avuna olleen kylän kaunottaren kohtalo on äkillisen kova, kun hänen miehensä palaa rintamalta ja oivaltaa oppurtunistisen totuuden. Piippuja osoitetaan myös lapsiin. Propagandaelokuvana Sateenkaari on olennainen saavutus, mutta psykologinen konteksti on ohut ja yksiviivainen. Heikoimpien kokemien kohtaloiden kovuus ja pakkasenhuuruinen kalman ilmapiiri jättävät silti vahvan jäljen. Tämä oli tietääkseni ensimmäinen neuvostoelokuvan filminäytös Orionissa sitten elokuva-arkiston ajan. Edellinen taisi olla Fridrih Ermlerin Imperiumin sirpale (1929) 30.11.2018.

perjantai 29. marraskuuta 2024

Narrien illat


1970, Suomi. O: Tapio Suominen. Ma 4.11.2024 n. klo 17.25, Orion (Risto Jarva -seura: Tapio Suominen -retrospektiivi). 35mm. Kopion kunto: 4/5.  Istuin: rivi 6, sisäänkäynnin puoleinen laitapenkki. Näytöolosuhteet: 4/5. Tähdet: **½. Aiempi katselu: marraskuu 2007, SEA-Orion, 35mm.

Narrien illat oli varsin yllättävä kotimainen elokuva, kun sen näin 17 vuotta sitten ensi kerran Orionissa. En tiennyt siitä ennalta juuri muuta kuin nimen. 70-luvun alun popmuusikoiden sekavaa keikkaelämää kuvaava filmi ei ollut kovin mieltä ylentävä kokemus. Nyt toisella katselulla se oli lähinnä uuvuttava, vaikka oli mielenkiintoista nähdä se uudestaan. Dokumentin ja fiktion rajan reipas hämärtäminen on Suomisen näkemyksessä edelleen aika kiinnostavaa, mutta kuten hän itsekin myönsi yhdeksän vuotta myöhemmin Projektiossa, elokuva ei ole kovin hallittu kokonaisuus. Huvittavimmassa kohtauksessa laulajatähti (Tapio Suomisen veli, oikea iskelmätähti Markku Suominen) leikkaa setelin kahtia ja jakaa sen soittokavereilleen niin sanottuna kommunistisena eleenä. Vuoden 1970 kolmesta esikoispitkästä nostaisin Narrien illat keskisijalle - myöskin viime vuonna kuolleen Veli-Matti Saikkosen Takiaispallon jälkeen.

Esitetekstini:

Cinema Orion ja Risto Jarva -seura 4.11.2024 klo 17.00                                         Tapio Suominen -retrospektiivi

Onnettomuus

Suomi, 1976. Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus: Tapio Suominen. Tuotanto: Käpy-Studiot Oy.  Tuottaja: Mikko Niskanen. Kuvaus: Seppo Immonen. Äänitys: Tom Forsström. Musiikki: Markku Suominen, Jukka Halttunen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Asiantuntija: Juhani Räsänen. Näyttelijöitä: Lars Lindberg, Sirkka-Liisa Aro, Mauno Viiala, Kirsti Nordström. Muut esiintyjät: Hannu Rönnberg, Irmeli Eskelinen, Timo Rentola, Petri Mäkilä, Rainer Vikström, Simo Laine, Pekka Pohjola, Folke Westerholm. Formaatti: 16mm. Levittäjä: Liikenneturva. Tarkastuspäivä: 20.4.1976. Pituus: 287 m. Kesto: 25 min. Veroluokka: 10 %. Ikäraja: K.

Vuonna 2022 suomalaisten liikennekuolemien määrä tippui ensi kertaa alle kahdensadan sitten vuoden 1935. Synkintä aikaa oli 1970-luvun alku, jolloin määrä nousi vuodesta toiseen yli tuhannen. Liikennevalistukselle ilmeni tarvetta myös valkokankailla, ja yksi olennainen esimerkki tästä on Tapio Suomisen Onnettomuus, joka avaa Suominen-retrospektiivin.

Narrien illat

Suomi, 1970. Ohjaus, käsikirjoitus: Tapio Suominen. Tuotanto: Markfilmi Kommandiittiyhtiö, Pentti Lintonen ja Kumpp. Tuottaja: Pentti Lintonen. Kuvaus: Pekka Ervamaa, Kari Kekkonen. Leikkaus: Pirkko Juntto. Äänitys: Matti Penttilä. Musiikki: Markku Suominen, Kari Kuuva. Musiikkikappale Peluri: Markku Suominen, Heikki Väliaho (sanoitus), Paul Mikael Johansson (sovitus). Äänittäjän assistentti: Juha-Veli Äkräs. Kamera-assistentti: Juha Salminen. Järjestäjä: Pekka Konttori. Kuvaussihteeri: Annika Idström. Miksaus (Finnvox): Tuomo Kattilakoski. Päihdeasiantutija: Aulis Junes. Näyttelijöitä: Markku Suominen (Markku Suominen, Finlandia-yhtyeen laulusolisti), Kari Kuuva (Kari Kuuva, ”Kaapo”, laulaja-säveltäjä), Kauko Hakala (Hakalan Kake, Finlandia-yhtyeen rumpali, ”Trums Kuolematon”, ”Näppy”), Pertti Lähteenmäki (Pertsa Puro, Finlandia-yhtyeen basisti), Jarmo Lintinen (Antti Lindberg, Finlandia-yhtyeen urkuri, ”Karpo”), Ahti Patinen (Ahti Patinen, Finlandia-yhtyeen saksofonisti ja huilisti, ”Tami Rokkinen”), Esko Vesterinen (Esko Vesterinen, Finlandia-yhtyeen kitaristi, ”Piippolan vaari”), Heikki Väliaho (Heikki Väliaho, ”Hessu”, nuori kirjalijanalku), Jyrki Rönkkö (Ytty Rönkkö, ”elämän murjoma kulkuri”), Keijo Tamminen (Keijo Tamminen, ”Keke”), Kauko Knuutinen (Nokke Knuutinen, ”piikki pikkukaupungin lihassa”), Veli Vantunen (manageri Koski), Pentti Lintonen (tuotantopäällikkö), Anssi A. Keino (sovittaja Kannel), Anja Mäkinen (Anja Mäkinen, vaatetusliikkeen omistaja), Liisa Karvonen (Pirkko, Kosken sihteeri), Tapio Ylänne (managerin luota tuleva mies), Veikko Savikallio (autokuski), Alli Suominen (Alli Suominen, Markun äiti), Iiris Jaakkola (vastaanottava hoitajatar), Juha Salminen (huilunsoittaja), Raija Koskinen (Liisa, liftari), Pirkko Mäkinen (Riitta, liftari), Pekka Ervamaa (valokuvaaja), Irmeli Miettinen (toimittaja), Juha-Veli Äkräs (humalainen muusikko pisuaarissa). Tuotantokustannukset: 260 000 mk. Rahoitus: Suomen elokuvasäätiö SES:n tuotantotuki 100 000 mk.  Kuvausformaatti: 16 mm. Kuvasuhde: 1,37:1. Ääni: Picot. Väri: Agfacolor. Kuvausaika: Heinäkuu-elokuu 1970. Kuvauspaikat: Helsinki, Äänekoski, Saarijärvi, Kajaani, Karstula, Espoo, Kuhmo, Sysmä, Äänekoski. Teatterilevitys: Väinän Filmi Oy. Levitysformaatti: 35mm (Eastmancolor). Tarkastuspäivä: 10.11.1970. Pituus: 2725 m. Kesto: 100 min. Ikäraja: K16. Kopiomäärä: 6. Ensi-ilta: 13.11.1970. Ensi-iltapaikat: Helsinki (Adams, Maxim, Tuulensuu), Lahti (Ilves), Oulu (Kiistola), Tampere (Kino). Katsojaluku: 17 072. Tuotto: 25 600 mk. Tv-esityksiä: 3.10.2003 (Yle Teema), 27.10.2016 (Yle Teema: Kino Suomi).

Tapio Suominen (1946-2023) sai esikoiselokuvalleen suurimman potin Suomen elokuvasäätiön kaikkien aikojen ensimmäisistä tuotantotukipäätöksistä 18.6.1970. Kuvaukset käynnistyivät heti heinäkuussa.  Syntyi ”kotimainen värielokuva pop-musiikin alta ja päältä”, vimmainen syväsukellus Suomea ristiin rastiin reissaavien nuorten keikkamuusikoiden elämään. Finlandia-orkesterin laulajaa esitti Markku Suominen (1949-2013), ohjaajan veli ja oikea iskelmätähti. Suomalainen elokuva taiteili nyt uskaliaasti fiktion ja dokumentin rajamailla mitä vähemmän mairittelevalla materiaalilla.

Elokuvatarkastamossa Narrien illat oli vähällä nousta 30 prosentin veroluokkaan ensimmäisenä kotimaisena elokuvana sitten Eino Ritarin Kylän (1957), minkä lisäksi yksi tarkastamon jäsen ehdotti elokuvalle täyskieltoa. Lopulta Narrien illat selviytyi teattereihin varsin tavallisena elokuvana 10 prossan veroluokassa ja normaalilla K16-ikärajalla. Päivän Sanomien kriitikko Pertti Lumirae vertasi kokemusta Jack Kerouacin romaaniin Matkalla (1957) ja toiseen tuoreeseen esikoisfilmiin, Dennis Hopperin Easy Rideriin (1969).

Aikalaiskeskustelunsa jälkeen Narrien illat on kasvanut melko vähän käsitellyksi kotimaiseksi elokuvaksi. Televisio uskalsi sen esittää vasta 43 vuotta ensi-iltansa jälkeen, kun keikkaelämä oli jo sofistikoituneempaa ja hasardeihin takavuosiin oli tullut retrohenkistä etäisyyttä.

Narrien illat tarjoaakin tietynlaista maisemaan tarkennusta eräälle myötähäpeänsekaisesti muistellulle mediatapahtumalle – yhdysvaltalaisen Peyton Place -tähden Ryan O’Nealin (1941-2023) tragikoominen Suomen-vierailu kun oli sattunut samana kesänä kuin Narrien illat kuvattiin. Ehkä Suomisen elokuvan käsistä riistäytyvän tunnelman myötä saamme jotain uutisfilmin ulkopuolista sielullista ymmärrystä siitä millaiseen viihdekulttuuriin ja ajan henkeen ulkomaalainen tähtivieras täällä manageri Tappi Suojasen (1935-2022) matkassa oikein törmäsi.

”Narrien” kuvaussihteerinä toimi Annika Idström (1947-2011), joka tuolloin opiskeli Taideteollisen korkeakoulun kamerataiteen osastolla ja 1980-luvulla tuli tunnetuksi hätkähdyttävillä romaaneillaan.

Jukka Sammalisto 4.11.2024

Helsingin Sanomat 13.11.1970

lauantai 16. marraskuuta 2024

Onnettomuus

Tapio Suominen. Suomi, 1976. Cinema Orion ma 4.11.2024 klo 17.00, Risto Jarva -seuran näytös. 16mm. Istuin: Rivi 6, sisäänkäynnin puoleinen laitapenkki. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 4/5. Katsojia silmämäärääisesti: n. 10. Tähdet: ***½.

Tapio Suomiselle (1946-2023) omistetun retrospektiivin avasi Liikenneturvalle tehty valistuselokuva, joka esitettiin samalla Suomisen esikoispitkän Narrien iltojen (1970) alkukuvana. Se sopikin temaattisesti hyvin Narreihin, jossa välillä hurjastellaan maanteillä. Onnettomuudessa kuitenkin käy huonosti heti alussa. Nuori pariskunta väittelee suhteestaan autossa, kun ratissa oleva mies menettää auton hallinnan, ja se syöksyy tieltä ulos. Seurauksena mies joutuu pyörätuoliin. Elokuvaa valmistui aikana, jota edelsivät synkät tilastot suomalaisissa tieliikenneonnettomuuksissa. 70-lujvun alkupuolella kuolemantapaukset ylsivät vuodesta toiseen yli tuhannen. Onnettomuudessa henki pelastuu, mutta liikuntakyky lähtee. Suominen välttää taitavasti valistuselokuvan kliseet - Onnettomuutta ei juuri edes tunnista sellaiseksi vasta kuin ehkä aivan lopussa. Joitain todella tehokkaita kohtauksia: isä ja pyörätuolissa oleva aikuinen poika jyrkkien kotiportaiden yläpäässä, ja alhaalla ovessa 70-lukulainen bowiemainen mainosjuliste menetettyjen houkutusten symbolina, yksinäinen rullatuolipotilas suuressa omakotitalossa pitkä elämä vielä edessään vanhempien lähdettyä illanviettoon talvi-iltaiselta takapihalta kuvattuna, suorasukaista sosiaalipaineista iltamadialogia tyyliin "kuinkas ne teiltä noi panohommat sujuu". Erinomainen 70-luvun ajankuva ja hyvin kestonsa kantava lyhytdraama.

maanantai 4. marraskuuta 2024

Det stora äventyret


Arne Sucksdorff. Ruotsi, 1953. "Suuri seikkailu". Cinema Orion su 20.10.2024 klo 14.45, Risto Jarva -seuran näytös. 35 mm. Suomenkielinen selostus: Sakari Jurkka. Suomennos: Väinö Vento. Istuin: Rivi 5, penkki 9. Kopion kunto: 4/5.  Näytösolosuhteet: 4/5. Katsojia silmämääräisesti: n. 15. Tähdet: ****½.

Arne Sucksdorffin ensimmäinen pitkä elokuva on pohjoisen luontoelokuvan mullan- ja kuusikontuoksuinen klassikko. Nimen "suuri seikkailu" sisältää kiehtovan kolmoismerkityksen. Tarinan tasolla se kuvastaa kahden pienen pojan salaista seikkailua, jossa he yöllä hakevat metsästä saukon kaverikseen. Konkreettisemmalla tasolla se kuvastaa kokonaisuuden kehystymistä neljään vuodenaikaan, jossa luonto elää koko ajan suurta seikkailua. Vielä lopussa nousee esiin uusi taso. Kun saukko on lähtenyt omille teilleen ja luonto näyttänyt pojille perimmäislaatunsa, se symboloi tietynlaista lapsuuden seikkailun loppua ja jonkin toisen alkua - elämä yleisesti ottaen näyttäytyy pojilla vielä edessäpäin.

Kiinnostavaa ja poikkeuksellista agraarikuvauksessa on myös se, että pikkuveli näyttäytyy siinä (ainakin tässä suomeksi selostetussa versiossa) isoveljeä jollain tapaa maltillisempana realistina. Lopussa isoveli suree hetken saukon "menettämistä", mutta pikkuveli suhtautuu asiaan jo kättelyssä ikään kuin jalat maassa ja isoveljeään lohdutellen. 

Ehdotin Suurta seikkailua Orioniin joskus toissa keväänä ja oli ilo nähdä näytöksen toteutuvan. Alun perin se oli ymmärtääkseni tarkoitus esittää Suomen luonnon päivänä, mutta toiseksi vaihtoehdoksi vinkkasin syyslomaviikkoa. Näytöksessä oli ainakin yksi lapsi. Ehkä syyslomaviikkoa edeltävä sunnuntai olisi ollut otollisempi päivä, nyt monella oli varmaan jo alkava arki mielessä.

Suomeksi selostetun version esittäminen ei ollut oma ideani. Ilmeisesti esitettävänä olisi ollut myös alkuperäisäänin varustettu kopio. Suomiversio toimi ihan asiallisesti kertoja-osioissaan, mutta repliikeissään puhe kävi kömpelöksi. Veljekset taisi olla nimetty Antiksi ja Pentiksi.

Vanhimman pojan koulutunnilla opettaja kysyi häneltä laskutehtävän, jonka oikea vastaus olisi ollut aivan sama kuin omalla hetkelläni, kun aloin aikanaan puhua koulussa ujouden voitettuani.

Luontokuvaus on Sucksdorffilla etenkin elokuvan alkupuolella aivan uskomattoman kaunista ja sävähdyttävää, nykyisessä mielessä kuin kadonnutta maailmaa. Vahvimmin jäi mieleen lumisen metsän hämärä otos, jossa pupu ja minkki lymyilivät hangella.

1950-luvun alun maatalon pihapiiri ja villi luonto näyttäytyvät elokuvassa toistensa välittömässä läheisyydessä eläviltä, mutta rajapinta on selvä. Se kaikki on kuin kaukaista ja eteenpäin kerrottua muistoa, omienkin vanhempieni lapsuutta. Erityisesti isäni kertomukset tulivat elokuvasta mieleen.

Orionin näytöksen jälkeen tein retkeen erääseen hyvin kätkettyyn ja pieneen helsinkiläiseen puistoon, jonka viime kesänä yllätyksekseni löysin kartalta. Syksyn väriloisto oli parhaimmillaan. Sucksdorffin elokuvassa syksy käytiin läpi vuodenajoista nopeimmin, lokakuuta kutsuttiin muistaakseni "mullantomuiseksi".

lauantai 7. syyskuuta 2024

40 vuotta sitten - "Vihdoinkin"



40 vuotta sitten olin runsaat kolme viikkoa ensimmäistä luokkaa käynyt sisämaakaupungin koululainen, mutta uskaltaisin väittää, että elokuva-arkistollakin olivat Helsingissä asiat ainakin esitystoiminnan suhteen aika hyvällä mallilla.

Päivälleen 40 vuotta sitten Suomen elokuva-arkisto aloitti esityksensä elokuvateatteri Orionissa Eerikinkadulla. Ensimmäisen illan ohjelmassa oli muun muassa Georges Mélièsin elokuvia ja Jean Vigon tuolloin 50-vuotias L'Atalante. Ohjelman mukaan avausviikon vieraiksi olivat Mélièsin tyttärentyttären Madeleine Malthête-Mélièsin lisäksi saapumassa myös Edvin Laine Tuntemattoman sotilaan (1955) ja Mikko Niskanen Kahdeksan surmanluodin (1972) näytökseen. Ingmar Bergmanin Sommarlek (1951) esitetiin, ilmeisesti ei vielä kuitenkaan sinä kuuluisana omana nitraattikopiona.

Sittemmin Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi muuttuneen, aivan toisenlaiseen interiööriin esityksensä siirtäneen ja pian myös ohjelmansa määrää supistavan valtion laitoksen omassa tietokannassa mainitaan jostain syystä, että Orion olisi muuttunut arkiston teatteriksi vasta 9.10.1984. 

Mitähän Orionissa olisi esitetty tänään 40-vuotisjuhlapäivänä, jos elokuva-arkisto olisi siellä säilynyt ja juhlapäivä ylipäätään kaivettu muistista? 30-vuotisjuhlia ei nimenomaisesti vietetty 10 vuotta sitten. Muuttosuunnitelmat olivat jo selvillä, vaikkakin valtaosa yleisöstä (mukaan lukien allekirjoittanut) ei tiennyt niistä vielä mitään. Muistan katsoneeni sunnuntaina 7.9.2014 Orionissa päivän kolmannen ja viimeisen elokuvan, Franco Zeffirellin Shakespeare-filmatisoinnin The Taming of the Shrew ("Kuinka äkäpussi kesytetään", 1967), jossa Elizabeth Taylor ja Richard Burton rakastivat ja raivosivat tulisin purkauksin.

Tässä Mikael Fräntin juttu Helsingin Sanomista vielä helpommin luettavassa muodossa:


Jälkihuomio 9.10.2024 klo 04.13: Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tuo päivämäärä 9.10.1984 on peräisin ja mihin se mahdollisesti viittaa.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Vaalipäivän päivitys

Poliitikkoja, joiden kanssa olen sattunut samoihin elokuvanäytöksiin

SDP

Pentti Arajärvi:

17.5.2007 Wajda: "Kanal - kirottujen tie" (1957) Orion/SEA
16.10.2018 Bruckman: "Filmikärpänen" (1932) Orion/KAVI
10.3.2019 Buñuel: "Tämä intohimon hämärä kohde" (1977) Regina/KAVI

Timo Harakka:

8.9.2016 Kaufman: "Valiojoukko" (1983) Orion/KAVI

Jutta Urpilainen:

5.12.2010 Liman: Fair Game (2010) Kinopalatsi/FINNKINO

Thomas Wallgren:

26.12.2018 Altman: "Pitkät jäähyväiset" (1973) Orion/KAVI
29.12.2018 Truffaut: "Kesytön" (1970) Orion/KAVI

Paavo Lipponen:

7.12.2018 Hitchcock: Blackmail (1929) Orion/KAVI

---

VAS.

Anna Kontula:

23.5.2017 Coen: The Ladykillers (2004) Orion/KAVI
13.6.2017 Risi: "Papin vaimo" (1970) Orion/KAVI

Claes Andersson:

18.1.2015 Carné: "Sumujen laituri" (2015) Orion/KAVI

---

VIHR.

Anni Sinnemäki:

5.5.2007 Lynch: Eraserhead (1977) Orion/SEA

---

KOK.

Kimmo Sasi:

15.1.2018 Bergman: "Viettelyksen ilta" (1953) Hanasaaren kulttuurikeskus
- Kuten minäkin, Sasi poistui näytöksestä pian elokuvan alettua, mutta en huomannut kysyä, poistuiko samasta syystä (DCP)

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Muutama syy, miksi Orion on niin täydellinen teatteri elokuva-arkistolle


Listasin vähän eri juttuja ja seikkoja, joiden parissa Orionissa olen erityisesti nauttinut.

Filmi

Elokuva on optisin laittein syntyvää valoa ja ääntä, ja vaikka Orionin esitysarsenaali on monialainen, mikään keskeinen seikka ei Orionissa sodi tätä yhä taianomaista alkutotuutta vastaan.

1.85:1 -kuvasuhde

Toisin kuin on väitetty Kavinkin puolelta, Orionin nykyinen valkokangas on kaikkein ihanteellisin 1.85:1 -kuvasuhteessa valmistuneille elokuville. Se on ollut yleisin ja keskeisin elokuvien kuvasuhde ainakin 1960-luvulta alkaen, ja epäilemättä valtaosa elokuva-arkiston kokoelmasta edustaa tätä kuvasuhdetta.

Mykkäelokuva

Vuonna 1927 mykkäelokuva oli kehittynyt siihen huippuunsa, jollaisena se nykyisin parhaiten muistetaan, eikä äänielokuvan voittoon vielä uskottu. Arkkitehtonisesti Orion on mykkäelokuvateatteri ja vakituisesti siellä järjestetyt mykkänäytökset ja kinokonsertit ovat kokonaiselämyksinä jo eurooppalaisittainkin harvinaislaatuisia. Ulkomaalaiset kävijät ovat aina ymmällään ilosta, että tällainen on vielä mahdollista.


Klassinen elokuva

Orion on tilana sisäänsä sulkeva ja ainutlaatuista kokemusta korostava, mihin eheä klassinen muoto ja selvä draaman kaari sopivat erityisen hyvin. Klassinen elokuva hioutui ehkä huippuunsa 1940- ja 1950-luvuilla, mutta se ei ole sinänsä kadonnut mihinkään. Yhä moni 2000-luvun arvostetuimmista elokuvistakin noudattaa klassisen kerronnan arvoja ja logiikkaa (Clint Eastwood, James Gray, Mike Leigh, Michael Mann ynnä muut).

Hollywoodin kultakausi 1920-luvulta 1950-60-luvuille

Tähtijärjestelmä ja lajityyppien aarteisto saivat parhaimman kipinänsä mestariohjaajista, jotka tiesivät elokuviansa esitettävän Orionin kaltaisissa pyhätöissä. Ennen kaikkea kuitenkin kyse oli unohtumattomista kasvoista ja läpitunkevasta karismasta: Greta Garbo, Humphrey Bogart, James Stewart, Marilyn Monroe - he ja monet muut kuuluvat Orioniin.

Film noir

Jos pitäisi valita yksi tyylilaji, joka sopii erityisen hyvin Orioniin, se on tietysti film noir, 1940- ja 1950-lukujen musta elokuva. Kun yksinäisten ja epäonnisten sankarien kohtalon kiemurat tihentyvät jonain myöhäisenä sunnuntai-iltana, Orion on yhtä todellinen kuin epätodellinen paratiisi. Tunnelmaa ei voi kruunata mikään täydellisemmin kuin jos ulos tullessa Eerikinkadun alajuoksulle on pimeää ja sataa.

Kamarielokuva

Oli kyse sitten monista hienoista Tšehov-filmatisoinneista, Ingmar Bergmanin mestaroimasta kasvokuvien ja pimeiden huoneiden Syyssonaatista, John Hustonin viimeiseksi jääneestä, yhtä lämpimästä, hartaasta kuin satuttavastakin elokuvasta Muistot, on Orionin rauhallinen, hiljaisuudelle altis tunnelma omiaan ihmiselämän olennaisimpiin kysymyksiin pureutuville henkilökeskeisille kamaridraamoille. Orionissa voi kuulla sen hiljaisuuden, joka valkokankaalla voi vallita kuva-alalla tai sen ulkopuolella.



Historiallinen elokuva

Elokuva on yli 120-vuotias, mutta valkokankaalla on lennetty ajassa taaksepäin rajattomin elkein. Käsityksemme maailman ja ihmiskunnan historiasta on ylipäätään muokkaantunut Orionin kaltaisissa paikoissa, Italian ja Hollywoodin antiikkisista spektaakkeleista Tavernierin tai Kubrickin tarkkanäköiseen, yhteiskunnallisesti sisäistettyyn realismiin.


Rikoselokuva, jännityselokuva, kauhu ja psykodraama

Pimeä puoli kuuluu erottamattomasti elämään, taiteeseen ja elokuvaan - ilman sen ymmärtämistä tulee ongelmia. Orionin jännittävän vaiheikkaasti alaspäin viettävä kokonaisuus (joka alkaa jo Eerikinkadun alamäestä) on omiaan viemään juuri sellaisiin mielen pohjamuhuihin, joiden silmästä silmään kohtaamisen varassa jaksaa taas nousta rappuset arjen tasolle.

"On valittava joko valhe tai kuolema"

Ranska on elokuvamaista suurimpia, ja sen runsaista valikoimista on myös elokuva-arkistolla mittavat kokoelmat. Keskeisinä ydinjuttuina 30-luvun runollinen realismi Vigon, Renoirin, Clairin ja Carnén tyyliin, Cocteaun mitään rajoja tuntemattomat taikatemput sekä Melvillen ja Chabrolin pessimistiset tai pirulliset rikostarinat ovat juurtuneet Orioniin yhtä lailla kuin seinäreliefit.


Italialainen elokuva

Yksi maa on ehkä kaikkein eniten uskonut elokuvallisen tunneilmaisun kaikkivoipaisuuteen: italialainen elokuva jos mikä edustaa "elämää suurempaa", ja kuin ihmeen kautta se on myös hämmästyttävän vahvasti kiinni konkreettisessa elämässä. Mestareiden luettelo olisi pitkä, mutta mainittakoon Fellini, Antonioni ja Visconti...


Pohjoinen valo

Ruotsalainen saaristo, pohjoinen keskiyön aurinko, Kainuun korvet... Pohjoinen maailmankolkka loistaa Orionin arvokkaissa art deco -puitteissa ylpeästi ja vilvoittavasti ihmeellistä luonnonvaloaan.

Aikamatkat

Jostain olemme tulossa ja jonnekin menossa. Orionissa ollaan monien edellisten katsojasukupolvien viitoittamalla tukevalla ja puhuttelevalla maaperällä, kun vaikkapa. Resnais'n Viimeinen kirja, Kubrickin 2001 tai Malickin The Tree of Life vyöryvät kankaalle.

Metafyysinen, spirituaalinen, mytologinen ja eksistentiaalinen elokuva

Jälkimodernin ajan ihminen ihmettelee ja hahmottaa paikkaansa siinä missä edellisetkin sukupolvet. Tarkovski, Antonioni, Pasolini, Kieślowski tai Wenders tarjoavat hänelle vastauksia ja uusia kysymyksiä Orionin suurinta elokuvataidetta arvostavissa puitteissa.


Uuden aallon elokuva

Suomessa elokuva-arkisto perustettiin 24.4.1957 eli miltei samaan aikaan, kun uuden aallon elokuva alkoi puhjeta täyteen kukkaansa. Ranskalaisilla nouvelle vague -ohjaajilla Godardilla, Truffaut'lla, Resnais'lla, Rohmerilla, Vardalla, Demyllä ja muilla on Orionissakin pitkät ja ansaitut, syystäkin kuin kalustoon kuuluvat perinteet.

Kokeellinen elokuva

Toisin kuin voisi ehkä luulla, myös kokeellinen elokuva sopii Orioniin erityisen hyvin. Tämä on todistettu esimerkiksi Avanto-festivaalilla ja DocPointin Pakopiste-näytöksissä. Kokeelliseksi luonnehdittu elokuva purkaa usein elokuvan koko luonnetta alkutekijöihinsä, ja siksi vaikutelma Orionin kaltaisessa pyhätössä on aivan poikkeuksellisemmalla tavalla syventävä kuin vaikkapa nykyaikaisessa auditoriossa tai museossa.

"Illumination"

Huikeimmillaan elokuvan lumovoima vie jonnekin aivan muualle, maailmoihin, joita on muualta turha etsiä. Orionissa, jossa valkokangasta katsellaan kuin ikiaikaisissa temppeleisissä päät ihmetyksestä ja palvonnasta ylöspäin, on tallella juuri sellaista kiehtovaa palvontamenon salaperäisyyttä, johon Mélièsin, von Sternbergin, Powellin & Pressburgerin, Trnkan, Fellinin, Laughtonin,  Lynchin ja muiden mestareiden uskomattomat visiot uppoutuvat kuin Graalin maljaansa.


Rakkaustarinat ja romanttiset elokuvat

Orion on liioittelematta ollut yksi syy sille, miksi Helsinki voi olla myös rakastavaisten kaupunki. Helsinkin on hiljainen heinäkuisin ja niin ollen myös romanttisimmillaan. Mikäpä olisikaan sykähdyttävämpi elämys kuin mennä mahdollisen armaansa kanssa Orioniin katsomaan vaikkapa King Kongia, Sumujen siltaa, Cherbourgin sateenvarjoja, New York New Yorkia tai Intohimojen valtakuntaa?

Musikaalit, konsertti- ja oopperaelokuvat

Näin se on nähtävä: Orionin nautittava interiööri sopii erityisen hyvin kaikenlaisille huolettomille tai dramaattisille, yksinkertaisille tai ylenpalttisille estradielokuville aina Minnellin musikaaleista (The Band Wagon!) Stop Making Sensen tapaisten kulttijuttujen kautta Loseyn Don Giovanniin.

Perhe- ja sukutarinat

Parhaimmillaan yksi elokuva ja yksi ilta voivat yhdistää sukupolvia. Vaikkapa Ozun Tokyo Storya voivat mennä katsomaan nuoret ja vanhukset yhdessä, ja kokemus Orionin historiallisessa patinassa on kaikin tavoin koskettava ja yhteinen.

Musta elokuva

Tummasävyinen elokuva ei elä nykyaikana, sillä digikuva ei ole kunnolla mustaa. Sen huomaa yhä paremmin Orionissa, kun näkee kunnon filmillistä mustaa. Orionin leijuva hämäryys ja tilan vuosisatainen arvoituksellisuus luovat pikimustille hetkille oivan yhteyden. Tämän huomasin taas kerran vaikkapa Claude Chabrolin "Mustapukuisen naisen arvoituksessa".


Aarteet

Kun kauan kadoksissa ollut tai arkistossa pantattu elokuva, unohdettu tai joskus hyvin maineikaskin elokuva, vyörähtää jopa ensimmäistä kertaa tai vuosikausien, sukupolvien jälkeen Orionin kankaalle, tiedämme todistavamme jotain merkittävää ja unohtumatonta.

Digitaalinen elokuva

Aluksi vierastin digitaalisen elokuvan esittämistä Orionissa, ja eittämättä poksauttaisin samppanjapullon, jos kyseinen projektori vietäisiin pois, mutta nykyisin katselen satunnaisesti digiäkin, jos se on elokuvan alkuperäinen formaatti. Parhaimmillaan kokemukset ovat olleet mykistäviä, esim. Georg Grotenfeltin "Merkintöjä valkeastta kaupungista".

1970-, 1980- ja 1990-lukujen elokuva

Henkilökohtaisesti ottaen tuon ajan elokuva on tietysti kiinnostavaa, koska silloin synnyin ja aloin käydä elokuvissa. Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä. Tämä oli aikaa, jolloin Orionin kaltaiset yksisaliset teatterit enemmän tai vähemmän hallitsivat vielä elokuvateatterikenttää. Se näkyi myös elokuvissa, joita tehtiin ja nähtiin.. Laaja-alainen elokuvakulttuuri oli vielä arvossaan. Orion on viimeinen aito saareke tälle ajalle.


1900-luvun elokuva

Elokuva oli viime vuosisadan keskeinen taidemuoto, ja sen vaikutukset ovat olleet jo suunnattomat ja varmaankin vielä kokonaisuutena aika tuntemattomat. Moniin muihin taiteisiin verrattuna se on yhä hämmentävän nuori. Elokuva-arkiston teatterina Orion on todellakin viimeinen paikka, jossa elokuvan kehitystä ja historiaa voi luontevasti ja täysipainoisesti juhlistaa.