Paul McCartney: Pipes of Peace

Paul McCartney & Keith McMillan, 1983. YouTube, ke 24.11. klo 07.35. ****

Aiemmat katselut: 10.11.2010, aamuyöllä (YouTube).

Koreoiden rajalla kahinoitiin aika uhkaavasti tiistaina, Hesarin nettisivuilla otsikkona oli "Pohjois-Korea hyökkäsi Etelä-Koreaan". Se ei kuitenkaan ollut syy siihen, että katsoin tämän McCartneyn rauhanlaulun videon. Ihan siis vain rankan leffankatsomispäivän aloitukseksi. Pidän tätä biisiä yhtenä Maccan 80-luvun parhaista, sen avoimessa naiiviudessa on ihan yhtä suurta vaikuttavuutta ja parantavaa voimaa kuin Lennonin Imaginessa. Video on omalla tavallaan uraauurtavakin kuvaus britti- ja saksalaisjoukkojen välilleen solmimasta aselevosta jouluna 1914. Jotensakin yllättävää on, ettei sitä - käsittääkseni - ollut näin keskeisesti ja suoraan aiemmin kuvattu elokuvissakaan. Vasta muutama vuosi sitten tapauksesta nähtiin Christian Carionin ohjaama elokuva Päivä ilman sotaa. Pidän tavasta, jolla video myötäilee mykkäelokuvan estetiikkaa - se näkyy etenkin lopussa, brittisotilasta esittävän McCartneyn eleissä, joista tulee mieleen Chaplin, erityisesti tietysti Shoulder Arms (1918).

Rare Exports

Jalmari Helander, 2010. 35-mm. Ti 23.11.2010 klo 10.00, Bristol (FS Filmin lehdistönäytös). **

Lyhyesti: Joulupukkimyytin pimeää puolta käsittelevä syksyn kotimainen vientituote luottaa aivan liikaa valmiisiin mielikuviin siitä, mitä Korvatunturilla perinteisen joulukulttuurin mukaan tapahtuisi. Lisäksi kerrontaa vaivaavat imuttomuus, dramaattisten kohokohtien puute ja näyttelijänohjauksen jähmeys. Lopulta ei voi välttää jo takavuosiltakin niin tuttua tunnetta, että nuori ohjaaja on ennen kaikkea halunnut päästä räjäyttelemään. Jäätävän poltteen (1986) ja Romanovien kivien (1993) jatkumoon tämä varsin sujuvasti liittyy. Rare Exports on myyty kaupalliseen ohjelmistoon muutamaan tärkeään maahan, mutta vähän epäilen, mihin siitä lopulta on. Tarinan idea on paperilla sopivan vinksahtanut, mutta filmillä oudon kuivakka eikä sinänsä tuore: pahojen pukkien perinne on erityisesti amerikkalaisessa elokuvassa ollut jo kohtalaisen pitkään vallalla. Nyt Coca-Cola-pukki on vain vaihtunut Pepsi-pukiksi. Elokuva tuntuu yrittävän miellyttää kaikkia, mutta ei viime kädessä oikein ketään - siinä on sekä koko perheen elokuvan henkeä (tyyliin Poika ja ilves) että kulttielokuvan statusta tavoittelevia makaabereja aineksia, jotka jäävät kuitenkin yllättävän kesyiksi. Genrejen välinen ironia jää myös kiusallisen muotopuoleksi - päällimmäiseksi kysymykseksi jää vain, kenelle elokuva on tehty? Helander sanoi jossain haastattelussa, että hänelle itselleen. Epilogi on irtonaisuudessaan oivallinen - siinä näkyy ohjaajan kokemus mainosten tekijänä.

Valoa kansalle - Tuomari Nurmio

Jaakko Kangas, 2010. Yle Teema. Ma 22.11. klo 22.05 - 23.35.

Katsoin muiden puuhien lomassa Tuomari Nurmion 30-vuotistaiteilijakonsertin, joka oli taltioitu lokakuussa 2009 Kulttuuritalolla. Nurmio totesi alussa, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän esiintyi Kultsalla illan ainoana artistina. Bändinä oli Hunajaluut. Useita erinomaisia biisejä artistille luonteenomaisesti raakoina ja riisuttuina sovituksina. Erityisesti jäi mieleen yksi biisi, jota en ollut aiemmin kuullut. Tunnisteita: mies, kuu, työ, yö.

Rock-Suomi: Amerikan ääni

Antti Järvi, 2010. Yle Teema. Ma 22.11.2010 klo 21.05 - 22.05. ***½

Populaari- ja nuorisokulttuuri alkoivat tunkeutua elämääni täydellä paahdolla vuonna 1983, kun olin viisivuotias. Ensimmäinen vinyylilevy, jota koskaan ihmettelin lähituntumalta, oli Stray Catsin Gonna Ball. Niin kovia jätkiä, kuin jostain Jenkki-mainoksesta! Se jäikin ainoaksi muistikuvakseni Suomen tuolloisesta rockabilly-buumista, joka oli oikeastaan jo käytännössä haihtunut valtavirrasta. Nyt, kun tuota muistelee, Stray Catsin tyylikkäät jätkät tuntuivat siinä ajassa yhtä lailla sekä lähibaarin kingeiltä että joiltain kiehtovilta epätodellisuuden edustajilta jostain aivan toisesta irrationaalisesta ajasta ja kulttuurista.. Mutta että oikeasti niin läheltä! Oli todella outoa tajuta joskus vuosia myöhemmin, että elämäni ensimmäisinä vuosina oli Suomessakin ollut vallalla niin valtava fifties- ja teinirokkaribuumi. Toki sikäli myös helpottavalta, että Teddy & the Tigers ei ollut ehtinyt vaikuttamaan elämääni ainakaan suoranaisesti.

Ylen suuren ja mahtavan rock-sarjan neljäs osa keskittyi amerikkalaisen juurimusiikin ja rockabillyn vaikuttamiin suomalaisiin artisteihin ja yhtyeisiin. Yhdysvaltalainen republikaanihenki kiteytyi kai avomielisimmin - ja samalla ironisimmin? - turkulaisessa eksentrikossa Tommie Mansfieldissa.

Musiikista puheenollen, tämä osasto ei ole ehkä aivan minun kuppini teetä, vaikka sopivassa tilanteessa parempaa ei olekaan kuin aidon raivotautinen rock-rock-meininki. Roots-osastoa edustavien Nurmion ja Karjalaisen (joiden merkitystä ei voi typistää tähän jaksoon) ohella Melrose oli kaikkein läheisin jakson yhtyeistä (ja täytyy tietysti korostaa, että tykästyin bändiin jo ennen kuin näin sitä Aki Kaurismäen elokuvissa).

Kiinnostavimmillaan jakso oli kuitenkin käsitellessään Hurriganesia. Esa Kuloniemi heitti osuvan kommentin bändin luontevasta alamaailman lookista, jonka ilmeisyyden olin jotenkin unohtanut. Ja niinhän se on, Hurriganesissa voi kuulla vielä suoraan kansakoulun penkiltä ponnistaneen ja nopeasti putkasta heränneen autogrilli-Suomen soundin. Omasta kulmastani bändin vahva ja sitkeä kytkeytyminen konerasvantuoksuiseen autotallikulttuuriin olikin toisaalta juuri sen kavahduttava aines.

Vaikka rokkari-ideologiassa on monia oudoksuttavia piirteitä, sen sitkeydessä on myös jotain kiinnostavaa ja jotain arvostettavaakin, jos vain jaksaa tunkeutuu pintaa syvemmälle. Vahvojen konventioiden takaa löytyy yllättäviä variaatioita. Amerikan ääni keskittyi tietysti enemmän musiikkiin kuin tyyliseikkoihin, niin kuin pitääkin.

Rock-Suomi on hallittua ja teemoituksiltaan raikasta ja yllättävääkin kerrontaa, mutta olen samaa mieltä Hesarin Jyrki Räikän (23.11.) kanssa siitä, että Pekka Laineen vonbaghismit ovat retoriikaltaan kömpelöitä. Niin populistiseksi en kuitenkaan menisi Räikän kanssa, että rokki olisi vain rokkia, vaan Rock-Suomen vakavasti ja syvällisesti asiaan suhtautuva suunta on aivan oikea, ei vain täysin viimeistelty.

The Next Three Days

Paul Haggis, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ma 22.11.2010 klo 14.00, Bristol (lehdistönäytös). **

Hollywood-remake Fred Cavayén ohjaamasta, viime vuonna Cinema Mondon maahantuomasta elokuvasta Kaiken se kestää (Pour elle, 2008), jossa miesopettaja ryhtyy pelastamaan kiven sisään ilmeisesti syyttömänä joutumatta vaimoaan uhkarohkealla pakosuunnitelmalla.

2000-luvun käsikirjoittajalupauksena pidetty Haggis ei ainakaan syvennä tarinan teemoja, pikemminkin ohentaa niitä entisestään. Mukana on kuitenkin yksi hienosti rytmitetty ja sävytetty autohurjastelukohtaus, joka on jopa psykologisesti sekä motivoitu että jälkipuitu, ei täysin uskottavasti tosin. Pääosaa esittävää Russell Croweta hätkähtää välillä, esim. kohtauksessa, jossa hän murtautuu toisen kerran vankilan lääkeautoon; Crowe on saatu näyttämään kuin keneltä tahansa kadun pyöreämuotoiselta, harmaalta ja suu mutrussa kävelevältä toppatakkimieheltä. Arjen uskottavuus onkin elokuvan valtti, kunpa sillä tilkittäisiin myös uskomattoman tarinan aukot.

Kansalainen Jussila

Saku Pollari, 2006. Vhs. Ma 22.11.2010 klo 01.20. ****½

"Ilma oli karmea. Menin sinne Golden-esittelyyn. Kurjen Jari [nimi muutettu] vei (se soitti sunnuntaina). Olihan se hassua. Yrittävät niin kovasti. Houkuttelee, mutten minä pesuaineiden varaan elämääni rakenna. Välillä tuntuu aika kornilta, mutta mikäs siinä, jos viitsii. Tulin Kurjen Jarin naapureiden kyydillä pois. Ihme sakkia."

Näin lukee päiväkirjassani 26.3.1996. Verkostomarkkinointi houkutti monia 1990-luvulla helpon rikastumisen mielikuvilla, paria kaverianikin. Menin itsekin mielenkiinnosta kuuntelemaan näitä värväysesittelyjä, koska olin tuohon aikaan naiivin vastaanottavainen miltei mille tahansa uudelle. Kävin kahdessa esittelyssä, joista tämä Golden Products oli se ensimmäinen (Tampereen rautatieaseman viereisessä talossa, jossa ennen toimi mm. biljardisali). Toinen oli 19.6. samana vuonna Yliopistonkadun Hotelli Rantasipissä (Herbalife). Täysin asian ohi menevänä sivuhuomiona todettakoon, että tällöin kuulin ensi kerran Tullintorille avatusta uudesta kulttuuriravintolasta, Telakasta.

Golden-esittely tuntui kuin joltain salaseuran kokoukselta. Ahdistava tunnelma korostui pois lähtiessä, kun olisi pitänyt heti sitoutua tuotteiden myyjäksi. Sanoin, että jään miettimään asiaa. "Mutta me tarvitsemme sitoumuksen nyt." Väistyin jo rappukäytävään.

Kaverini ei parin kuukauden jälkeen enää halunnut puhua mistään Goldeniin liittyvästä. Herbalife-ystävänikin turhautui bisnekseensä hyvin pian.

Eikä kovin hyvin käynyt lopulta Petteri Jussilallekaan (1970 - 2004), joka oli tuon Golden-värväystilaisuuden vetäjä. Hänhän rikastui sittemmin 2000-luvulla ternimaitobisneksellään. Saku Pollarin Jussila-dokumentti on odottanut videopinossani oikeaa hetkeä, ja nyt vihdoin katsoin sen ikään kuin pohjaksi, kun arvosteltavana oli hänen uusi dokumenttinsa Sielunpelastajat, joka kertoo Markku Koivistosta ja Nokia Missiosta.

Kansalainen Jussila on yhtään liioittelematta yksi 2000-luvun tärkeimpiä suomalaisia dokumenttielokuvia. Se antaa kaunistelemattoman kuvan rahaan rakastuvasta sielusta ja "kansan" silmin karismaattisesta hurmahengestä, joka ennen kaikkea tuntuu hamuavan narsistista huomiota osakseen. Erikoisinta dokumentissa on, että Jussila tarjoaa koko shakespearelaisen tragediansa mittakaavan ikään kuin jonkin sisäisen pakon tai predestinaatio-opin ajamana. Hän haluaa pitää suuren tarinansa omissa ohjaksissa, ja kuolema on tunnetusti ainoa keino, jolla voi nousta julkisuuden mahtiakin suuremmaksi. Pollarin nerokkuutta taas on taltioida tämä sellaisenaan, uteliaana, mutta riittävän etäältä, hurahtamatta, mutta riittävän myötätuntoisena. Jussilan hämmentävän aggressiivisista, lapsuuden aikaisiin kuoleman, miehuuden ja häpeän tuntemuksiin palaavista, miltei itku silmissä vedetyistä verkostomarkkinointipalavereista piirtyy veret seisauttava kuva tavallisten tallaajien idoliksi kelpaavasta ihmisestä, joka on vauhdilla myynyt sielunsa ökyunelmille ja kadottanut kosketuksen sekä itseensä että reaalimaailmaan - ja tuntuu myös jollain ihmeellisellä tasolla tajuavan tämän kaiken itse. Elokuvan nimen leikittely Citizen Kanella ei ole lainkaan perustelematonta.

Boy Interrupted

Pojan hauras mieli. O: Dana Perry, 2008. TV1 (Ykkösdokumentti) su 21.11.2010 klo 21.10 - 22.45. ***½

Sunnuntaina vietettiin jälleen itsemurhan uhrien muistopäivää. TV1 esitti illalla itsemurha-aiheisen dokumentin Ykkösdokumentti-paikallaan. Näin on tapahtunut muutaman kerran aikaisemminkin.

HBO:n tuottama Boy Interrupted kuvaa Perryn perhettä, jonka 15-vuotias poika Evan on tehnyt itsemurhan. Perheen kotivideoiden varaan rakentuen elokuvasta muodostuu jonkinlainen jaettua voimattomuuden tunnetta henkivä muistokirjoitus Evanille.

Lapsen kuoleman sanotaan usein olevan kovin isku, mitä elämässä voi tulla eteen, joten lapsen itsemurha lienee iskuista ehkä se musertavin. Vanhempien lisäksi Evanin sisarukset, sukulaiset ja ystävät käyvät tuntojaan läpi intiimisti. Evan ei herätä pelkästään kauniita muistoja, mutta perheen todellinen dynamiikka jää silti hiukan arvoitukseksi.

Ilmeiseen ylempään keskiluokkaan kuuluvan suvun historiasta paljastuu vastaavanlainen kohtalo. Evanin setä on tehnyt itsemurhan. Evanilla on todettu jo varhain kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vanhemmista kieltämättä tulee välillä mieleen, ovatko he sedän kohtalo mielessään ehkä tiedostamattomalla tasolla menettäneet toivonsa lapsensa suhteen. Dokumentista tekeekin ristiriitaisen (ei kuitenkaan omahyväisen) se, että tavallaan he siinä terapoivat itseään Evanin kohtalon kautta.

Heidän psykiatrinsa tapa avoimesti kauhistella Evanin kuolinviestiä on hämmentävää ja ainakin suomalaisesta kontekstista ilmeisen epäammatillista. Samalla psykiatri kuitenkin toteaa kiintoisasti, että Evan saattoi sitä kirjoittaessaan nähdä vilauksen itsestään aikuisena ja siitä aiheutuvista ongelmista.

Rankinta elokuvassa onkin seurata Evanin läsnäoloa ja jo pienestä lähtien avointa suhtautumista kuolemaan. Hän selvästi kaipaa jotain sellaista ymmärrystä ja vastakaikua, mitä ei näytä elinympäristöstään saavan. Tunne ikään kuin myllertäisi kysymysmerkkinä pojan sisällä ja ilmenisi syyllisyytenä omaa olemassaoloa ja perheroolia kohtaan.

Forty Guns

Samuel Fuller, 1957. 35-mm. Orion su 21.11.2010 klo 18.30. ***½

Muistan vuoden 1990 hiihtoloman viimeisen päivän, kun odotin videoiden rec-painike kuumana John Hustonin Muistoja (The Dead, 1987) Kolmoskanavalta. Yllättäen sitä ei tullutkaan. Peter von Bagh alkoi esitellä jotain aivan muuta elokuvaa: 40 urhoa!

Pettymys oli valtava. Hustonin testamentti olisi varmasti ollut tunnelmallinen päätös hiihtolomalle. Tympeä sunnuntaiolo vain tehostui, kun odotettua elokuvaa ei tullutkaan ja koulun penkille paluu valtasi yhä vahvemmin mielen. Suljin television ja sammutin videot. Korvaavan elokuvan valinta kun ei tuntunut kovin onnistuneelta ratkaisulta. Muistoja ei tietysti olisi korvannut edes 400 urhoa - saati kepposta.

Vaikka nyt toki selviääkin, että joitain tiettyjä yhtäläisyyksiähän näillä on - suvusta ja perinteestähän kummassakin elokuvassa on kysymys. Paronitar Jessica Drummond (Barbara Stanwyck, jonka väkevää läsnäoloa Fuller ei täysin hyödynnä) pitää kuuliaisen lankoletkansa avulla jöötä yllä, mutta aikansa kutakin.

Fullerin teokseksi 40 urhoa on jopa poikkeuksellisen selvästi A-luokan oloista elokuvaa Cinemascopea, Harry Sukmanin konventionaalista musiikkia ja "Jidge" Carrollin balladinomaisia lauluosuuksia myöten. Kavan esittämä kopio oli vieläpä aivan priima, joten harvoinpa näkee Fulleria näin kokonaisvaltaisen koreissa puitteissa. Tuttua tekemisen vimmaa, brutaalia motivointia ja leikkauksen rosoa kuitenkin löytyi kaiken tämän keskeltä.

Erikoislähikuva lähestyvän kaksintaistelijan silmistä näyttää miltei valmista tietä Sergio Leonelle ja kiväärin piipun sisältä kuvaaminen taas James Bondin alkutunnarille... Fullerin näkemys lännestä on rajun romantisoimaton, mutta hänellä ei ole minkäänlaista tarvetta romuttaa sen illuusiota, todistaa jotain kollektiivista kokemusta toiseksi. Antti Alanen pohdiskeleekin Kavan esitteessä, kuuluvatko Fullerin "end of the west" -westernit pitkällisen lajityyppinsä aitoihin edustajiin vai jo ensimmäisiin metawesterneihin.

Vai olisiko ehkä olemassa jonkinlainen välitila, jonka yksinomaan Fuller täyttää? Jonkinlainen tiukan, tinkimättömän ja tunteen sijaan toimintaa korostavan, toisessa maailmansodassa kouliintuneen uutisreportterin länsi.

Muistoista puheenollen, sen olen sittemmin nähnyt muutaman kerran. Ne katselut muodostavat jokainen aivan oman tarinansa. Jostain joskus kuulin, että tuo vuoden 1990 ohjelmanmuutos ilmeisesti perustui Muistot maahantuoneen VCM Finlandin konkurssiin. Muistot oli sen yksi viimeisiä, ellei viimeisin, maahantuonti. Esitysoikeudet olivat ilmeisesti sen myötä epäselvenneet.

Muistot odottaakin yhä tv-ensi-iltaansa. Siinäpä siis vinkki vaikkapa Yle Teemalle, eritoten loppiaisaaton ohjelmistoa silmällä pitäen.

Something Wicked This Way Comes

Paha saapuu portin taa. Jack Clayton, 1983. Nelonen 21.11.2010 klo 0.55. **½.

En ole lukenut Ray Bradburyn romaania, mutta sen Macbethin noidalta poimittu nimi tulee ajoittain mieleen ja jää soimaan päähän kuin jokin mantra. Vähän vastaavalla tavalla kuin "my life in the bush of ghosts" (Amos Tutuola).

Bradbury oli itse käsikirjoittajana tässä Disneyn pimeällä kaudella valmistuneessa filmatisoinnissa, joka ei saanut Suomessa koskaan teatteriensi-iltaansa eikä käsittääkseni löytänyt tietään myöskään täkäläisille videomarkkinoille, ainakaan sitä ei löydy vuoden 1992 Video-oppaasta.

Pieneen kylään, jonka suurin ihmeellisyys on parturiliikkeen edessä pyörivä "karamellitanko", saapuu outo tivoli, joka alkaa kiehtoa parin pikkupojan mieltä. Se on jonkinlainen pakopaikka aikuisten maailman taustalla vaanivista ongelmista, joihin kuuluvat vaikkapa nuoruuden tuskallinen kaipuu ja syvä katumus tekemättömistä asioista, elämättömästä elämästä.

Disney-tuotannoksi elokuva on poikkeuksellinen verinen ja ahdistunut, esimerkiksi Jason Robardsin esittämä näennäisen vanha ja lämmin isähahmo esitetään perimmäisessä syyllisyydessään välillä miltei Ennustus-henkisesti painostavana. Brittiohjaaja Clayton (1921 - 1995) muistetaan kauhuelokuvan huippuihin lasketusta The Innocentsista (1961). Yleistä atmosfääriä ja perimmäistä turvaa luova makea Disney-kuorrutus estää aika tehokkaasti elokuvaa nousemasta täysin omilla ehdoillaan toimivaksi lumoukseksi. Esimerkiksi alun perin Georges Deleruen säveltämä musiikki korvattiin James Hornerin uptempommalla soitannuksella. Käsittääkseni myös Clayton oli perheystävällisyyden takana, Bradbury ei niinkään.

Tuotannon kummallisuudesta kertoo, että vuonna 1995 se esitettiin (nimellä Jotain outoa ilmassa) MTV3:n joululomalaisille suunnattuna aamuelokuvana klo 9.00 ja nyt Nelosen yöelokuvana. 15 vuotta sitten Arto Pajukallio muuten antoi elokuvalle Katsossa! tähtiä **½, nyt Nyt-liitteessä peräti ****.

Pam Grier on eksoottisessa roolissa yhtä kauniina kuin kalmaisena tivolin hengettärenä. Toisen pojan äitiä esittävä Diane Ladd jää oudosti sivuun - äitihahmon etäisyys Disney-elokuvassa onkin poikkeuksellista!

Tämän jälkeen Clayton ohjasi vielä yhden elokuvan, Kaipauksen (1987). Tv-sarja Ray Bradbury Theater taas alkoi vuonna 1985, sen kautta aikanaan itse tutustuin kirjailijaan. TV2 esitti sarjan jaksoja silloin tällöin 1980-luvun lopulla.

China Gate

Samuel Fuller, 1957. 16-mm. Ruots. tekst. Orion la 20.11.2010 klo 21.00. ***½.

Fullerin kova ja armoton seikkailu Indokiinan sodan loppuvaiheista vuonna 1954. Yhdysvaltain osuus koko sodankäynnin ilmapiirissä on hallitseva ja ikään kuin jo vaistomaisesti valmiina seuraavaan komennukseen... Monikansallisen sissipartion operaationa on tuhota suuri asevarikko. Ho Tši Minhin ja Stalinin kuvat roikkuvat rauhassa seinillä, muutenkin miehistä tunnelmaa omanarvontuntoisesti sulostuttava Angie Dickinson esittää baarityttö Lucky Legsiä. Fullerin hermoherkkä tilannetaju on vahvimmillaan kohtauksessa, jossa Goldie (Nat "King" Cole!) tappaa vihollisen samalla, kun hervottoman kokoinen naulaviritys läpäisee hänen kenkänsä. Myös absurdi lentokohtaus, jossa haavoihinsa kuolevaa kapteenia yritetään pitää hereillä, on unohtumaton. Ei shokkiestetiikkaa, vain sodan arvaamattomuuden ja rujon välinpitämättömyyden läpitunkemista. Tiettyä laahaavuutta paikoin. Loppu jää hivenen kliseiseksi.