Rock-Suomi: Amerikan ääni

Antti Järvi, 2010. Yle Teema. Ma 22.11.2010 klo 21.05 - 22.05. ***½

Populaari- ja nuorisokulttuuri alkoivat tunkeutua elämääni täydellä paahdolla vuonna 1983, kun olin viisivuotias. Ensimmäinen vinyylilevy, jota koskaan ihmettelin lähituntumalta, oli Stray Catsin Gonna Ball. Niin kovia jätkiä, kuin jostain Jenkki-mainoksesta! Se jäikin ainoaksi muistikuvakseni Suomen tuolloisesta rockabilly-buumista, joka oli oikeastaan jo käytännössä haihtunut valtavirrasta. Nyt, kun tuota muistelee, Stray Catsin tyylikkäät jätkät tuntuivat siinä ajassa yhtä lailla sekä lähibaarin kingeiltä että joiltain kiehtovilta epätodellisuuden edustajilta jostain aivan toisesta irrationaalisesta ajasta ja kulttuurista.. Mutta että oikeasti niin läheltä! Oli todella outoa tajuta joskus vuosia myöhemmin, että elämäni ensimmäisinä vuosina oli Suomessakin ollut vallalla niin valtava fifties- ja teinirokkaribuumi. Toki sikäli myös helpottavalta, että Teddy & the Tigers ei ollut ehtinyt vaikuttamaan elämääni ainakaan suoranaisesti.

Ylen suuren ja mahtavan rock-sarjan neljäs osa keskittyi amerikkalaisen juurimusiikin ja rockabillyn vaikuttamiin suomalaisiin artisteihin ja yhtyeisiin. Yhdysvaltalainen republikaanihenki kiteytyi kai avomielisimmin - ja samalla ironisimmin? - turkulaisessa eksentrikossa Tommie Mansfieldissa.

Musiikista puheenollen, tämä osasto ei ole ehkä aivan minun kuppini teetä, vaikka sopivassa tilanteessa parempaa ei olekaan kuin aidon raivotautinen rock-rock-meininki. Roots-osastoa edustavien Nurmion ja Karjalaisen (joiden merkitystä ei voi typistää tähän jaksoon) ohella Melrose oli kaikkein läheisin jakson yhtyeistä (ja täytyy tietysti korostaa, että tykästyin bändiin jo ennen kuin näin sitä Aki Kaurismäen elokuvissa).

Kiinnostavimmillaan jakso oli kuitenkin käsitellessään Hurriganesia. Esa Kuloniemi heitti osuvan kommentin bändin luontevasta alamaailman lookista, jonka ilmeisyyden olin jotenkin unohtanut. Ja niinhän se on, Hurriganesissa voi kuulla vielä suoraan kansakoulun penkiltä ponnistaneen ja nopeasti putkasta heränneen autogrilli-Suomen soundin. Omasta kulmastani bändin vahva ja sitkeä kytkeytyminen konerasvantuoksuiseen autotallikulttuuriin olikin toisaalta juuri sen kavahduttava aines.

Vaikka rokkari-ideologiassa on monia oudoksuttavia piirteitä, sen sitkeydessä on myös jotain kiinnostavaa ja jotain arvostettavaakin, jos vain jaksaa tunkeutuu pintaa syvemmälle. Vahvojen konventioiden takaa löytyy yllättäviä variaatioita. Amerikan ääni keskittyi tietysti enemmän musiikkiin kuin tyyliseikkoihin, niin kuin pitääkin.

Rock-Suomi on hallittua ja teemoituksiltaan raikasta ja yllättävääkin kerrontaa, mutta olen samaa mieltä Hesarin Jyrki Räikän (23.11.) kanssa siitä, että Pekka Laineen vonbaghismit ovat retoriikaltaan kömpelöitä. Niin populistiseksi en kuitenkaan menisi Räikän kanssa, että rokki olisi vain rokkia, vaan Rock-Suomen vakavasti ja syvällisesti asiaan suhtautuva suunta on aivan oikea, ei vain täysin viimeistelty.