Saku Pollari, 2006. Vhs. Ma 22.11.2010 klo 01.20. ****½"Ilma oli karmea. Menin sinne Golden-esittelyyn. Kurjen Jari [nimi muutettu] vei (se soitti sunnuntaina). Olihan se hassua. Yrittävät niin kovasti. Houkuttelee, mutten minä pesuaineiden varaan elämääni rakenna. Välillä tuntuu aika kornilta, mutta mikäs siinä, jos viitsii. Tulin Kurjen Jarin naapureiden kyydillä pois. Ihme sakkia."
Näin lukee päiväkirjassani 26.3.1996. Verkostomarkkinointi houkutti monia 1990-luvulla helpon rikastumisen mielikuvilla, paria kaverianikin. Menin itsekin mielenkiinnosta kuuntelemaan näitä värväysesittelyjä, koska olin tuohon aikaan naiivin vastaanottavainen miltei mille tahansa uudelle. Kävin kahdessa esittelyssä, joista tämä Golden Products oli se ensimmäinen (Tampereen rautatieaseman viereisessä talossa, jossa ennen toimi mm. biljardisali). Toinen oli 19.6. samana vuonna Yliopistonkadun Hotelli Rantasipissä (Herbalife). Täysin asian ohi menevänä sivuhuomiona todettakoon, että tällöin kuulin ensi kerran Tullintorille avatusta uudesta kulttuuriravintolasta, Telakasta.
Golden-esittely tuntui kuin joltain salaseuran kokoukselta. Ahdistava tunnelma korostui pois lähtiessä, kun olisi pitänyt heti sitoutua tuotteiden myyjäksi. Sanoin, että jään miettimään asiaa. "Mutta me tarvitsemme sitoumuksen nyt." Väistyin jo rappukäytävään.
Kaverini ei parin kuukauden jälkeen enää halunnut puhua mistään Goldeniin liittyvästä. Herbalife-ystävänikin turhautui bisnekseensä hyvin pian.
Eikä kovin hyvin käynyt lopulta Petteri Jussilallekaan (1970 - 2004), joka oli tuon Golden-värväystilaisuuden vetäjä. Hänhän rikastui sittemmin 2000-luvulla ternimaitobisneksellään. Saku Pollarin Jussila-dokumentti on odottanut videopinossani oikeaa hetkeä, ja nyt vihdoin katsoin sen ikään kuin pohjaksi, kun arvosteltavana oli hänen uusi dokumenttinsa Sielunpelastajat, joka kertoo Markku Koivistosta ja Nokia Missiosta.
Kansalainen Jussila on yhtään liioittelematta yksi 2000-luvun tärkeimpiä suomalaisia dokumenttielokuvia. Se antaa kaunistelemattoman kuvan rahaan rakastuvasta sielusta ja "kansan" silmin karismaattisesta hurmahengestä, joka ennen kaikkea tuntuu hamuavan narsistista huomiota osakseen. Erikoisinta dokumentissa on, että Jussila tarjoaa koko shakespearelaisen tragediansa mittakaavan ikään kuin jonkin sisäisen pakon tai predestinaatio-opin ajamana. Hän haluaa pitää suuren tarinansa omissa ohjaksissa, ja kuolema on tunnetusti ainoa keino, jolla voi nousta julkisuuden mahtiakin suuremmaksi. Pollarin nerokkuutta taas on taltioida tämä sellaisenaan, uteliaana, mutta riittävän etäältä, hurahtamatta, mutta riittävän myötätuntoisena. Jussilan hämmentävän aggressiivisista, lapsuuden aikaisiin kuoleman, miehuuden ja häpeän tuntemuksiin palaavista, miltei itku silmissä vedetyistä verkostomarkkinointipalavereista piirtyy veret seisauttava kuva tavallisten tallaajien idoliksi kelpaavasta ihmisestä, joka on vauhdilla myynyt sielunsa ökyunelmille ja kadottanut kosketuksen sekä itseensä että reaalimaailmaan - ja tuntuu myös jollain ihmeellisellä tasolla tajuavan tämän kaiken itse. Elokuvan nimen leikittely Citizen Kanella ei ole lainkaan perustelematonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti