Le Grand Amour

Hassu haaveilija. 1969, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * ½. Su 13.10.2013 klo 18.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: 3/5. English subtitles. Paikka: permannon rivi 9, ehkä 4. tai 5. istuin aulasta tultaessa. N/os: 3/5, myöhästyin ehkä n. minuutin.

Étaixin ensimmäinen pitkä värielokuva ilmeisestikin. Tässä hän tapasi myös tulevan vaimonsa, Annie Fratellinin, jonka suku oli täynnä klovneja.

Pierre on Pierre, konttorirotta, joka elää turvattua ja tyyntä, mutta ihmeettömän keskiluokkaista elämää vaimonsa Florencen (Fratellini) kanssa. Uusi täydellisen soma sihteeri Agnès (Nicole Calfan) ei vain saa vaan olemuksellaan yksinkertaisesti pakottaa Pierren miettimään mahdollisuuttaan toiseen suhteeseen.

Unikohtaus on aivan uskomaton. Maantiet, joissa pyörät alleen saaneet parisängyt ovat korvanneet autot, muodostavat maailman, johon haluaisi jäädä (ja miellyttävän pitkään Étaix meidät siellä pitääkin, vähän kuin ylimääräisessä unessa, jonka saakin nukkua vielä aamulla, kun on huomannut heränneensä vahingossa tunnin liian aikaisin). Näky on samalla epätavallisen suloinen ja viaton kiteytys 1960-luvun lopun seksuaalisen vallankumouksen ja avioliiton kyseenalaistamisen puhkaisemasta etsimisen huumasta - jonkin toisen mahdollisuudesta.

Étaix ei ole kuitenkaan idealistinen torvensoittaja vaan melankolinen haaveilija, joka ei pysty todellisuudessa uskomaan muutokseen, vaikka haluaisikin, sillä todellisuus on hänelle pohjimmiltaan ihanteeton.

Pakko lainata Marjo Pipisen mm. Dave Kehrin ja David Cairnsin tekstien pohjalta toimittaman KAVA:n esitelapun viimeistä kappaletta, joka ei kiteytä vain Hassun haaveilijan vaan koko Étaixin tuotannon keskeisimmän prinsiipin: " Elokuvien Pierre ei välitä siitä, onko hän pidetty; hän vaikuttaa etäiseltä ja jopa viileältä. Hän elää ja toimii omassa maailmassaan, muista huolehtimatta. Siinä missä Tatin Hulot on luonnostaan kuin neliskanttinen palikka elämän pyöreässä reiässä, Étaixin hahmot ovat porvarillisia, etuoikeutettuja henkilöitä, jotka haluavat sopeutua ja joilla olisi siihen mahdollisuudet. David Cairns kirjoittaa Étaixin elokuvien maailmasta, ”Sen sijaan että se olisi vihamielinen paikka, joka hyljeksii toisinajattelijoita, se vaikuttaa torjuvan ihan jokaisen, riippumatta siitä kuinka kovasti he yrittävät sopeutua… Täällä ei tarvita anarkisteja kääntämään yhteiskunnallista järjestystä, sillä se on jo valmiiksi omassa kiihkeässä sekamelskassaan.” "

Tämä oli paras näkemäni restauroitu kopio tästä Orionin Étaix-satsista, vaikutelma oli hyvin lähellä puhdasta filmillisyyttä, jota ei muka olisi myöhemmin prosessoitu digitaalisesti.

[Tekstipohja luotu 31.10. klo 19.26, kirjoitettu loppuun klo 23.41.]

Tant qu'on a la santé

As Long As You're Healthy. 1965, Ranska.      * * * ½. La 12.10.2013 n. klo 18.25, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 2+/5.

65-minuuttinen episodielokuva.

Ensimmäisessä episodissa Insomnia Étaix on kaksoisroolissa. Hän lukee aviovuoteessa yölampun varjossa kauhuromaania. Kirjan sivuilta saamme tutustua häneen vampyyrina. Elokuvassa on piinallisen varovainen tunenlma, ikään kuin mies pelkäisi pientäkin ääntä ja liikettä lukiessaan, vaimo vierellään... Värikäs koristekuvio yölampun varjostimessa tarjoaa suurenmoisen säikähdyksen hetken, loistogagin viittomassa hiljaisesti mykän elokuvan kauteen, jolloin filmin värisävytys viittasi eri vuorokaudenaikoihin. Tuo hetki oli Étaixia osuvimmillaan.

Sitten mennään elokuvateatteriin, jonne Pierre on menossa katsomaan länkkäriä. Valkokankaalla jo paukkuu ja sali on täynnä, mutta sankarimme ei tahdo löytää sopivaa istumapaikkaa. Suurenmoista huvia, mutta kun tapahtumat lopulta siirtyvät valkokankaalle, ote vähän herpaantuu. Tapahtumaketju on kuin käänteinen Allenin Kairon purppuraruusulle (1985), mutta Étaix on parempi elokuvateatterin sosiaalisessa ja kummallisen epäkäytännöllisessä todellisuudessa kuin ahkerasti silmäillyssä lumemaailmassa. 

Kolmas episodi Niin kauan kuin terveyttä piisaa vie katuporien tärisyttämään Pariisiin, jossa nuotitkin alkavat putoilla pianolle asetetulta viivastolta. Huima, mutta viattoman viileästi tarkkaileva näky koneellistuvasta kaupunkikuvasta ja elämästä, joka ei palaa ennalleen. Elokuva on kuulemma vaikuttanut Godardin Aviovaimo Pariisissa -elokuvan (1967) kaupunkinäkemykseen, enkä ihmettele - tosin jo Heureux anniversairessa Étaix oli näillä jäljillä.

Viimeinen episodi Ei enää koskaan metsään on paras. Se sopisi hyvin Renoirin Aamiainen ruohikolla (1959) -elokuvan alkukuvaksi. Puronylityskohtaus on sarkastisuuden helmi, ja Étaix yltää jopa epätavallisen mustaan huumoriin, kun matkaradiosta kaikuva rokki säestää sähköaitaan juuttuneen metsästäjän sätkimistä. Uskomaton näky tapakulttuurin muuttumisesta ja sen alaisista väärinkäsityksistä!

Vähän epätasainen ja epäselvä olo episodielokuvasta jäi - miten nämä filmit liittyivät yhteen? Toisaalta - jos 1960-luvun sydämestä haluaa saada nopean ja yleisluontoisen pikakuvan, tämä voisi ehkä olla juuri se elokuva.

Kännykän valoa loisti riviltäni ajoittain. 

En pleine forme

Feeling Good. 1966, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * . La 12.10.2013 n. klo 18.12, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 3/5.

Kaupunkilaiskoomikot ovat usein inspiroituneimmillaan, kun menevät luonnon helmaan (mm. Woody Allenin Kesäyön seksikomedia, 1982). Étaix on tässä lähtenyt telttailemaan ja herättyään suorastaan syleilevään luonnonrauhaan alkaa valmistaa aamiaista retkeilijän perusarsenaalilla. Polisi tulee kuitenkin paikalle ja häätää miehen camping-reservaattiin, jossa ei luonnon antimista ole tietoakaan. Pikemminkin paikka muistuttaa keskitysleiriä piikkiaitoineen ja kaupungin sykettä ihmistungokseltaan. Oivallinen pätkä ja ajankuva, jonka Étaix leikkasi vuonna 1971 jostain syystä pois pitkästä episodielokuvastaan Tant qu'on a la santé (1965) - se nähtiin heti tämän jälkeen.

Heureux Anniversaire

Happy Anniversary. 1962, Ranska. O: Pierre Étaix. * * ½. La 12.10.2013 klo 18.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 3/5.

Pariisin humussa mies tekee kaikkensa ehtiäkseen vaimonsa luo hääpäivänä - kotona odottaa jo juhla-ateria. Klassinen tapahtumakulku voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin, mutta kuuluu valitettavasti jo Étaixin ikääntyneempiin elokuviin. Ehkä monet television sketsiohjelmat ovat vääntäneet kuviosta jo liian monia niin ikään jo vanhentuneita versiota. Kiinnostavaa ja vivahteikasta esi-Liikennettä kyllä kuten kuva osoittaa.

Dom na Trubnoi

Talo Trubnajalla. 1928, Neuvostoliitto. O: Boris Barnet. * * * * . Pe 11.10.2013 klo 20.00, Orion (Venäläisen elokuvan historia). 35-mm. Kopio (KAVA): ++++. Pianosäestys Joonas Raninen. Elektroninen tekstitys suomeksi. Paikka: permannon rivi 8, istuin 6. Näytösolosuhteet: 2/5.

1920-luvun nasevinta ja sykähdyttävintä neuvostokomediaa!

Maalaistyttö Parasha Pitunova (suunnattoman suloinen Vera Maretskaja) saapuu Moskovaan, asumaan ahtaaseen kerrastaloon ja töihin parturille ja kotiapulaiseksi tämän vaimolle.

Boris Barnetin toinen oma ohjaus (ensimmäinen oli Tyttö ja hatturasia, 1927) toi mieleeni Daniil Harmsin tekstin täysin seinän takaa tulevine käänteineen. Erityisesti alkupuolella, kerrostalon kohtauksissa, joissa miehet hakkaavat halkoja talon porraskäytävässä niin että lattia on haljeta, tai kun ankan vauhdikas ja vaarallinen taival kaupungin liikenteessä katkeaa äkkiä kysymykseen ja takaumaan, miten ankka tulikaan kaupunkiin? Kysymys on myös Parashan tarinasta, hänen matkastaan kohti kommunismia, jossa monet individualistiset tavat ja tottumukset on mahdutettu samaan asuinrakennukseen.

Eräs neljä vuotta sitten elokuvan Pordenonessa nähnyt internet-kommentoija kuvasi kerrostalon elämän kuvausta osuvasti slapstick-kakofoniaksi.

Maalainen viattomuus ja tietämättömyys yhdistyy perinteiseen ammattiliiton velvoittavaan haasteeseen hauskimmin ja sattumanvaraisemmin kuin ehkä koskaan neuvostoelokuvassa. Agitprop-näytemä ottaa Parashan ansiosta aivan oman suuntansa.

Joonas Ranisen pianosäestys oli tasokas. Yleensä suosin pelkkää pianosäestystä mykkänäytöksissä. Raninen on parhaasta päästä.

Tympeää olikin, että yleisössä, hyvin lähellä Ranista, istui pariskunta, josta toinen noin parin minuutin välein kumartui kaivamaan lattialla olevasta pussistaan rapisteltavaa. Mitä julmettua ihmisten päissä oikein liikkuu?

The Piano

Piano. 1993, Uusi-Seelanti / Australia / Ranska. O: Jane Campion. * * * ½. Ke 9.10.2013 klo 20.45,
Orion (Elokuva ja psyyke). 35-mm. Kopio (KAVA): 4/5. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Paikka: parven rivi 2, paikka 11. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: to 28.10.1993, Nordia 1 (Tampere), 35-mm, seurana äiti, * * * * * .

Jane Campion tuntui jännittävän raikkaalta ohjaajatulokkaalta keväällä 1992, jolloin näin häneltä vastikään avatussa Tampereen Niagarassa paitsi mielettömän Sweetien (1989) myös pari omintakeista lyhytelokuvaa Women Make Movies -viikolla. Monesti hänen parhaakseen nostettua Enkelin kosketusta (1990) en tuolloin vielä nähnyt.

Kuten usein käy omille suosikeille, jotain heidän herättämästään ominaisfiiliksestä tuppaa kadota mielestä, kun he tekevät lopullisen läpimurtonsa. Joskus siihen on muitakin syitä.

Piano oli yksi ensimmäisiä elokuvia (ellei peräti ensimmäinen), joista kuulin puhuttavan art house -elokuvana. 1990-luvun alussa termiä käytettiin eritoten sofistikoituneemmista aikuisyleisön elokuvista, ainakin suomalaisessa lehdistössä - ylipäätään kylläkin suomalainen elokuvajournalismi koki suomenkielisyyden tuolloin vielä kunnia-asiana niin, että etenkin uusia vierasperäisiä termejä välteltiin - en muista esimerkiksi äskettäin kuolleen mestarikriitikon Antti Lindqvistin koskaan käyttäneen art house -termiä.

Kaupallisessa mielessä Pianosta varmasti leivottiinkin vähän samanlaista musiikillista aikuisyleisön hittiä kuin edellisvuoden Kaikista elämän aamuista (1992), ja sellainenhan siitä tulikin. Pianosta tuli myös Campionin toistaiseksi tunnetuin elokuva, jonka jälkeen hänen melko yksimielisesti todettu alamäkensä alkoi. Tosin sen merkit ovat jollain tapaa jo näkyvissä Pianossa. Vaikka se esittäytyy pinnalta hyvinkin sielukkaana elokuvana, siitä jollain tapaa on kutistunut kureliiveihin se sielu, joka oli Campionin tuotannossa aiemmin vapaana näkyvissä. Visuaalisesta uhkeudestaan ja 1800-luvun Uuden-Seelannin eksoottisuudestaan huolimatta se on myös kolmiodraamansa jännitteiltään yllättävänkin asetelmallinen ja ilmeinen.

Melko tasan tarkasti 20 vuoden takaiseen Pianon katseluun liittyy elokuvaharrastuksesssani jonkinlainen käännekohta - lähdin elokuvaan itse asiassa pienessä tuiterissa. Serkkuni oli juuri palannut YK-joukoista Kemalista ja olin veljeni huoneessa minäkin naukkailemassa hänen tuliaisiaan. Olisin kieltämättä halunnut jäädä viettämään iltaa heidän kanssaan, mutta jokin sai minut silti lähtemään äitini kanssa katsomaan Pianoa - se meni muistaakseni viimeistä iltaa Nordian 1-salissa, johon oli edeltävänä kesänä tullut Dolby -äänijärjestelmä.

Pianon katsomiseeni liittyi tuolloin jonkinlainen varhainen vastenmielisyyden tunne klassisen elämyksellistä suuren yleisön taide-elokuvaa vastaan, jota se mielestäni edusti. Muistan vieraantumisen tunteen istuessani salissa, jossa täpötäysi yleisö oli katsomassa tätä suurta elokuvatapausta. 15-vuotiaana en kuitenkaan vielä uskaltanut - tai pikemminkin ehkä osannut - ajatella perustellusti yleistä mielipidettä vastaan, joten päiväkirjassani lopulta annoin Pianolle minäkin viisi tähteä, vaikka erityisesti sen loppu herätti kahtalaisia ajatuksia. Campion itsekin tunnusti viime kesänä, että olisi halunnut lopettaa elokuvansa merenpohjaan, jonne Ada (Holly Hunter) on heittäytynyt pianoonsa köyttäytyen. Varsinainen loppu, mikä seuraa, ei toki ole aivan niin toivoton kuin mitä elämänhalua ja pelastautumista sormettomanakin ylistävä tilanne sallisi, mutta jättää kuitenkin väistämättömän tunteen lopettamisen epävarmuudesta ja yleisestä miellyttämisen tarpeesta. Piano on kaunotaiteellisen henkevyyden kaapuaan hitaasti raottava puhkiromanttinen draama. Loppu ikään kuin symboloi sitä, että rakkaus ja tahto rakastaa, jonka Ada on vihdoin löytänyt itsestään ja George Bainesista (Harvey Keitel), pelastaa hänet elämään - hänen intohimoinen pianonsoittonsa on ollut ikään kuin vain kahden ihmisen välisen korkeimman ihmisyyden korviketta, jonka yläpuolelle hän on nyt noussut.

Michael Nymanin musiikkia on ylistetty, mutta mielestäni se on kokonaisuuden kiusallisin tekijä ykistoikkoisuudessaan. Kohtaukset, joissa Ada soittaa kuin moderni konserttipianisti, ovat väliin suorastaan falskeja kontekstissaan, Uuden-Seelannin mutaisilla takamailla keskellä 1800-lukua.

Toinen keskeinen ongelma elokuvassa on, että se ei oikein pääse riittävän lähelle Adaa (Holly Hunter), joka on mykistynyt kuusivuotiaana ja alkanut ilmaista itseään pianolla. Olennaista on, että hän itsekään ei tiedä, miksi ei pysty puhumaan, mutta sitä kautta hänen mielensä sisälle voisi juurikin yrittää rohjeta taiteellisella vapaudella tunkeutua. Adan arvoituksellisuuden käsittely jää kuvaannolliseksi ja maalaukselliseksi, miltei myytilliseksi. Koen tämän vähän raivostuttavana, sillä itse mykistyin kolme-neljävuotiaana, enkä itsekään tiedä tarkkaa syytä.

Vaikka tässä on tullut paljon moitetta Pianoa kohtaan, en voi kieltää, etteikö sen miehen ja naisen lähestymisen kuvauksessa ole myös jotain harvinaisen aidosti kaunista ja nostattavaa, minkä takia en pysty suhtautumaan siihen niin kriittisesti kuin mitä se ehkä puhtaasti elokuvallisena suorituksena ansaitsisi. Lähtökohta itsessään on tarunhohtoinen ja Campionin aiemmalle tuotannon tavoin erikoinen: mykkä nainen raahauttaa pianoaan järjestetyn avioliiton satamaan, mutta lipuukin kohti rakkautta, villi tytär (Anna Paquin) ihmettelemässä, mitä oikein tapahtuu. Piano vain saattaisi toimia paremmin ehkä lyhytelokuvana tai ainakin pienemmän budjetin draamana.

Jos Piano on jäänyt suurelle yleisölle Campionin uran kohokohdaksi, myös Holly Hunterille Adan rooli on jäänyt uran tunnetuimmaksi työksi, ehkä vähän yllättäen.

Pianon menestystä voi tuskin toistaa tekemällä yhtä korkealla profiililla symbolista musiikkielokuvaa ja nimeämällä se yhtä yksinkertaisesti. Sello? Basso? Huilu? Onnea matkaan.

Pianolla on yhtymäkohtaa omaan soittamiseeni, minkä ilmeisyyden tajusin vähän oudosti vasta nyt elokuvan 20 vuotta myöhemmin uudelleen nähtyäni: kävin viimeisen kerran pianotunnilla vain muutama päivä sen jälkeen, kun elokuva oli ensiesitetty Cannesin filmifestivaaleilla, jossa se sittemmin voitti myös jaetun pääpalkinnon.

Gli uomini, che mascalzoni...

Kyllä miehet ovat roistoja. 1932, Italia. O: Mario Camerini. * * * . Ti 8.10.2013 klo 17.00, Orion (Vittorio De Sica). 35-mm. Kopio: +++. Elektroninen tekstitys suomeksi: en huomannut suomentajaa, mutta epäilemättä Elina Suolahti. Paikka: permannon rivi 7, istuin 14. Näytösolosuhteet: 3/5.

De Sica -sarja käynnistyi Mario Camerinin pienimuotoisen viehkolla romanttisella komedialla Milanon työläiskortteleista. Elokuva alkaa valkoisten puhelinten kaudelle epätavallisen runollisesti ja maanläheisesti arkeen heräävästä kaupungin aamusta, ikään kuin vielä 1920-luvun monien kaupunkisinfonioiden tyyliin. Taksia öisin ajava isä saapuu kotiin, kun tytär lähtee töihin. Kuvauksellisesti elokuva ennen kaikkea erottuukin - liikkuva kamera kuvaa nuoren miehen (De Sica) yrityksiä valloittaa tuo kioskin tyttö (Lia Franca) kaupungin infrastruktuurisessa humussa. Erityisesti kohtaus, jossa tämä Bruno seuraa pyörällä raitiovaunua vain päästäkseen lähelle tuota siellä istuvaa Mariucciaa, on vastustamattoman romanttinen osoitus siitä, että tosi on kysymyksessä. Romanssi ja sen kehitys on sinänsä aika tavanomaista käänteiltään, mutta yhtä kaikki nautittavan kytköksissä Milanon teolliseen elämänrytmiin, jossa eri kulkuvälineillä, erityisesti autoilla, on merkittävä osansa irtautumisen tunteessa. Mukana on myös sangen humoristisia kohtauksia huvielämän nöyryyttävyydestä, jos sosiaalinen tilanne onkin ei-toivottu. Perheen hallitseva merkitys italialaisessa kulttuurissa korostuu etenkin lopussa, jossa tytön isän tyytyväisyys on melkein tytön omaa onnea suurempi tämän pariutumisessa. De Sican laulama Parlami d'amore Mariù on mukava iskelmä. Lähelläni joku vilkuili kännykkää, mistä loisti valoa - pyysin sammuttamaan sen.

Ennen näytöstä huomasin Orionin kassan läheiseen lasikaappiin tulleen ilmoituksen siitä, että Orionissa pääosassa on elokuva. Mahtava juttu. Ja hienosti muotoiltu!

The Night of the Hunter

Räsynukke. 1955, Yhdysvallat. O: Charles Laughton. Su 6.10.2013 klo 20.00, Orion (Cinema Deleuze). 35-mm. Kopio (?SFI?): ++++. Ruotsinkieliset tekstit. 2010 restauroitu kopio (jos oikein luin). Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2/5. Aiemmat katselut: la 28.4.1990, VHS-nauhoitus tammikuulta 1990, seurana äiti ja veli, * * * * * .
Todennäköisyys sille, että elokuvan näytöksessä on huomattavia häiriötekijöitä, kasvaa aina sitä myöten, mitä vähemmän elokuva on nähtävillä ja mitä enemmän sen maine tänä aikana kasvaa.

En muista, koska Räsynukke on viimeksi esitetty Orionissa, mutta veikkaan, ettei ainakaan tällä vuosisadalla - todennäköisesti olisin sitä lähtenyt aikanaan Tampereelta katsomaan.

Jotenkin osasin etukäteen hermoillakin, että ainakin jompaankumpaan Räsynukkeen kahdesta näytöksestä tulisi random-kävijöitä karkkipusseineen. Toivoni oikean näytöksen valinnasta heräsi kuitenkin, kun kuulin, että ensimmäisessä eli perjantain näytöksessä oli ollut tirskujia ja joku oli ilmeisesti heitetty uloskin salista.

Mutta eipä sunnuntain näytöskään suonut kohtuullista tilaa elokuvaan keskittymiselle. Tarmokkaita rapistelijoita oli jossain takana ja heti oikealla puolellani - eikä heistä toinen kahdesta pyynnöstäni huolimatta lopettanut syömistensä kauhomista pusseistaan. Irtokarkkien pistävä tuoksu tulvi oikealta puoleltani, vasemmalla istuva katsoja taas oli riisunut kengät jalastaan... (mistähän tämäkin trendi on lähtöisin?)...

Räsynukke on estetiikaltaan erityisen herkkä elokuva kärsimään aistikokemuksen häiriötekijöistä. Eipä teekään mieli kirjoittaa itse elokuvasta ja sen merkityksestä itselleni tällä kertaa mitään muuta kuin, että tätä olin odottanut 23 vuotta. Syöminenhän on kuitenkin elokuvaa olennaisempaa pitkässä juoksussa.

Emil i Lönneberga

Vaahteramäen Eemeli. 1971, Ruotsi. O: Olle Hellbom. * * * ½. Su 6.10.2013 klo 16.00, Orion (Vaahteramäen Eemeli 50 v / Lapsille). 35-mm. Kopio (KAVA): ++++. Suomennos: SVL (Suomen videokääntäjien liitto). Paikka: permannon rivi 7, istuin 18. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: joitain osia tv-sarjaversiosta lauantai-iltapäivisin talvella 1988-89, TV1.

Astrid Lindgrenin kahdesta kuuluisimmasta satuhahmosta Peppi Pitkätossu tunnetaan myös Suomessa hyvin elokuvistaan, nyt jo 50-vuotias Vaahteramäen Eemeli taas paremminkin kolmesta elokuvasta (1971 - 1973) sovitetusta 13-osaisesta tv-sarjasta.

Katselin sarjaa loppuvuonna 1988 (jolloin Eemeli täytti 25 vuotta) silloin tällöin, mutten säännöllisesti, olinhan jo kaksi kertaa viisivuotiasta Eemeliä vanhempi. Eräästä tuolloisesta Katsosta! selviää, että Eemelin näyttelijä Jan Ohlsson vieraili aikanaan jopa Linnanmäellä, joten tv-sarjan täytyi olla ensiesityksessään (varmaankin 1970-luvulla) melkoinen ilmiö.

Teatteriensi-illat Eemeli-elokuvat saivat myöhään ja jokseenkin oudossa järjestyksessä: viimeinen elokuva Eemeli ja possuressu ensimmäisenä huhtikuussa 1988 ja tämä ensimmäinen Vaahteramäen Eemeli vasta marraskuussa 1989 - ollen näin myös viimeinen 1982 kuolleen Hellbomin elokuva, joka tuli meillä teattereihin. Keskimmäistä elokuvaa Vaahteramäen Eemelin uudet metkut ei ole Suomen valkokankailla ainakaan normaalissa elokuvaohjelmistossa nähty.

Lindgrenin hoviohjaajana Hellbom on tavoittanut vaivattomasti kirjojen leppoisan ja idyllisen maalaishengen. Eemeli on 1900-luvun alun smoolantilainen pojanviikari, joka asuu Kissankulman maatalossa Vaahteramäessä. Elokuva koostuu hänen metkuistaan yhden vuoden aikana. Aurinkoinen kesä vaihtuu pimeään talveen, joka onkin yllättävän synkeä ja pitkä jakso elokuvassa. Eemeli tutustuu vaivaistalon vanhoihin asukkaisiin, joille hän päättää tarjota jouluaterian.

Yhteiskunnallisesti Vaahteramän Eemeli on sekä hurmaavan että ärsyttävän naiivi elokuva. Visiitti kirkonkylän lääkärillä, kun kattila on juuttunut Eemelin päähän, päättyy maireasti ilmaiskäynniksi. Kun Eemeli katoaa, koko kirkonkylä etsii häntä ja puhkeaa riemuun hänen löydyttyä. Köyhyyden ja kurjuuden ahdistavuuden Eemeli ratkaisee rankaisemalla sadistisesti vähäosaisista ahneinta. Kansankoti loistaa kauneimmassa kukassaan menneessä.

Visuaalisesti Vaahteramäen Eemeli on kuitenkin muistutus myös todellisesta idyllistä, josta on yhä muistoja ympärillämme. Kävelin näytöksen jälkeen kaupassa ja sen jälkeen Kaartin lasaretin korttelin keltaisten puutalojen ohi, jotka on suunnitelmissa purkaa hotellin tieltä. Kun elokuvassa Eemeli suljetaan vajaan metkujensa takia, Kaartin lasaretin korttelin kuormastovajaan voisi teljetä ahneimmat kaupunkisuunnittelijat niin ikään veistelemään puu-ukkoja, kunnes tulee parempia ideoita.

O Dragão da Maldade contra o Santo Guerreiro

Antonio das Mortes. 1969, Brasilia / Saksa / Ranska. O: Glauber Rocha. * * * * . La 5.10.2013 klo 19.00, Orion (Cinema Deleuze). 35-mm. Kopio: ++++. Elektroninen tekstitys suomeksi: Potenze. Paikka: permannon rivi 7, istuin 11 tai 12. Näytösolosuhteet: 3/5.

En ole tekemässä nuorgameja, mutta on pakko tyytyä hiukan lyhyempiin väläyksiin joistain elokuvista.

Olin nähnyt Rochalta aiemmin vain Vallan ja kumouksen (1967) viisi vuotta sitten, ja sen perusteella osasin ennakoida vain ohkaisesti, mitä Mustan jumalan, valkean paholaisen (1964) jatkolta odottaa.

Vallan ja kumouksen agitatiiviseen hyökkäävyyteen verrattuna lopputulos yllättää värikkään mystisellä allegorisuudellaan, jonka alta kuoriutuu vasemmistolainen luokkataistelun analyysi tropicalismon ja brasialaisen folkloren tiiviinä kudelmana, toisiinsa yhtä hedelmällisesti kuin häiritsevästi kieoutuneina.

Maurício do Valle esittää nimihenkilöä, Bahian myyttistä kulkijaa, joka saapuu tilauksesta tappamaan erään cangaceiron kurjaan sisämaakaupunkiin. Sitä pitää pitkälti henkisessä vallassaan vanha sokea, säälittävä mies (Joffre Soares), joka omistaa suuren osan paikallisesta maasta ja saa nauttia kauniin naisen (Lara Odete) seurasta. Mortes on saanut tehtävästään elämälleen 29 vuoden tauon jälkeen tarkoituksen, mutta joutuu pohtimaan asioita laajemmin, sillä hänen rituaalimaisesti tappamansa cangaceiro on edustanutkin nälkäisen kansan silmissä itse asiassa toivoa paremmasta.

Rocha kuvaa kärjistyvän tilanteen herättämiä väkivaltaisia aikomuksia lähinnä keskeneräisiksi jäävinä, miltei symbolistisina asetelmina ja antaa niiden purkautua lopulta odottamattomammalla, turhautuneella tavalla, vieden koko verenvuodatuksen epätoivoisuuden niin pitkälle, että elokuva saavuttaa rakenteellisen mielenhäiriön tunnelatauksen.

Mieleen tulee helposti Miklós Jancsó, enkä ole ilmeisesti ainoa. Etenkin lopussa oman kollektiivisuutensa merkitystä etsivät henkilöt hoipertelevat köyhillä kaduilla tanssahtelevin askelein kuin maisemallisessa oopperassa, väkivalta ja sen jättämä kärsimys ainoina oljenkorsinaan. Raadollisuudessa Rocha on kuitenkin mennyt Jancsóa pidemmälle kuvatessaan shokeeraavasti myös seksuaalisten voimavirtojen heräämistä verisen ruumiin äärellä.

Rochan pessimistisenä avainkysymyksenä luokkataistelun kuvauksessa on, kumpi on sisäisen itsekunnioituksen kannalta tuhoisampaa: tehdä väkivaltaa vai olla kykenemätön siihen? Kaksi vuotta Antonio das Mortesin jälkeen Rocha lähti vapaaehtoiseen maastapakoon, eli vielä kymmenen vuotta eri puolilla maailmaa ennen kuolemaansa, mutta oli jo tehnyt muistettavimmaksi jäävät elokuvansa Brasilian sotilasdiktatuurin (1964 - 1985) alkuvuosina.

Kopio oli taivaallisen näyttävä runsaine väreineen, loppupuolella hivenen kuluneempi. Hiukan pulinaa oli rivilläni. Laskujeni mukaan viisi katsojaa poistui salista näytöksen aikana.

Le Soupirant

Naista metsästämässä. 1962, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * . La 5.10.2013 n. klo 17.15, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. English subtitles. Kopio: +++. Paikka: permannon rivi 7, istuin 10. Näytösolosuhteet: 4/5.

Astrologiaan syventynyt ujo aikamiespoika Pierre (Étaix) asuu yhä lapsuudenkodissaan seuranaan vanhempansa, jotka patistavat häntä etsimään itselleen naisen.

Pierre lähtee ulos suorittamaan tehtäväänsä ja alkaa ottaa siinä muilta miehiltä mallia, mutta ei pysty kuin mekaanisesti toistamaan perinteisen herrasmiesmäisen käytöksen koodistoa. Se tietenkin johtaa huvittavan epäkäytännöllisiin "romanttisiin" tilanteisiin. Lopulta television laululintu Stella (France Arnel) saa Pierren menemään tolaltaan ja uskomaan, että Stella kaipaa juuri häntä luokseen.

Naista etsimässä sisältää muutamia paikoin hyvinkin hupaisia tuokioita kaduilla, kujilla ja terasseilla, joissa Pierre etsii itselleen sopivaa naista, mutta Étaix ei ole ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan ihan parhaassa vireessään. Etenkin lopun Stella-kuvio hallitsee ja pitkittyy vähän liikaa, melko ennalta-arvattaviin käänteisiin saakka. Kieltämättä osa huumorista on myös jo vähän liiankin ajan patinoimaa.

Perinteisiä romanttisen komedian vakiohahmoja edustaa naapurintyttö Laurence (Laurence Lignères), joka vaikuttaisi olevan koko ajan Pierren saatavilla, jos tämä vain älyäisi. Ruotsalaisen (!) Laurencen hahmo ja tausta jäävät hieman ohuiksi. Lopun liikuttavan koominen hetki rautatieasemalla nostaa taas elokuvan tasoa, siinä lepää Buster Keatonin ja Kenraalin (1926) perintö romanttisimmillaan. Yleisesti ottaen tällä kertaa Étaix liikkuu kuitenkin enemmänkin Harold Lloydille kuin Keatonille ominaisessa kaupunkielämän henkisessä maastossa.

Mahtaisiko elokuva olla vaikuttanut Erkko Kivikoskeen hänen tehdessään elokuvaa Käyntikorttini... (1964). Jotain samaa elokuvien introvertissä unelmoinnissa on.

Rupture

1961, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * * . La 5.10.2013 klo 17.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: +++. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 10. Näytösolosuhteet: 2/5.

Étaixin ensimmäinen ohjaus taitaa olla yksi hänen parhaista elokuvistaan. Mies käy läpi postiaan ja huomaa kirjeen sydänkäpyseltään. Mutta kirjeen sisältö paljastuukin joksikin muuksi mitä hän toivoisi. Laatiessaan äkkipikaistuksessaan vastausta kirjoitusvälineistö musteesta postimerkkeihin alkaa panna hanttiin.

Lyhytelokuvan juhlaa, yhtenevän sisällön ja muodon rikkautta. Huoneistossaan yhtä toimeliaan kuin varjomaisen miehen pinnaa koetellaan tyylikkään tummasävyisten, mutta hiljaisesti kettuilevien konttoritarvikkeiden keskellä.

Étaixista tulee muuten tietyllä tapaa mieleen runsaan sukupolven myöhempi Nolojen tilanteiden mies Mr. Bean, erityisesti tästä elokuvasta. Käytännöllisen yksinäisyyden ja sosiaalisen sivullisuuden huumori on vastaavalla tavalla herkässä. Toki Ètaix tuo hahmoonsa myös sellaisia aidon ja koskettavan ihmiskuvan piirteitä, jotka Beanista on etäännytetty.

Näytöksessä oli ääniongelmia. Elokuva pyöri jonkin aikaa hyvin vaimealla äänellä, kunnes se alkoi alusta.

Yoyo

Jo-Jo. 1965, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * * ½.  To 3.10.2013 klo 19.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. English subtitles. Kopio (KAVA): +++. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: +++.

Voi vaikuttaa ikään kuin siltä, että unohdukseen uinutettu Pierre Étaix olisi noussut uudestaan tapetille Aki Kaurismäen Le Havren (2011) myötä, ja näin itsekin aluksi ajattelin, mutta tosi asiassa Étaixin elokuvat restauroitiin jo kolme vuotta sitten. Toki merkityksellinen sivurooli Kaurismäen elokuvassa on edesauttanut Étaixin uutta tulemista.

Yoyo on pikantti tarina loistoon ja ylellisyyteen kätkeytyvästä kaipuusta 1920-luvulla. Miehellä on kaikkea, palatsi, palvelijat, jopa omat lelut ja viihdytysjoukot. Ei vain rakkautta saati läheisyyttä, vain valokuva tytöstä. Kiertävän sirkuksen saapuminen muuttaa kaiken, siellä on juuri tuo kuvan Elle, nyt taitoratsastajattarena, ja poika, josta mies ei ollut tietoinenkaan. Vuoden 1929 pörssiromahduksen myötä mies on vapaa itsekin liittymään sirkukseen (ja elokuva valmis vastaanottamaan verbaalisen kommunikaation) - kun talous tuhoutuu, ihmisyys pelastuu. 

Tarina ja ajankuva toivat vahvasti mieleeni F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925), jonka luin loppuun juuri alkuvuodesta. Vaikka Étaix välttää elokuvassaan ihmissuhdedraaman väkeviä aineksia ja päätelmiä, siinä on ihme kyllä hiukan samanlaista charmia ja kepeää syvyyttä kuin Fitzgeraldin romaanissa.

Monia hienoja kohtauksia. Eräässä muistelluimmassa (itsekin muistan nähneeni jossain tämän) pienen koiran kävelyttäminen sujuu sen omaa tepsutusvauhtia - Rolls-Royce kulkee vierellä ympäri piha-aukiota. Entä kuinka saada tulta savukkeeseen auton ohjaamosta perävaunun taakse, kun ollaan maantiellä täydessä vauhdissa? (Toivottavasti 1966 kuollut Keaton ehti nähdä Yoyon - ainakin teoreettinen mahdollisuus siihen juuri ja juuri on). Kameran kohteeksi viehkeästi etsiytyvä Zampanon ja Gelsominan juliste viittaa elokuvien kiertävien sirkusten surumieliseen perintöön (kuinka humaanisti Étaix välttääkään sisäpiirin intertekstuaalisen vitsailun!). Lopun sisätiloihin sekasortoisesti ilmestyvä elefantti lienee vaikuttanut Blake Edwardsin hänen keksiessään huipentumaa Pahuksenmoisille pirskeilleen (1968).

Étaixin kiireettömästä kerronnasta tulee mieleen sana flow, vaikka tuo virtaus onkin kaiken muun ohessa kaksoisroolin vetävän Étaix'n tarkassa kontrollissa. Yoyon läpikotainen rakastettavuus perustunee siihen, että se on niin täysin vapautunut sekä perinteisen klassisen kerronnan, mutta toisaalta myöskin uuden aallon asettamista ihanteista ja haasteista. Lähin mielikuva on tietysti Tati, jonka apulaisena Étaix aloitti filmiuransa 1950-luvulla, mutta oppi-isäänsä enemmän Étaix tarjoaa mykkäelokuvamaisia gageja eikä tee niin painokasta pesäeroa vanhan ja uuden maailman välille. Yhdenkin elokuvan perusteella (tai tätä kirjoittaessa olen nähnyt jo kolme) voin sanoa, että äänielokuva tuskin on päässyt koskaan lähemmäs mykän elokuvan komiikkaa kuin Étaixin elokuvissa, joista Yoyo vaikuttaa jo nyt yhdeltä pääteoksilta, tai ehkä juuri siltä.

Yoyon sivustalla maailma muuttuu sotaisasti kohti modernia, sukupolvet vaihtuvat ja yhteiskuntaluokat kohtaavat taistellen, mutta pienet yksityisetkin hyvät teot kantavat hedelmää ja jättävät oman jälkensä surumielen ja katoavan kulttuurin (johon itse elokuvakin tavallaan vuosikaudet kuului) raunioiden keskelle.

Enpä tiedä elokuvan digitaalisesta restauroinnista, koska en ole sen asiantuntija. Ainakin alkujaksossa (jossa erinäiset liikkeiden ja pintojen äänet ovat keskeisiä) tuntui, että äänet pamahtivat liian painokkaina. Kun vanha elokuva näyttää ja tuntuu digitaalisesti restauroidulta, jollain tapaa ylipuhtaalta ja -täsmennetyltä, se hämärtää filmillisen luontaisuuden tuntua - juuri sitä, mitä yritetään tavoitella. Jos kopion alkutekstejä oli uskominen, digitaalinen restaurointi oli ainoa tapa pelastaa Étaixin elokuvat.

Näytöksessä jonkin verran rapistelua.

Ghostbusters

Ghostbusters - haamujengi. 1984, Yhdysvallat. O: Ivan Reitman. * * * . Ke 2.10.2013 klo 21.10, Orion (Fantastinen 1980-luku). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: la 24.1.1987, vuokra-VHS, seurana veli ja Tuomas Vartola / ke 30.5. - to 31.5.1990 klo 22.20 - 00.20, MTV2, seurana veli, * * * .

Ghostbustersia katsomaan mennessäni oli takanani varmaankin pisin elokuvateatteritaukoni tänä vuonna - tai ehkä jopa usempaan vuoteen: kaksi ja puoli viikkoa! Syyskuun jälkipuoliskolla listallani oli vain yksi ns. pakollinen näytös, Venäläinen kinokonsertti, ja senkin onnistuin oudosti ohittamaan.

Tällä välin sattui Orionissa myös - itse asiassa juuri Ghostbustersia edeltävänä iltana - muuan yliopiston roolipelaajan valepommi-isku, joka ei kaipaa sen enempää huomiota.

Aikanaan Ghostbusters oli ensimmäinen elokuva, jonka näin kokonaisuudessaan videolta. Elokuvakulttuurin murtumakohta monessa mielessä. Tästä on aikaa kohta 27 vuotta. Moviebox vuokrattiin jo edellisiltana, muistaakseni Hallituskadun ja Kuninkaankadun kulman Kotikatsomosta Tampereella.

Ghostbusters oli varmaankin ensimmäinen suureksi 1980-luvun ilmiöksi noussut elokuva, jonka näin. Muistikuvani mukaan se tuntui jopa jonkinlaiselta epäelokuvalta - höykytti käsitystäni siitä, millaisena olin "elokuvan" siihen mennessä mieltänyt. Videokokemus itsessäänkin taisi olla jotenkin irrallinen muusta elämästäni, sillä muistin kirjoittaa siihen päiväkirjaani vasta seuraavana päivänä. *

Totta onkin, että Ghostbusters edusti 1980-luvun mittakaavassa ylipäätään jotain uutta - se oli ensimmäisiä huippumenestyneitä säikyttelykomedioita (kauhukomedia on ehkä liian vahva sana, mutta Ghostbusters lienee vaikuttanut myös sen nousukauteen). Keventämällä pelkotiloja ja keskittymällä irtonaiseen meininkiin vähän enemmän kuin koherenttiin tarinaan saatiin houkuteltua perinteisille kauhuaineksille tavallista nuorempaa, MTV:n ja mainosten koukuttamaa, kenties lyhytjännitteisempää kohdeyleisöä.

Elokuvaahan markkinoitiin vahvasti Ray Parker, Jr.:n rennon ja mukaansatempaavan nimibiisin ja sille tehdyn innoittavan ja julkisuuden henkilöitä hyödyntävän keinoyhteisöllisen musiikkivideon ja lukemattomien oheistuotteiden, mutta ennen kaikkea varmaan yksinkertaisen tehokkaan logonsa (valkoinen haamu tunkee päätään punaisen kieltomerkin takaa) avulla. Nämä kaikki ovat oikeastaan erottamaton osa itse elokuvaa, joka tavallaan ei pyrikään olemaan teoksena mitenkään pyhä ja koskematon. Ghostbusters on avoimesti tuote, oikeastaan jopa oma brändinsä, jonka kokonaisuudesta itse elokuva ei pyrikään nousemaan omilleen. Se oli myös ehkä MTV-aikakauden ensimmäinen jätkähitti valkokankaalla, vaikkakin myös likkojen makuun.

Toisen kerran näin Ghostbustersin, kun se sai Suomen tv-ensi-illan ala-asteeni viimeisen koulupäivän iltana keväällä 1990. Silloin pidin sitä päiväkirjani mukaan "vähän yliammuttuna".

Nyt näin elokuvan kolmannen kerran ja ensi kerran valkokankaalta, josta en sitä päässyt katsomaan veljeni ja äitini kanssa hiihtolomalla 1985, koska ikäraja kuitenkin oli K12. En muista, missä olin silloin - varmaan mummollani katsomassa Nalle Luppakorvaa!

Ghostbusters on kiinnostavan samanaikaisesti historiasta riippuvainen ja piittaamaton tuotanto. Se on hämmentävän arkkitehtoninen teos. Elokuva alkaa New Yorkin yleisen kirjaston edestä, leijonaveistoksilta, jotka sittemmin heräävät henkiin. Columbia University on paikka, jonka tarjoamin vähäisin varoin toimiva parapsykologikolmikkomme haluaa jättää taakseen kuin pahimman läävän päästäkseen pyörittämään omaa bisnestään. Hylätyssä paloasemassa he pääsevät työn touhuun. Ghostbustersin yliluonnollisuuksien taustalla lepäävä visuaalinen kaupunki-ilme on 1980-luvun puoliväliä edeltävään henkeen jopa yllättävän realistinen ja kuivakka Wall Streetille keskittyneen Landisin Vaihtokauppojen (1983) tapaan.

Historiallisessa painoarvostaan humisevien rakennusten ja korkeimman tiedon tyyssijojen (yliopisto, kirjasto) reunamilla Ghosbusters, 1980-luvun nousukkaan hengen mukaisesti, henkii jo lähtökohdissaan syvää pettymystä julkisen hallinnon toimivuuteen ja kaiken muuttavaa uskoa yksityisellä sektorille siirtymiseen. Asiakkaaseensa Dana Barrettiin (Sigourney Weaver) suin päin rakastuneen Peter Venkmanin (Bill Murray) ilmeiselle kilpakosijalle, "yhdelle maailman parhaista viulutaiteilijoista", naureskellaan ainoassa kohtauksessa, jossa tämä on mukana (muistelen hämärästi, että tämä kohtaus herätti videolta 1987 hilpeyttä, sillä kaksi katselutoveriani opiskelivat kummatkin konservatoriossa). Samaan aikaan Ghostbusters-kolmikko (myöhemmin nelikko) on pukeutunut harmaisiin haalareihin, joiden kautta he ovat helposti miellettävissä työväenluokkaan - puhumattakaan heidän selissään kantamistaan järeistä torjunta-arsenaaleista. Ghostbustersin juonilanka kummitusjahdissa on lopulta hyvin ohut - neropattikolmikolla riittää kyllä haastetta, mutta olennaisin draama käydään silti siitä, millaiselta yhteiskunnalliselta pohjalta heidän toimintansa voi kasvaa menestykselliseksi niin, että lopussa Ghostbusters-kolmikkoa voidaan juhlia kaupungin aaveilta pelastaneina sankareina. Ghostbusters on tehoreaganilainen yritys tarjota duunareille lupaavaa samaistumiskohdetta, nousta fantasian kontekstissa yli byrokratian ja virkavallan. Kummitukset itsessään ovat humoristisiksi väännettyinä elokuvan konkreettisimpia viitteitä kaupungin historiaan. Ne on pidettävä aisoissa; kaupunki tarvitsee pelastuspartion menneisyytensä - vai kenties vain moraalittoman 1970-luvun? - haamuille.

Ei ole epäilystäkään siitä, mikä on elokuvan ylivoimaisesti paras kohtaus. Se on lopun marsipaanimiehen marssi, jolle ei sukupolvikokemuksena löydy juuri vertaa 1980-luvun elokuvasta. Ironisesti paisunut valkoinen ukkeli, joka toi lapsena mieleeni Michelin-miehen, myös paradoksaalisesti pelastaa elokuvan yksioikoisimman onttouden ansalta. King Kongin korkeuksissaan (vielä vain puoli vuosisataa aiemmin!) nähnyt suurkaupunkien suurkaupunki ottaa ironista etäisyyttä kattojensa ylle. Crazyhuumorin suurenmoisen suussasulavassa voitonjuhlassa on paitsi vaikeasti määriteltävää elokuvallista hohtoa, myös kiperän veroennakon jälkimakua, sillä 1980-luvun makein ja nopeasti romahtavin kulutushysteria oli Ghostbustersin aikaan vasta aluillaan. Vasten arkkitehtonisen atavistisena esiteltyä ympäristöään, marsipaanimies, täydellisen keinotekoinen ja suorastaan hysteerinen luomus, nousee kaupunkikuvan päälliköksi. Jos 1970-luvun valkokankaiden suurkaupunkikuvaa ei voi täysin sisäistää ilman Taksikuskia tai vastaavasti 1990-luvun ilman Seitsemää, ei myöskään 1980-luvun metropolvisioista kannata paljon heittää näkemystä mainitsematta Ghostbustersin marsipaanimiestä.

Jatko-osa valmistui 1989, ja kolmososalle on ilmeisesti juuri saatu vihreää valoa. Sukupolvi on jo toinen, ellei kohta kolmas. Bill Murray ei tiettävästi enää tule mukaan. Ainakin tämä ensimmäinen Ghostbusters on lopulta hyvin pitkälle hänen show'nsa, vaikka käsikirjoittajina olivat vain Dan Aykroyd ja Harold Ramis. Jopa sivuosassa nähtävä Rick Moranis nousee Aykroydia ja Ramisia huomattavampaan osaan. Hänen ympärilleen kehkeytyy myös elokuvan hauskin kohtaus. Sigourney Weaverille Ghostbusters tarjosi ison näytön paikan kevyessä roolissa. Hänessä on ylvästä itsenäisen naisen tyyliä, joka ei lopulta täysin uskottavasti istu romanttiseen sivujuoneen, joka sekin palvelee reaganilaisia tarkoitusperiä.

Kopio oli aika kulunut, mutta kuitenkin tyydyttävä. Ääni olisi saanut olla hiukan lujemmalla. Odotusteni mukaisesti rapinaa kuului jonkin verran, mutta Ghostbusters ei kuulu elokuviiin, jotka siitä erityisesti kärsisivät - tosin on tälläkin elokuvalla hiljaiset hetkensä, joihin ulkoiset äänet eivät kertakaikkiaan sovi. Jotkut parvella taputtivat hetken lopputekstien aikana, mutta muu yleisö ei yhtynyt siihen.

* Edit 5.9.2013 klo 15.13: Mietittyäni vielä, Ghostbusters saattoi tuolloin tammikuussa 1987 olla korkeimmalla ikärajalla varustettu elokuva, jonka siihen mennessä olin nähnyt (ainakin siten, että olin ikärajasta tietoinen). Ja epäilemättä ensitutustumiseni "popcorn-elokuvaan" ylipäätään.