Elizabeth Taylor oli parhaimmillaan filmitähtenä

Maaliskuussa kuollutta Elizabeth Tayloria oli viimeisinä vuosinaan yhä vaikeampi pitää sinä filmitähtenä, minä hänet alun perin tunnettiin. Yhä enemmän hän oli lukuisista avioliitoistaan, hyväntekeväisyyskampanjoistaan ja alkoholismistaan tunnettu julkisuuden hahmo.

Taylorin päivät Hollywoodin yhtenä viimeisimpänä klassisena filmitähtenä olivat jääneet taakse 1940-, -50-, ja -60-luvuille. Niitä pääsee onneksi vielä ihailemaan oikeassa muodossaan, kun elokuvateatteri Orionissa esitetään kaksi näyttelijättären merkittävää elokuvaa noilta ajoilta.

George Stevensin ohjaamassa mahtidraamassa Jättiläinen (1956) Taylor on teksasilaisen karjatilan nuori emäntä, joka astuu kerronnan eeppisessä rytmissä uuden ajan kynnykselle. Roihuamassa ovat sekä oman elämän kolmiodraama että perinteisen elinkeinon muuttuminen aina yhä dollarinhimoisemmaksi öljy-yritykseksi.

John Hustonin ohjaama Heijastuksia kultaisessa silmässä (1967) taas on viileä psykodraama, jota on usein pidetty Taylorin viimeisenä merkittävänä elokuvana. Carson McCullersin romaaniin perustuva elokuva käsittelee tukahdutettua homoseksuaalisuutta armeijamiljöössä. Taylor on kapteenin vaimo, jolla on intohimoinen ja salamyhkäinen suhde ratsastukseen.

Orionin kaksi Taylor-elokuvaa muodostavat kiinnostavan parin etenkin Taylorin vastanäyttelijöiden vuoksi. Jättiläisessä Taylorilla (s. 1932) on vastassaan James Dean (s. 1931) ja Heijastuksissa Marlon Brando (s. 1924). Sukupolvensa legendaarisimmat valkokankaan nuorisoidolit saavat Taylorista voimakkaan naisellisen, mutta myös astetta ammatillisesti kokeneemman ikätoverin vastapoolikseen.

Kun Brando ja Dean edustivat 1950-luvulla vielä kapinoivaa nuoruutta, heitä vähän nuorempi Taylor oli jo luontevasti kasvanut melodramaattisiin aikuisrooleihin 1940-luvun lapsitähteytensä jälkeen. Taylor edusti tavallaan vielä toista aikakautta kuin nuoret kapinalliset, uuden tieltä jo tietämättään väistyvää.

Kun Jättiläinen jäi nuorena kuolleen Deanin viimeiseksi elokuvaksi, niin Taylorin näyttelijänura alkoi hiipua 1970-luvulle tultaessa, jolloin taas Brandolla olivat vielä myyttisimmät roolit edessään. Yksityishenkilöinä sekä Taylor että Brando kykenivät yhä mediaskandaaleihin. Brandon kohdalla ne vain vahvistivat hänen legendaansa, mutta Taylorin tapauksessa klassinen, entisen studiojärjestelmän synnyttämä filmi-identiteetti vähitellen haurastui.

Jukka Kangasjärvi

Elizabeth Taylor -elokuvat Orionissa

Jättiläinen 14.6. klo 19.30 ja 18.6. klo 16.45
Heijastuksia kultaisessa silmässä 15.6. klo 21.00 ja 17.6. klo 17.00

Mutter Krausens Fahrt ins Glück

Äiti Krausen onnenmatka. Phil Jutzi, 1929. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Ti 7.12.2010 klo 17.00 (Elokuvan historia: Saksalainen kammerspiel). ****½

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

6,5 miljoonan työttömän todellisuuteen herättävä näky Berliinin proletaarisista asuinkortteleista 1920-luvun asuntopulan puristuksessa. Köyhä vanha nainen tienaa elantonsa jakamalla sanomalehtiä ja elää aikuisten lastensa Paulin ja Ernan kanssa räsyisessä vuokra-asunnossa. Työtön Paul juo kaikki äidiltään saamat rahat. Osoittaakseen tarpeellisuutensa hän murtautuu panttilainaamoon, jonne äiti on kuin kohtalon ivasta juuri pantannut kuolleelta aviomieheltään jääneen muistoesineen. Perhettä uhkaa häätö. Erna tutustuu kommunistisiin piireihin ja saa kuulla saavansa taloudellista apua sieltä käsin perheelle ja äidilleen. Äiti kuitenkin ehtii jo keittää itselleen tavallista vahvemmat kahvit, peitellä pienen lapsenlapsensa, vetää verhot ikkunoihin ja avata keittiön kaasuhanan.

Jutzin elokuva on pelottavan todentuntuinen kaikessa kohtuuttomuudessaan. Äärimmäinen köyhyys ja epätoivo tuntuvat autenttisilta. "Ihmisen voi yhtä hyvin tappaa asunnolla kuin kirveellä", on elokuvan tyly avainlause. Alexandra Schmitt taistelevana, mutta lopulta alistuvana äiti Krausena on kumaraisen pieni ja pyöreä, mummumainen, olemukseltaan luokalleen ominaisesti varautunut ja kasvoiltaan voimakkaan uurteinen ja ilmeeltään vuoroin veikistelevä, vuoroin kauhistunut. Alituinen epäluottamus tuntuu hallitsevan hänen mieltään ja käytöstään. Luulen, että draaman huipentava kaksoisitsemurhakohtaus on intiimillä ja inhimillisella arkirealismin tasollaan kenties saksalaisen elokuvan synkin ja hälyttävin hetki täydellisessä elämänuskon häviämisessään, ehkä siksi, koska siinä ei ole mitään korostettua vaan pikemminkin outoa lämpöä. Se on myös monimielisyydessään niin ovela, että estää elokuvasta olemasta yksiselitteisesti kommunistispropagandistinen. Samaan aikaan Erna, tilanteen mahdollinen pelastava enkeli, on kommunistisessa kokoontumisessa. Poliittinen järjestäytyminen tulevaisuuden puolesta vie nuorilta aikaa ja tarmoa, joilla ei ehdi pelastamaan enää yksittäistä perhettä tuhoutumiselta. Lopussa Erna kuitenkin jatkaa taistelua yhteisen hyvän puolesta, vaikka on menettänyt kosketuksen siihen lähiyhteisöönsä, joka hänen paikkansa ja identiteettinsä on määritellyt. Hän on palannut yhteen marxilaisen rakastettunsa kanssa - kyse ei ole vain aatteesta vaan myös inhimillisestä elämästä.

Vuosien jälkeen elokuva herättääkin ehkä jopa suurempaa voimattomuuden tunnetta kuin aikanaan, kun tiedämme, miten kommunismi, joka elokuvan loppukuvassa näytetään askeltamassa parempaan maailmaan toisilleen tasaveroisten kengänkärkien marssina, sai osakseen paljon suurempaa epäuskoa kuin kansallissosialismi.

De vrais mensonges

Täysihoito. Pierre Salvadori, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ti 7.12.2010 klo 14.00, Kino Engel 1 (Cinema Mondon lehdistönäytös). **½

Ihmettelin, kun Pierre Salvadorista puhuttiin Huijarien ja pyhimysten (1998) ja Les marchands de sablen (2000) aikaan ranskalaisen elokuvan toivona. Mielestäni Salvadorin realismissa ei ollut mitään sellaista omaehtoisuutta, mikä olisi todella erottanut sen maansa valtavirrasta. Sittemmin Salvadori siirtyi aurinkoiseen romanttiseen komediaan. Teidän jälkeenne (2003) jäi minulta väliin, mutta Hinnasta viis (2006) oli kohtalaisen onnistunut.

Täysihoito jatkaa Salvadorin viihteellistä linjaa tarinalla kampaamonpitäjästä (Audrey Tautou), joka yrittää piristää eroahdistukseen rypemään jäänyttä äitiään (Nathalie Baye) yllättävällä tavalla. Tytär osoittaa hänelle itselleen lähetyn anonyymin rakkauskirjeen sille, joka sellaisen tarpeessa enemmän näyttäisi olevan. Myöhemmin tytär alkaa sepittää lisää kirjeitä äidilleen. Lupaava romanttinen sotku on käsillä, mutta Salvadori ei saa siitä oikein kunnon tilannemehuja tiristettyä. Vaikka äiti meneekin onnesta sekaisin, on vaikeaa uskoa hänen näkevän maailman niin ruusuisena kuin mitä varsin pitkitetyillä väärinkäsitysten hetkillä näytetään tapahtuvan. Salvadori ei erota humoristisen sekaannuksen ja kerronnallisen kiusallisuuden välistä ohutta viivaa. Siitä huolimatta hurmaava Nathalie Baye pelastaa aika paljon kuivettuneesta erakosta elämänjanoiseksi leidiksi kasvavassa roolissaan, jättäen Audrey Tautoun täysin varjoonsa.

Das Sandmännchen - Abenteuer Im Traumland

Nukkumatti - seikkailu unimaassa. Jesper Møller, Sinem Sakaoglu, (+ Helmut Fischer). 35-mm. Suom. dubattu.  Ti 7.12.2010 klo 9.30, Tennispalatsi 2 (Finnkinon lehdistönäytös). *½

Itäsaksalainen animaatiohahmo Nukkumatti (Unser Sandmännchen) oli DDR:n televisioyhtiö Deutscher Fernsehfunkin ylpeydenaihe, joka Suomessa tuli tunnetuksi vuonna 1977 alkaneesta Pikku Kakkosesta (Nukkumattia kuitenkin esitettiin meillä jo vuonna 1973). Pikku Kakkonen alkoi aina Nukkumatin saapumisella mitä erikoisemmalla kulkuvälineellä johonkin kylään tai kaupunginosaan ja loppui siihen, kun Nukkumatti heitti unihiekkansa ja lähti pois. Kello oli suomalaiskodeissa silloin 18.30.

Yllätyin nyt, että Nukkumatti elää edelleen ja voi hyvin. Sarjan tuotantoa ei ole lopetettu, ja uusia jaksoja ilmeisesti esitetään edelleen myös Pikku Kakkosessa. Hahmon elosta todistaa myös Nukkumatti-elokuva, joka tuo animaatioon mukaan myös erittäin kankeita live action -kohtauksia. Niissä etenkin aikuisnäyttelijät tuntuvat saaneen aikanaan unihiekkaa koko ikänsä tarpeisiin. Kokonaisnäkemykseltään elokuva edustaakin jo aivan eri maailmanjärjestystä kuin tv-muistomme: se on kapitalistisen järjestyksen ja elämänrytmin mukaista mielistelevää ja painajaismaista melskettä, jossa ainakaan oman lintukotolapsuuteni hiljentävästä Nukkumatti-tunnelmasta eivät ole jäljellä kuin tunnistettavat hahmot ja Jukka Siikavireen suomalaiseen versioon tekemä tunnusmusiikki, joka kuullaan lopputeksteissä nyt Mikko Kuustosen tulkitsemana. Eipä tietenkään pitäisi ostalgisoida liikaa 1970- ja 1980-lukujen lastenkulttuuria, mutta Nukkumatti oli silloin populaarein esimerkki itäeurooppalaisten animaatiostudioiden vahvasta perinteestä. Elokuva tuntuu melkeinpä häpeilevän tätä nykylasten silmiltä jo kadonnutta maailmaa, joka sen on kuitenkin synnyttänyt.

Itsenäisyyspäivän vastaanotto

2010. Ma 6.12.2010 klo 18.50, TV1. *½ (katseltu puolivaloilla).

En ole Linnan juhlien suuri kannattaja, mutten voi kieltää, etteikö niiden katseleminen herättäisi aina uteliaisuutta. Kaksi viime vuotta jäivät melko hataralle (2008 suljin päättäväisesti television jo ennen kuin kättely alkoi, 2009 olin baarissa ja televisio oli selkäni takana).

Huomionarvoista tänä vuonna:

1) Luulin, että Heidi Hautala saapui Wim Wendersin kanssa, mutta kyseinen seuralainen olikin aivan samannäköinen Andrei Nekrasov (joka kuulemma oli mukana Tarkovskin Uhrin kuvauksissa, näin muistutti Mäenpään Risto Facebookissa).

2) Syksyn suurin media-aihe, kirkkokeskustelun kautta esiin noussut ihmisen seksuaalinen monitulkintaisuus, näkyi selvästi Tarja Halosen kutsuvieraslistassa.

3) Hupaisin hetki: Ylen kuuluttajatar M.H. erehtyi nimeämään aivan satunnaisen mieshenkilön Mr. Gay Finlandiksi, kun tämä tuntematon kasvo oli kättelemässä presidenttiparia. Oikea tittelinkantaja saapui vasta myöhemmin kättelyvuoroon.

4) Vuoden typerin ohjelma ei tälläkään kertaa ole Itsenäisyyspäivän vastaanotto vaan Linnan jatkot, tuo 2000-luvun villi keksintö.

5) Tanssiaiset ovat vuosi vuodelta yhä rahvaanomaisemmat. Tulee ikävä Tiikerikissaa ja Eyes Wide Shutia.

6) Tv-lähetyksen tragikoomisin ohjelmanumero on aina se lyhyt käynti tanssimisesta piittamattoman kulttuuri- ja älymystöväen täyttämässä jazzhuoneessa.

7) Kaunein puku? Eräällä suurlähettiläällä, mutta nimi meni ohi.

Elävä arkisto: Iltatähti

2007. Ma 6.12.2010 klo 18.40, Yle Teema. *** (missasin pari minuuttia alusta).

Aiemmat katselut: ?, 2007 (missasin alkua).

Iltatähti oli Ylen tv-kanavien ensimmäinen populaarimusiikkimakasiini, jota TV2 esitti vuosina 1973 - 1984. Se on yhä pitkäikäisin ja ehkä myös laaja-alaisin (ulottuen jazziin ja jopa kansanmusiikkiin) ohjelma lajissaan suomalaisen television historiassa. Seuraajat toisensa jälkeen (kuten heti ensimmäisenä Iltatähden paikan täyttänyt Hittimittari) ovat jääneet tähdenlennoiksi, mikä ehkä kertoo jotain suomalaisen popmedian tahtimuutoksesta Kekkosen jälkeen. Iltatähti oli myös kriittinen kevyttä musiikkia kohtaan, mikä näkökulma sittemmin on poistunut tästä yhteydestä lähestulkoon täysin (tietyin osin se on saattanut muuttua ironiaksi). Elävän arkiston 20-minuuttisen Iltatähti-muistelon kiinnostavinta antia oli ohjelman ensimmäisen juontajan Matti Poijärven haastattelu. Ohjelman tekemisen innosta huolimatta hän korosti omaa "värittömyyttään" tehtävässään, jonka sittemmin peri Mikko Alatalo. Ja monet muut. Itselläni ei ole Iltatähdestä mitään erityisiä muistikuvia.

Fair Game

Doug Liman, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Su 5.12.2010 klo 20.45, Kinopalatsi 9. **

Poliittisen ihmissuhdedraaman hallinta tuottaa vaikeuksia Doug Limanille, josta 2000-luvun nollavuosina kehkeytyi ehkäpä aikamme tyylitietoisin toimintaohjaaja. Aineksia hänellä kyllä olisi: Washington Postissa heinäkuussa 2003 CIA:n agentiksi paljastetun Valerie Plamen tapaus on ainakin skandaaliarvoltaan juuri kuin poliittiseksi trilleriksi luotu. Alkupuolella Limanin kerronta vaikuttaa lupaavan ryhdikkäältä, kun Plame (Naomi Watts) yrittää ihan vakuuttavasti tonkia todisteita Irakin mahdollisista uraanietsinnöistä Nigeriassa. Hiukan arveluttavaa on, ettei Plame sitten kovinkaan nopeasti tajua tilanteensa muuttumisen lopullisuutta luettuaan nimensä ja toimenkuvansa aamun lehdestä. Vuodon satuttua Liman myöskin lähes täysin sivuuttaa sen, mikä alkupuolella on ollut keskiössä: mitä uusi tilanne ilmeisesti tulee aiheuttamaan muutamille asianosaisille Irakissa. Tämän puolen jäädessä elokuvassa kaikkein hatarimmalle pohjalle, loppu vaihtaa yllättäen suuntaa yleisestä yksityiseen: Plamen ja hänen vähintään yhtä valveutuneen Joe Wilsonin diplomaattimiehensä (Sean Penn) väliseksi pragmatismin ja idealismin taistoksi, joka kuitenkin muistuttaa painotuksiltaan lähinnä mitä tahansa avioliittodraamaa. Tämän vain on aiheuttanut Valkoinen talo. Väittelyjen painokkuutta on ilmeisesti yritetty tehostaa siivoamalla arvoilleen ja niiden mukaisille urilleen ihailtavasti omistautuneen pariskunnan lapset lähes täysin pois jaloista kuljeksimasta.

Fair Game oli jo Naomi Wattsin ja Sean Pennin kolmas yhteistyö, edeltäjinään 21 grammaa (2003) ja Richard Nixonin salamurha (2004). Harmi, että näin erinomaiset näyttelijät saavat aina kohdatessaan niin lupaavat lähtökohdat, mutta vähintäänkin varauksia herättävän lopputuloksen. Vika ei ole heidän. Fair Gamesta jää ikävän epävarma jälkimaku, koska Liman vain hahmottaa näkemystään Plamen tapaukseen ilman selkeää päätelmää siitä, onko kyseessä vain yhden ihmisen ammatillinen murskaus vai laajemmaksi kasvava kiteytys Irakin sodan alkuvaiheiden paranoiasta? Alan J. Pakulaa tulee ikävä.

---

Näytöksen jälkeen kävin Kaislalla oluella, koska edessä oli arkipyhä. Juotuani huurteisen ja käännyttyäni Vilhonkadulta takaisin Mikonkadulle, huomasin kaukana edessäni Bio Bristolin punaisen pystysuoran mainosvalokyltin Aikatalon kupeessa. Oikeastaan siinä luki Bio istol, sillä kaksi kirjainta olivat jo sammuneet. Niitä tuskin korjataan enää entiselleen.

Manon 70

Jean Aurel, 1968. 35-mm. Suom. tekst. La 4.12.2010 klo 21.00, Orion (Serge Gainsbourg). ***

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Viehättävä löytö Gainsbourg -sarjaan: "hullun vuoden" tulkinta Manon Lescautista, joka alkuteostaan, Abbé Prévostin romaania (1731), paremmin tunnetaan Giacomo Puccinin oopperana (1893) - nyt siis Serge Gainsbourgin musiikilla. Tarinassa Manon (Catherine Deneuve) on nuori kaunotar, joka pysyttelee varakkaissa luksuspiireissä seksin avulla. Kyseessä on kuitenkin rakkaustarina: alussa Manon ja nuori reportteri François (Sami Frey) alkavat silmäillä toisiaan lennolla Tokio-Pariisi. Pyydettyään Orlyn lentokentällä toisen miehen seurassa matkustanutta Manonia omaan taksiinsa alkaa suhde, joka tulee olemaan koetinkivi nuorukaiselle: Manon ei niin vain lakkaa tapailemasta vanhempia pohatoita. Siitä hän on veljensä kanssa kehittänyt elämäntavan, jotta sisarusten ei tarvitsisi tehdä töitä. Aurelin elokuva on yllättävän rauhallinen ja herkkä kuvatessaan suhteen kehittymistä omalaatuisessa tilanteessa. Keskeinen kysymys François'n päässä on tietysti, luottaako hän Manonin rakkauteen, joka kohdistuu myös rahaan. Manon on tietävinään mitä tekee, mutta antanut veljensä määrätä elämästään. Nöyryyttävimmällä hetkellä François joutuu itsekin esiintymään Manonin veljenä. Suomalaiset kriitikot ovat Orionin esitteen mukaan pitäneet elokuvana aikanaan tyhjänpäiväisenä - olisiko Aurelin kasvavaa optimismia suhteen kannalta pidetty rahavallan nuolemisena, koska huikenteleva elämäntyyli kuuluu siihen niin olennaisena? Pohjimmiltaan se vaikuttaisi olevan vain testi - Manonin ja François'n välinen side hapuilee, mutta lujittuu uskottavasti näissäkin oloissa. Eniten sisimmässään kärsinevätkin rahamaailman edustajat, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin esineellistää tunteensa. Pidin erityisesti alun hurmaavasta silmäpelistä lentokoneessa ja käänteentekevästä kylpyammekohtauksesta kuin myös lopun salakuuntelukuvioista ja suhteen aitouden - ja jatkuvuuden ehtojen - sanattomasta valkenemisesta. Manonin ja hänen veljensä suhde jää käsittelemättä. Keskivaiheilla on joutokäyntiä.

Merrill's Marauders

Samuel Fuller, 1962. 35-mm. Ei suom. tekst. La 4.12.2010 klo 19.00, Orion (Samuel Fuller). ***

Hyökkäys Burmassa aloitti Maikkarin Fuller-sarjan keskiviikkona 1.6.1988. Se oli koulujen kesäloman ensimmäinen päivä. Odotin innolla tv:n elokuvakesän avausta, etenkin, kun tässä ikävaiheessa oli tapana käydä vielä innokkaasti sotaa joko tummanvihreillä muovisilla sotaukoilla tai sitten itse mitä erilaisimmilla valeaseilla. Mutta pettymys koitti lopulta: en saanut katsoa elokuvaa. Asiasta kyllä keskusteltiin keittiössä vanhempienikin välillä, mutta lopputulos oli tämä.

Niinpä odotukset olivat kasvaneet 22 vuodessa huikeiksi tämänkin elokuvan kohdalla. Nyt jouduin hiukan pettymään. Fullerin ohjaukseksi Hyökkäys Burmassa on toki visuaalisesti poikkeuksellisen häikäisevä ja  myös aikansa sotaelokuvaksi kiinnostavan konstailematon ja mahtailematon tapaus. Vuoden 1942 Burmaan sijoittuva tarina kuvaa prikaatinkenraali Frank Merrilliä ja hänen 5307. jalkaväkiyksikköään, jotka yrittävät tunkeutua vihollisen linjojen taakse. Näin estettäisiin Saksan ja Japanin joukkojen kohtaaminen Intiassa.

Yllättäen hienointa Fullerin ohjauksessa on sodankäynnin maisemallinen ulottuvuus - jalkaväen hidasta marssimista läpi soiden ja jokien kuvataan laaja-alaisena kokonaishahmotuksena, ikään kuin luonnon orgaanisena, inhimillisyytensä salaavana biomassana, jolle viidakko välillä repeää tulenherkäksi tantereeksi ja vuorenhuiput siintävät edessä suunnattoman tuskan ja työn takaisina välietappeina. Erikoista onkin, että yksilön kokemus jää lähes täysin ryhmän yhteisen toiminnan ja päämäärätietoisuuden jalkoihin. Yleensähän Fullerin sotaelokuvissa inhimillinen rasituskenttä on varsin rajattu, joskus täysin motitettu klaustrofobinen tila (Fixed Bayonets!). Vaikka nyt sotilaiden tehtävä on erityisen ylivoimainen, Fuller ei saa sitä täysin tuntumaan siltä - sinänsä suoraviivaisesta kerronnasta puuttuu tarvittavaa jämeryyttä ja ärjyä tilanneherkkyyttä, jotka nostaisivat kuolemaan syöksyvän kollektiivisen uupumuksen pintaan.

Yhdysvaltain puolustusministeriö oli yhteistyökumppanina tuotannossa, josta vastasi alansa riippumaton tekijä Milton Sperling. Valtiollisen patrioottisen tahon osuus on ilmeinen etenkin lopussa, jossa Merrillin jalkaväkiyksikön palvelus siirretään viidakosta osaksi myöhempiä sotaparaateja. Lopputulos ikään kuin todistaa oikeiksi Fullerin omat epäilykset koko elokuvan suhteen. Hyökkäyksen Burmassa voikin ennen kaikkea nähdä Fullerin ikuisuusprojektin Voittamattoman ykkösen (1980) tuiki tarpeellisena alkuverryttelynä.

Unohtumattomimmat ensikatselut Orionissa 2010

*1. Luchino Visconti: Kadotetut (1969), la 28.8.

2. Charles Chaplin: Kaupungin valot (1931), su 12.12.

3. Aleksandr Drankov: Les Nikolajevitsh Tolstoi (1908), pe 2.4.

4. Eric Rohmer: Vihreä säde (1986), pe 18.6.

5. Peter Bogdanovich: Viimeinen elokuva (1971), to 25.2.

6. Robert J. Flaherty: The Potterymaker (1925), ti 19.1.

7. Charles Burnett: Killer of Sheep (1977), ke 24.2.

8. Samuel Fuller: Valkoinen koira (1982), pe 10.12.

9. Pier Paolo Pasolini: Teorema (1968), su 31.10.

10. Ivar Johansson: Viljan valtakunta (1929), ke 10.11.

*Luulen, että näin Kadotettujen loppua televisiosta vuonna 1989, mutta en ole muistikuvan todenpitävyydestä sataprosenttisen varma. Joka tapauksessa kokonaan nyt ensi kerran.

Lisäksi valikoin kymmenen elokuvaa, jotka koin tai löysin syystä tai toisesta merkittävällä tavalla uudelleen Orionissa:

1. Wim Wenders: Ajan mittaan (1976), la 20.2.

2. Luchino Visconti: Kuolema Venetsiassa (1971), la 4.9.

3. Krzysztof Kieslowski: Veronikan kaksoiselämä (1991), pe 13.8.

4. Charles Chaplin: Sirkus (1928), su 5.9.

5. Jacques Tati: Lystikäs kirjeenkantaja (1949), su 12.9.

6. Charles Riesner: Päivä tavaratalossa (1941), su 22.8.

7. John Huston: Asfalttiviidakko (1950), pe 29.10.

8. Eric Rohmer: Pauline rantatyttö (1982), ti 8.6.

9. Aki Kaurismäki: Total Balalaika Show (1993), la 11.12.

10. Aarne Tarkas: Sankarialokas (1955), ke 3.3.

La pyramide humaine

Ihmispyramidi. Jean Rouch, 1958. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. La 4.12.2010 klo 17.00, Orion (Carte blanche à Kanerva Cederström). ***

Ranskalainen elokuvaohjaaja ja kulttuuriantropologi Jean Rouch (1917 - 2004) saatiin Sodankylän festivaalin vieraaksi vuonna 2003 - ja se olikin viimeinen hetki, kun vierailu ylipäätään oli mahdollista: Rouch kuoli auto-onnettomuudessa helmikuussa 2004 Nigeriassa.

Peter von Baghin ja Rouchin aamukeskustelu on yksi hämmentävimmistä Sodankylä-keskusteluista mitä muistan. Hän tuntui kyseenalaistavan kaiken, tapamme katsoa elokuvia, mukaan lukien hänen elokuviaan, ennen kaikkea omat sanomisensa. Näin tuolloin Hullut mestarit (1955), Moi, un noirin (1958) ja Ranskalaisen päiväkirjan (1961). Ihmispyramidi jäi väliin, mutta tilanne korjaantui nyt.

Ihmispyramidissa kyse on Rouchille ominaiseen tapaan sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välisen ristiriidan aiheuttamista tulkinnoista, jotka määrittelevät yksilöiden, massojen, kansojen ja Rouchin kohdalla etenkin rotujen suhdetta toisiinsa näennäisen tasa-arvon vallitessa. Rouchin elokuvanäkemys syntyy fiktiivisen ja dokumentaarisen kerronnan samanaikaisesta käytöstä ja tietoisesta pyrkimyksestä häivyttää näiden välinen ero katsojan mielessä. Ryhmä afrikkalaisia ja eurooppalaisia opiskelijoita yrittää tutustua toisiinsa ja toimia keskinäisen ymmärryksen vallitessa Norsunluurannikon Abidjanissa. Osin tiedostamattomat pyrkimykset ja ennakkoluulot kuitenkin nousevat vääjäämättä kummaltakin taholta esiin, kun uusi valkoinen tyttö Nadine saapuu opinahjoon. Rouch antaa näyttelijöidensä improvisoida henkilöidensä tuntemuksia ja tahdon tiloja ja jonkin ajan kuluttua näyttää heille jo purkkiin saatua filmimateriaalia. Kolonialismin jälki alkaa tulla näkyviin arkipäivän rasismina: yhtä lailla kuin näyttelijät ovat päässeet sisälle roolihenkilöidensä näkökulmiin, yhtä vahvasti he joutuvat kohtaamaan omat itsensä omaksumiensa mielikuvien mukaisissa rooleissa ja tarpeissa. Käänteen jälkeen fiktion merkitys kerronnan tapana korostuu, vaikka samalla elokuvan dokumentaarinen olemus on jo työntynyt voimakkaampana etualalle eikä lähde tajunnastamme.

Ihmispyramidi on edelleen ajankohtainen teos, mutta se jää kuitenkin hivenen demonstratiiviseksi ja elokuvallisesta sekamuodoltaan turhan itsetietoiseksi verrattuna edellä mainitsemiini Rouchin aiempiin elokuviin, Hulluihin mestareihin ja Moi, un noiriin.

Näytöksessä vieressäni samalla rivillä sattui istumaan ilmeinen maahanmuuttajaperhe. Hupaisa tilanne sattui, kun elokuvan loputtua otin laukkuani Orionin seinänaulakosta. Laukku sattui heilahtamaan niin, että se osui perheen pojan päähän. Sanoin vaistomaisesti "sori" ja poika kääntyi katsomaan minua hänen äitinsä hymähtäessä tilanteelle.

Gylne Tider: Let It Be

2010. La 4.12.2010, klo 10.25, Liina Härkösen YouTube-linkki Facebookissa. ****

Missä he ovat nyt? TÄSSÄ. Jopa on hengästyttävää. Norjalaisen Gylne Tider -sarjan comebackin traileriksi höylätty video, jossa lauma 80-luvun lopun ja 90-luvun alun popkulttuurin julkimoita laulaa huulisynkkana Let it Betä. Yleensä tämäntyyliset We are the World ja Perfect Day -kerääntymiset ovat aika sietämättömiä, mutta tässä on jotain totaalisen posketonta. Meidän yli kolmikymppisten rajaton tv-, leffa- ja musanostalgia nostetaan sellaisiin "without you i wouldn't be me" -korkeuksiin, että pökerryttää. Yksi lapsuudesta tuttu hahmo toisensa jälkeen astuu kuvaan vuorollaan. Sheryl Lee! "Theo Cosby"! Jopa Roy Marsden! Dee Snider! Tätä porukkaa kyyläämällä on siis yritetty kasvaa itsenäisiksi, emmehän me heitä saa unohtaa!!! Emmehän? 

Vain yhtä jäin miettimään. Mitä ihmettä Boyzone tässä tekee?

Near Dark

Kathryn Bigelow, 1987. 35-mm. Ei suom. tekst. Pe 3.12.2010 klo 21.00, Orion (Kathryn Bigelow). **½

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Testosteronisiin genreihin ja näkemyksiin vihkiytynyt Kathryn Bigelow liitti toisessa elokuvassaan yhteen kaksi toisilleen vierasta genreä, westernin ja kauhun. Near Dark on takamaiden urbaani vampyyrielokuva ja edeltää siten lajin nykyisiä ilmiöitä, valkokankaan teiniromanttista Twilight-saagaa ja television True Bloodia, joka muilta osin on realistista, lähes naturalistista ihmissuhdedraamaa. Aikanaan Near Dark oli myös osa uutta postpunk-henkistä vampyyrielokuvien buumia, johon kuului mm. Joel Schumacherin The Lost Boys (1987).

Westerninä Near Dark taas osuu oikeastaan vielä kiinnostavampaan saumaan, koska 1980-luvulla uusia länkkäreitä ei juuri tehty. Isoin ja mahdikkain niistä oli avoimella villin lännen nostalgialla ladattu Kasdanin Silverado (1985). Samalla reaganilaiset arvot olivat nostaneet republikaanisen Amerikan myyttisen fiktiosankarin John Waynen takaisin sille jalustalleen, jolta hänet oli kulttuurisen murroksen myötä puoliksi pois sysätty.

Near Dark osoitti tavallaan kolikon toisen ja tuoreemman puolen, postmodernin lännen. Nuori cowboy tapaa ihanteellisesti ikäisensä naisen, jonka rakkaus on kuitenkin purevaa ja päivän valjettua katoavaa. Olisiko siinä morsian emännäksi maatilalle? Naisen mukanaan esittelemän vampyyrijoukon voi tässäkin kuten True Bloodissa tulkita virallisesta yhteiskunnasta omien erityispiirteittensä takia syrjäytyneeksi vähemmistöksi. Near Dark kuitenkin eroaa suositusta seuraajastaan siinä, että tilannetta aletaankin kuvata enimmässä määrin tämän vähemmistön - ja sen vääjäämättömän tuhon - näkökulmasta. Juuri tästä syystä elokuva lienee saavuttanutkin valtavan kulttimaineen.

Harmi kyllä, vaikka Bigelow'lla on viileä visio ja Tangerine Dreamin musiikki, hänellä on vaikeuksia vetää tarinaa sujuvasti eteenpäin ja kaivaa esiin dynamiikka verenimijöiden välisistä suhteista heitä uhkaavien tilanteiden kehittyessä. Paljon löytyy naiivia poseeraamista. Keskeisemmäksi kasvaakin Bigelow'n maskuliininen pinnistely toimintakohtauksissa. Near Dark jääkin kiehtovan raadolliseksi kummajaiseksi, jonka väkivaltaisuus on hämmästyttävän säälimätöntä esimerkiksi pitkässä baarikohtauksessa. Räjähtelevä loppuhuipennus asfaltilla on säväyttävän apokalyptista junkie-americanaa (kuvaajana Adam Greenberg, jonka työ loistaa myös sinisissä yökohtauksissa - viilenneen ilmanalan voi tuntea), mutta sitä seuraava uusi auringonnousu viittaa sopeutumiseen, paitsi pääparin, myös ohjaajan. En pidä loppuratkaisua niinkään ongelmallisena vaan pikemminkin ymmärrettävänä, mutta se ei vain ole kovin relevantisti ja analyyttisesti motivoitu ja pohjustettu - ehkä edellä siis pohjimmiltaan onkin vain postromantisoitu vampyyreja ja vampyyriksi muuttumisen vaaraa ikään kuin jokin epänormaali pimeys olisi vietellyt ja uhannut luonnollista periferiaa.

Rien que les heures

Vain tunnit. Cavalcanti, 1926. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pe 3.12.2010, n. klo 19.30, Orion (Elokuvan historia 9: Ranskalainen avantgarde). ****½

Alberto Cavalcantin nimi muistetaan ehkä parhaiten yhtenä 1940-luvun Ealing-studion ohjaajista. Hän on jäänyt kummittelemaan mieleeni erityisesti klassisen kauhun kruununjalokiven Dead of Nightin (1945) kahden episodin (joista toinen oli unohtumaton vatsastapuhujan tarina Ventriloquist's Dummy !) ohjaajana. Englantilaisen elokuvan kultakausi oli kuitenkin vain yksi etappi Rio de Janeirossa syntyneen Cavalcantin (1897 - 1982) pitkällä maailmaa kiertävällä uralla - 20-lukulla hän teki avantgardistisia elokuvia Ranskassa, 30- ja 1940-luvuilla dokumentti- ja näytelmäelokuvaa Englannissa ja 50- ja 70-luvuilla mitä erilaisimpia projekteja paitsi synnyinmaassaan Brasiliassa myös Länsi- että Itä-Euroopassa, jopa Israelissa. Löytyykö huimempaa elokuvahistorian kosmopoliittia mistään?

Rien que les heures on Cavalcantin puolituntinen esikoinen, jossa näkyy ihailtavan valveutuneena sekä hänen älyllinen pohdintansa että lapsenmielinen intonsa elokuvailmaisun mahdollisuuksista. Pariisiin sijoittuva elokuva on yksi aikansa lukuisten kaupunkisinfonioiden valioita. Kamera saattaa seurata pitkään automobiilia, joka on vain parkkeerattu kadulle - yhtäkkiä se muuttuu hevosvaunuiksi. Hienostunut mies syö lautaselta lihaa - yllättäen lautaselle ilmestyykin kuva teurastuksesta. Cavalcanti tähdentää kaupunkilaista elämänmuotoa ja vuorokausirytmiä ei niinkään kiihkeänä vaan äkkiseltään vaihtelevana ja monenlaistojen yhteisten ja yksityisten valintojen tuloksena. Näkökulma on ennen kaikkea huvittuneen silmäilijän, "näkijän". Lopussa suurkaupunki pienenee karttapallon myötä osaksi muuta maailmaa ja ikään kuin kasvaa tietoiseksi toisista kaupungeista ja seuduista (kuinka kuvaava aloitus hänen uralleen). Elokuvalla on poikkeuksellisen nautittava "keksinnön" aura, vaikka monet Cavalcantin ilmaisukeinot ovatkin ennestään tuttuja.

Jännittävää on myös, kuinka Cavalcanti kreditoi itsensä esikoisessaan pelkällä sukunimellään. Kyse ei liene ohjaajapersoonan vaatimattomuudesta vaan pikemminkin sen alleviivaamisesta. Vastaavaa tapaa ei muistu heti nyt elokuvahistoriasta mieleen.

Ménilmontant

Dmitri Kirsanoff, 1926. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pe 3.12.2010 klo 19.00, Orion. ****

Yksi häkellyttävimpiä mykkäelokuvan aloituksia konsanaan: päin näköä hyökkäävä montaasijakso kuvaa päähenkilön vanhempien kirvesmurhat. Puolituntinen elokuva pitää otteensa loppuun asti, vaikka yhtä yllättävää ilmaisua ei enää tulekaan. Katsojankin sielua jäätää, kun näennäisesti aikuisten orpotytärten kohtalon kellot lyövät pakkasen puremassa Pariisissa. Epäoikeudenmukainen tunnelma on sielua kalvava ja kaihoisan lohduton.

Ohjaaja Dmitri Kirsanoff syntyi Tartossa 1899 ja muutti Pariisiin 20-luvun alussa. Soittaessaan selloa mykkäelokuvien näytöksissä hän alkoi itsekin tehdä elokuvia, aikansa avantgardistiseen henkeen. Ménilmontant jäi hänen uransa merkkipaaluksi. Nimi tulee laitimmaisen Pariisin lähiöstä, joka sittemmin toimi miljöönä Jacques Beckerin Rakastajattaressa (1952) ja Albert Lamorissen Punaisessa ilmapallossa (1956). Elokuvamaantieteellisesti poikkeuksellisen merkittävää asuinseutua siis.

Samantha vs. Sabrina: Call Me

?, 2010. Juri Nummelinin YouTube-linkki Facebookissa, pe 3.12.2010 klo 13.45. **

Newyorkilaisen new wave -yhtye Blondien hemaiseva laulusolisti Debbie Harry oli kaupallisimmalla hetkelläänkin (Call Me, 1980) ei ehkä nyt suttuinen, mutta asenteeltaan viileä ja piittaamaton. 1980-luvun puolivälin eurooppalaisen popmaailman tyrkyimmät seksisymbolit Samantha Fox ja Sabrina (Salerno) pyrkivät epätoivoisesti samaan tässä Call Me -versiossaan, jonka väsähtäneen laskelmoituna tarkoituksena on tietysti toteuttaa liki neljännesvuosisadan verran jälkijättöinen tuplapalvelus Commodore 64 -aikakauden teinipoikien märille unille. Duettoidea on kulttuurihistoriallisesti ymmärrettävä, mutta seksuaalisevolutionaarisesti hädin tuskin palkitseva.

Tv-arkiston vieraana: Heikki Kinnunen

?, 2010. Pe 3.12.2010 klo 12.15, Ven. ***½

Kinnunen muisteli Jarmo Heikkisen vieraana Henkka-hahmoaan ja ohjelman varsin vaiheikasta syntyä. Näyttelijä vaikutti vilpittömästi yllättyneeltä, että Tv-arkisto oli kaivanut Henkka-show'n uusittavaksi. Kiinnostava varttitunnin keskustelu, josta mm. paljastui, että moni katsoja oli sekoittanut Kinnusen itsensä Henkkaan ja päätellyt, että nyt oli suosikkinäyttelijällä noussut kusi päähän. Ohjelmaa ei aikanaan esitetty loppuun asti. Kanavajohto oli päättänyt katkaista lähetyksen kymmenen minuuttia ennen finaalia, jossa päättymättömän tuntuiset aplodit pitävät Henkkaa lavalla.

Henkka on hiekkaa

Pentti Järvinen, Kari Kyrönseppä, 1979. Pe 3.12.2010 klo 11.15, Ven. ***

Kiehtova tv-viihdekokeilu ajalta, jolloin Suomessa ei ollut megatähtiä. Heikki Kinnunen on Henkka, suuri estraditaiteilija, jolta ovat luontuvinaan kaikki mahdolliset musiikkityylit yksitotisella vaihteellaan. "Taltioinnin" ohjaus on vähän turhan staattista, mutta tunnelma on todella omalaatuinen. En ollut aluksi itsekään ihan varma, mikä tässä lopulta on tarkoitettu "hauskaksi" - Henkan raskassoutuiset tulkinnat ja huonot omakehut vai ohjelmailmaisun yhtenäiskulttuurinen sinisilmäisyys. Aloin lopulta herätä totuuteen, kun Henkka pyysi lavalle Erkki Liikasen, mutta alkoikin itse tulkita tämän Syksyn sävel -hittiä Evakkorekeä.

Henkka on hiekkaa toimii hyvänä muistutuksena siitä, että myös jo takavuosien suurten ikäluokkien televisiossa leikiteltiin varsin kunnianhimoisesti toden ja valheen välisellä rajalla. Ja tuotannon puitteisiin oli vieläpä satsattu aikaa ja rahaa. Pentti Järvinen ja Kari Kyrönseppä toivat tv-viihdettä vähitellen postmoderniin aikaan. Mukana show'n välinumeroissa on huikea kaarti aikansa näyttelijöitä eri "klaaneista", äskettäin edesmenneestä Paavo Piskosesta (Henkan lapsuudenystävänä) Risto Mäkelään, Simo Salmiseen, Esa Pakarinen Jr:iin, Esko Roineeseen jne.

Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Helsingissä kaupallisen ensi-iltansa elokuvateatterissa vuonna 2010 saaneista elokuvista siis. En pitänyt tarkkaa lukua, mutta määrä oli suunnilleen 180, joista ehdin nähdä noin 150-160.

Kymmenen parasta ulkomaista:

1. Martin Scorsese: Suljettu saari

2. Michael Haneke: Valkoinen nauha

3. Thomas Vinterberg: Submarino

4. Luca Guadagnino: Io sono l'amore (Rakkautta italialaisittain)

5. Hayao Miyazaki: Prinsessa Mononoke

6. David Fincher: The Social Network
7. Roman Polanski: The Ghost Writer
8. Gaspar Noé: Enter the Void
9. Aaron Schneider: Ennen aikojaan
10. Jörgen Bergmark: Det enda rationella (Ruotsalainen avioliitto)

Lupaavina piristäjinä ja yllättäjinä haluan nostaa esiin seuraavan viisikon:

Mathieu Amalric: Kiertue
Glenn Ficarra & John Requa: I Love You Phillip Morris
Dagur Kári: Hyvä sydän
Jimmy Field Smith: Aivan liian hotti
Sam Taylor Wood: Nowhere Boy

Kolme parasta kotimaista:

1. Joonas Neuvonen: Reindeerspotting - pako Joulumaasta
2. Anastasia Lapsui & Markku Lehmuskallio: Sukunsa viimeinen
3. Juho Kuosmanen: Taulukauppiaat

Kotimainen kunniamaininta:

Mika Kaurismäki: Vesku