Biutiful

Alejandro González Iñárritu, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Pe 26.11.2010 klo 12.00, Bristol (Nordisk Filmin lehdistönäytös). ****

SISÄLTÄÄ "JUONIPALJASTUKSIA".

En muista koska olen viimeksi nähnyt näin mielistelemättömän ja ulkoisiin juoniasetelmiin turvautumattoman kurjuuskuvauksen. Biutifulista tulee positiivisesti mieleen Andrei Tarkovksin kuuluisa ajatus vangitusta ajasta. Se luottaa pikemminkin kohtausten sisäiseen aikaan ja siitä muodostuvaan elokuvarytmiin kuin leikkauspöydän ratkaisuihin. Se on piristävää. Nykyaikana kun etenkin elokuvafestivaalien ohjelmistoa tarpeeksi katsellessa tulee usein oudon omahyväinen olo, kun elokuvantekijät tarjoavat mitä taitavimmin rakennettuja ja kohtalokkaammin dramatisoituja tarinoita sellaisesta karusta ja yksitoikkoisesta todellisuudesta, joka on usein yhtä kaukana niiden sivistyneestä ja hyvinvoivasta yleisöstä kuin pimeä katuoja kattohuoneiston näköalaparvekkeesta.

Biutiful saattaa olla Iñárritun paras elokuva tähän mennessä. Pidin hänen esikoisestaan Amores perrosista (2000), joskaan en kokenut sitä aivan mestariteoksena niin kuin monet. 21 grammaa (2003) oli pettymys, kokonaisnäkemykseltään ja -ilmeeltään ja näyttelijäntyöltään ihailtavan mietitty teos, mutta syvimmiltä kerronnallisilta ratkaisuiltaan ja dramatiikan paineeltaan ylitehostunut kuva elämän traagisisista viilloista. Babel (2006) on itseltäni yhä näkemättä.

Biutifulin pääosassa on Barcelonan ankeiden laitakatujen köyhä kurjimus Uxbal (Javier Bardem), joka saa lääkäriltä kuulla kuolevansa kuukauden kuluttua. Mitä se merkitsee ympäristössä, jossa elämä oikeastaan on enemmän syntymistä ja kuolemista kuin mitään arvokasta niiden väliltä? Uxbalin laittomat bisnekset ovat pahasti retuperällä. Hänen entisellä vaimollaan on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Heidän pienten lastensa tulevaisuus ei herätä toivoa paremmasta. Kun Uxbal oikaisee sänkyynsä, hän näkee homeisen katon. Pienenä onnen pipana näemme heidät kaikki välillä nauravinakin, keittiön ääressä, vihreän kastikkeen sotatessa kasvot.

Lohduttomuuden ainekset kasvavat lähes yli-inhimillisiksi. Välillä ei voi välttää ajatusta mahdollisesta kurjuuden maksimoinnista. Siitä ehkä olisikin kyse, jos Iñárritulla ei olisilla olisi niin syvästi uskottavaa ja välittävää kosketusta henkilöihinsä: hän ei näe heitä uhrimielisinä saati oman ihmisarvonsa suhteen avuttomina (tähän viittaa elokuvan vääristynyt nimikin). Kun Uxbal käy uskonnollisella läheisellään, tämä ei yritä lohduttaa häntä todellisuuspakoisilla neuvoilla vaan lähes tylysti oikaista hänen moraalista selkärankaansa vielä viimeisiksi elinpäivikseen.

Biutiful on elokuvana ikään kuin aikamme muotikeinon katharsiksen yliviivaava teesi. Se astuu syvälle todellisuuteen, jossa siihen ei ole mahdollisuutta. Elämä kuluu armotta, ja kuoleman hetki tulee. Etiäiset ehkäpä kuolemanjälkeisistä kokemuksista vain hämmentävät Uxbalia.

The Queen: Margaret

Elisabet II: Margaret. Edmund Coulthard, 2009. Pe 26.11.2010 klo 08.55, Venetsia. Ei suom. tekst. **½

Viime vuoden tv-tapaukseksi Briteissä mainostetun dokudraaman aloitusjakso. Kuningatar Elisabet II:n valtakauden viisi suurinta haastetta viidessä jaksossa. Ensimmäisessä on kysymys kuninkaallisesta etiketistä nuoruutensa vimmalla irrottelevan sisko Margaretin sopeuttamisesta protokollaan. Kiinnostavinta onkin 25-vuotiaana yllätyksekseen kuningattareksi päätyneen Elisabetin tapa omaksua heti alkuun passiivinen vallan käyttö, millä on varmasti ollut vaikutuksensa hänen yksityisyyteensäkin. Alkuteksteissä mainitaan sarjan perustuvan "parhaisiin mahdollisiin lähteisiin"! Kuninkaallinen huoli arvovallan romahtamisesta on toden totta yhden höyhenhaituvan varassa. Suurta ironiaa, mutta ajoittain vähän turhan tärkeilevä toteutus. Saa nähdä, seuraanko sarjan loppuun. Kolmannessa jaksossa Margaret Thatcheria näyttelee yksi nykyajan suosikkinäyttelijöistäni, Lesley Manville.

The Border

Raja. Tony Richardson, 1982. Pe 26.11. klo 0.00 - 02.10, MTV3. Ei suom. tekst. **

20 vuoden aikana minulle oli kehittynyt tästä elokuvasta mielikuva jonkinlaisena Gosta-Gavrasin tyylisenä poliittisena trillerinä. Mutta se on melko tyypillinen korruptiivinen poliisitrilleri Teksasin ja Meksikon rajalta. Reaganin henki leijuu jo tietyllä tapaa hyvin vahvana. Vaikka monet palapelin osaset (autenttisuuden tuntu, tavallinen poliisi, joka "rakentaa" elämäänsä ja unelmoi paremmasta, havahtuminen yhteiskunnallisiin ja moraalisiin ongelmakohtiin, Jack Nicholson, peckinpahilainen väkivalta) tuntuisivat viittaavan yhä 70-lukuun, käsittelytapa on ikään kuin varovaisen ulkokohtainen ja pinnallinen, eikä kerronnassa ole ytyä. Meksikolaiset jäävät järjestäen ohuiksi, melkeinpä mykiksi kasvokuviksi. Ry Cooderin musiikki on hienoa ja sopii teemaan, mutta ensimmäistä varsinaista jenkkielokuvaansa ohjaava vanha kitchen sink -britti Richardson käyttää sitä tahdittomasti. Valerie Perrinen ura lähti tämän leffan jälkeen selvään laskuun, mikä ei suoranaisesti ihmetytä.

MTV3:n tv-lähetyksestä puuttuivat tekstit. Tämä ilmeisesti huomattiin kanavalla vasta ensimmäisen mainoskatkon jälkeen, koska vasta silloin vasempaan yläkulmaan rullautui palkki "Pahoittelemme tekstityksen puuttumista". Se sitten tuotiin ruutuun jokaisen mainostauon jälkeen muutamaksi minuutiksi. Veikkaanpa, että Rajaa ei kuitenkaan uusita tekstityksen kera - vielä tasan 20 vuotta sitten varmasti olisi käynyt toisin, kun elokuva ajettiin MTV1:n maanantain huippupaikalla 26.11.90.

The Kids Are All Right

Lisa Cholodenko, 2010. 35-mm, suom. tekst. To 25.11. klo 20.15, Kinopalatsi 4. ***

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Heräsin pitkäksi venyneestä päiväunipökistä katsomaan tätä syksyn amerikkalaista indiehittiä, josta oli viimeinen näytös ennen kuin se siirtyi Engelin pikkukankaalle.

Tavallaan tämä on helppo liittää meistä kivoista mukavista ihmisistä kertovaan trendiin (Little Miss Sunshine, Juno, Wes Andersonin filmit ym.), mutta samalla se on ehkä hivenen aikuisempi, kypsempi ja monisyisempi lajissaan. Mutta samalla ristiriitainen.

Etenkin elokuvan alkupuoli on todella virkistävän luontevaa: kahden vähän nyhjöttävän äidin murroikään yltäneet poika ja tytär haluavat tavata biologisen isänsä. Ja siitähän itse kunkin arki alkaa järkkyä toden teolla. Cholodenko kuvaa käsikirjoittajakumppaninsa Stuart Blumbergin kanssa hyvin niitä haasteita, houkutuksia, pelkoja ja himoja, joita tällaisessa julkisissa polemiikeissakin usein spekuloidussa tilanteessa voi odottamatta syntyä eri henkilöille.

Päivälliskohtaus, jossa Nic (erinomainen Annette Bening) yllättäen tajuaa, missä mennään, kuvaa taitavasti sitä, kuinka nopeasti luottamus omaan perheidentiteettiin ja sen merkitykseen voi kadota. Samalla siinä hahmottuu lähes kauhun kerrontakeinoin se, kuinka vahvan hallinnollinen ja vaistomaisesti oikeutetumpi asema biologiaan nojaavalla valtakulttuurisella perhemallilla on mielikuvissamme.

Ikävä kyllä loppupuolella elokuva myös sortuu tyypillisimpiin perhedraamojen kliseisiin ja käänteisiin, vaikka Jonin (Mia Wasikowska jälleen loistavana) itsenäistymistarina on toki satuttavan kaunis. Perheen ulkopuoliseksi tunkeutujaksi vähän kuin huomaamattaan heittäytyvän Paulin (Mark Ruffalo) jättäminen kerronnan tasollakin omalle tielleen jää kovin kyseenalaiseksi ratkaisuksi. Vakavan rakkauden kutsua elämässään kierrellyt ja kaarrellut vapaan seksin harrastaja on kohdannut yhtäkkiä jotain pysyvämpää, mitä ei ole omassa elämässään pystynyt luomaan. Se on muuttanut häntä ihmisenä. Lopussa elokuva viittaisi siihen, että koko perhe katkaisee häneen välit, vaikka molemminpuoliset tunnesiteet ovat selvästi muodostuneet Paulin ongelmallisesta toiminnasta huolimatta. Suojellaanko tässä nyt liberaalia ydinperhettä ulkomaailman vaaroilta? Ja ylistetäänkö samalla perheideologiaa ihmiselämän aidoimpana mallina? Eräällä sivuhahmolla kun on tarinan kuluessa (jopa aivan ensimmäisessä kohtauksessa) selvästi viitattu Paulinkin lähellä piilevään mahdollisuuteen vakiintua - ehkä jopa perustaa perhe. Jos tämä on ennen kaikkea Paulin tragedia, miksi hänet lopussa heitetään syrjään?

Grizzly Man

Werner Herzog, 2005. 35-mm. To 25.11.2010 klo 13.00, Orion (Ihmefilmi-näytös). ****

Aiempi katselu: 8.-9.7.2010 (dvd).

Ehkä turhan lyhyen tauon jälkeen katsoin uudelleen Herzogin dokumentin karhuihin tuhoisasti viehtyneestä Timothy Treadwellista, mutta näin sen nyt vasta ensi kerran valkokankaalta. Koska suurin osa materiaalista on Treadwellin amatöörimäistä videokuvaa, ei kokemus lopulta ollut merkittävästi toinen kuin dvd:ltä katsottuna.

Tämä on Herzogin uran kaupallinen huippu, joka teki hänestä lähestulkoon household-nimen. Kyse on myös siitä etapista Herzogin uralla, jossa hän kohtaa jo niin äärimmäisen ja sekopäisen ihmisen, että hän ei pysty enää itse täysin peilaamaan itseään tähän. Herzogin oma hullunrohkea ohjaajapersoona tavallaan jo normalisoituu ja jopa minimoituu taustalle.

Näytöksessä oli lukiolaisia ja heidän opettajiaan. Takanani istuvan miesopettajan piti ajoittain keventää tuhahduksillaan Treadwellin kiusallisia monologeja, hänen vieressään istuvat naisopettajat olivat vaitonaisempia.

L'âge de raison

Kirjeitä lapsuudestani. Yann Samuel, 2010. 35-mm. To 25.11.2010 klo 10.00, Maxim 1 (Future Filmin lehdistönäytös). *

Menestyvä bisnesnainen Margaret (Sophie Marceau) joutuu kohtaamaan kipeän menneisyytensä ja oman itsekkyytensä, kun alkaa saada eläkkeelle jääneeltä lakimieheltä outoja toimituksia. Ne paljastuvat kirjeiksi, jotka hän on kirjoittanut itselleen ollessaan seitsemänvuotias tyttö. Niistä paljastuu tietysti aivan toinen ihminen, joka vielä uskoi pehmeisiin arvoihin.

Elämänmuutos on edessä, ja se käy kuin rasvattu. Kaikki sujuu kivasti, ja kauemmaksi jätetyt lähimmäisetkin ovat valmiita muuttumaan, kun Margaret vain oikein todistaa itselleen, mihin hänestä on. Yann Samuelin esikoisohjaus Rakasta jos uskallat (2003) kuului nollavuosien suurimpiin inhokkeihini, eikä tämä uutuuskaan valloita yhtään enempää. Samuelin tyyli on avoimen naiivi ja kepeän satumainen, mutta kummallisen itseriittoisella tavalla. Hän tarkastelee maailmaa yhden yksilön ihanana hiekkalaatikkona. Sääli upeaa Sophie Marceauta, jota ei ole Bond-seikkailun Huominen ei koskaan riitä (1999) paljon näkynyt missään. Tässä rooli on kiinnostavan asetelmansa tasolla toki kiitollinen, mutta ikävä kyllä ohjaaja Samuel tekee siitä alentavan.

Le pacha

Timanttikettu. Georges Lautner, 1968. 35-mm. Suom. tekst. Ke 24.11.2010 klo 21.00, Orion (Serge Gainsbourg). ***

Iskevä ja hallittu, mutta hiukan yksitotinen ja yllätyksetön rikoselokuva komisariosta (Jean Gabin), joka selvittää kollegansa valeitsemurhaa. Kiehtovinta on -Gainsbourgin harvinaisen groovyn musiikin lisäksi - romantisoimatta kuvattu Pariisin yöelämä, joka on eksoottista stripteasea ja muutakin mahdollisimman viileää elekieltä ja toimintaa täynnä. Voisiko sanoa, että Melvillen silmälasit, mutta lievällä sleaze-virityksellä. Totisin on kuitenkin Gabin, joka ei tietenkään voi olla kuin lämmin muisto kaukaa menneisyydestä. Oli todellinen lahja jälkipolville, että hän jaksoi näytellä loppuun asti itselleen ominaisissa karhumaisen isällisissä rooleissa, vaikka maailman meno oli vahvasti tuollaista hahmoa vastaan. Suomessakin onneksi Matti Kassila tajusi hyödyntää Jopi Rinnettä ultramodernissa Palmussaan vielä 1969.

Life As We Know It

Saman katon alla. Greg Berlanti, 2010. 35-mm. Ke 24.11.2010 klo 14.00, Bristol (Sandrew Metronomen lehdistönäytös). **

Romanttinen komediadraama, joka lähtee liikkeelle poikkeuksellisen traagisesti. Pitopalvelijatar ja tv-persoona ovat kerran käyneet sokkotreffeillä, mutta eivät voi sietää toisiaan. Kun heidän yhteinen ystäväpariskuntansa kuolee onnettomuudessa, he huomaavat jääneensä näiden orpovauvan huoltajiksi. Aika rautalankaisesta lähtökohdasta saadaan lopulta kaivettua varsin mehukkaitakin odottamattoman vanhemmuuden hetkiä, mutta genrevaatimukset työntävät vaunut pian sujuvasti rappusia alas ja huulet liimautuvat toisiinsa - pian on sinkkuvanhempien muotoiltava myös todellinen suhtautuminen toisiinsa. Hulmuavaa Katherine Heiglia katselee yhä mielikseen - näyttäisi tosin vähän siltä, että hän on jäämässä romanttisten komedioiden vangiksi. Josh Duhamel unohtuu. Filmin värisävy on korostuneen oranssinen. Sillä on usein tehostettu arkiromantiikkaa, itselleni mieleenjääneimpänä esimerkkinä Frankie & Johnny (1991).

Les amours imaginaires

Kangastuksia. Xavier Dolan, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ke 24.11.2010 klo 12.00, Maxim 1 (Bio Rex Distributionin lehdistönäytös). *½

Joidenkin elokuvien kohdalla miettii yläikärajan tarpeellisuutta, tässä yksi sellainen. Kangastuksia on kuin 17-vuotiaan wannabe-elokuvaohjaajan elokuva, ja aika läheltä totuus liippaakin: kanadalaisohjaaja Dolan on syntynyt vuonna 1989. 1980-luvun ranskalaisestetiikka (Beineix, Carax) tulee tästä ajoittain mieleen, ja kieltämättä myös Rohmer. Mutta Dolanilla ei ole ihmissuhteista mitään kovin kypsää sanottavaa. Triangelidraamassa kaksi tyylikkäästi pukeutuvaa fiilistelijää ihastuu samaan nuorukaiseen, mistä seuraa melkoinen määrä teennäistä käyttäytymistä ja kasvavaa epätoivoa. Kaikki jää pintaan, eikä edes niin ironisen kauniisti kuin tekijä ehkä luulee. Dalidan hienoa Bang Bangia soitetaan monta kertaa, alussa ja lopussa, mutta kuvan ja musiikin välistä aitoa kosketusta ei synny.

Bio Rex Distribution on maahantuonut kiinnostavia ja laadukkaita elokuvia, mutta toistaiseksi vain harvakseltaan. Joulukuun alun tiedotteen mukaan tahti kiihtyy ensi vuonna, jolloin ensi-iltansa saa kahdeksan elokuvaa. Toivottavasti Kangastuksia ei ennakoi tason laskua.

Sammy's avonturen: De geheime doorgang

Sammyn suuri seikkailu. Ben Stassen, 2010. 3-D. Ke 24.11.2010 klo 10.00, Tennispalatsi 2. **

Yön aikana oli satanut valtava määrä lunta, joten Tennariin tarpomisen jälkeen oli huojentavaa heittäytyä tämän merenalaisen seikkailun vietäväksi. Belgialaisanimaation pääosassa on merikilpikonna Sammy, joka syntyy vuonna 1959 ja uiskentelee 50 vuoden aikana maailman ympäri. Kokemuspohjaa syntyy sekä kulttuurin- että ilmastonmuutoksista. Ikävä kyllä laskelmointi pulpahtaa näkyvimmin pintaan - Sammyn kasvutarina on pohjimmiltaan varsin kliseinen vesieläimen inhimillistämisprosessi romansseineen päivineen, eikä veden allekaan lopulta pääse latteuksia pakoon. Rannaltakaan ei jää kunnolla mieleen kuin yksi hippilauma. 3-D-tekniikka toimii kuitenkin tässä varsin kivasti. Alussa se herätti jopa hajumuiston lapsuuden souturetkiltä, kun pieni Sammy vieri erään lautan kulmiltaan pyöreiksi hioutuneiden lankkujen kulunutta punamaalipintaa pitkin...