Taxi (del 1)

Taksi (1. osa). 2011, Ulrik Imtiaz Rolfsen. Ma 30.1.2012 klo 07.55, Ven. Suom. tekst. **½

Oslon pakistanilaisyhteisö hallitsee osaa kaupungin taksiverkosta. Neliosaisen minitrilleri sijoittuu tähän ympäristöön. Ensimmäisessä osassa jahdataan renkaat vinkuen nuorelle pakistanilaistaustaiselle asianajalle verovilppipaljastuksen toivossa päätyvää muistitikkua, joka paljastaisi laajan petoksen paitsi taksiverkon myös veroviraston johdossa. Sinänsä sujuva sarja vaikuttaisi vähän vakuuttavammalta, ellei asianajajakin käyttäytyisi tarpeen tullen yhtä machomaisesti kuin ns. gangsterit. Kiinnostavaa tavallaan, että ensin hän vain välttelee kaupungilla lähisukulaisiaan, jotteivät nämä näkisi hänen norjalaista rakastettuaan, sitten hän pinkoo pakoon itselleen tuntemattomia henkilöitä omasta etnisestä viiteryhmästään. Toimintaviihteen vaikutukset näkyvät turhan itsetarkoituksellisesti ja sumentavat sinänsä lupaavaa yhteiskunnallista näköalaa. Asianajajan vaimo on tutkiva journalisti, tuskin ihan sattumalta.

Jussi-gaala 2012

Su 29.1.2012 klo 21.00 - 23.05, Nelonen.

Järjestyksessään 15. Solar Filmsin tuottama ja Nelosen lähettämä Jussi-gaala. Vaihteeksi melko asiallinen ja vähemmän humoristinen tilaisuus käsikirjoitukseltaan. Lorenz Backman oli juontajana ehkä jopa liiankin sävytön. Le Havre vei odotetusti suurimman osan palkinnoista, mutta oli ilo seurata ohessa Hiljaisuuden menestystä, vaikkakaan en kutsuisi Kirjavaista sentään Suomen Kieslowskiksi kuten sävellyspystin voittaja innostui lohkaisemaan. Gaalassa aina oikeuksiinsa pääsevän glamourin tavoitti luontevimmin Krista Kosonen. Pystinjakajista yksi (Sara Melleri) ja palkituista kaksi (Elina Knihtilä, Joonas Saartamo) käski äänestämään Pekka Haavistoa, mikä toi juhlaan hiukan huvittavaakin poliittisuutta. Missä olivat Niinistön tukijoukot? Kameran takana? Sikariportaassa? Elina Salo sai Betoni-Jussin Lasse Pöystiltä (jakamassa myös Outi Mäenpää) pitkässä ja lämpimässä lavakohtaamisessa. Pöysti muisteli tosin jotain hämärää 50-millistä filmiä... Tommi Läntinen esitti Kulman poikien tukemana kyseistä elokuvaa varten räätälöidyn futisversion hitistään Kevät ja minä - vastahan hän viikkoa aiemmin oli antanut sävelet Paavo Lipposen vaalitappiotunnelmille.

La battaglia di Algeri

Taistelu Algeriasta. 1966, Gillo Pontecorvo. La 28.1.2012 klo 19.30, Orion (DocPoint: Insh'Allah - kevään kynnyksellä). 35-mm. Suom. tekst. *****. Aiemmat katselut: ti 2.11. - ke 3.11.1999, TV2.

Legendaarisin elokuva Algerian sodasta (1954 - 1962) on yhä pelottavan ajankohtainen arabimaiden ja läntisen maailman välisen ongelmavyyhdin takia. Pontecorvon iskevä ja viileä (sanan trendivapaassa merkityksessä) mestariteos on alusta loppuun fokuksessa tavalla, josta uutisfilmit vain unelmoivat: se syventyy täysin vain taistelujen strategisiin ja operatiivisiin ytimiin eikä luisuta tiheää tunnelmaansa niiden ympärille. Tunteellista samaistumista ei osoiteta sen paremmin algerialaisiin sissijoukkoihin kuin ranskalaisiin kolonialistiin, joiden kummankin käytännön toiminta osoitetaan yhtä vaaralliseksi Casbahin siviileille. Hengästyttävältä rytmiltään, säälimättömän karkealta visuaaliselta kokonaishahmotukseltaan ja vitaalisilta kaupunkiääniltään aina rummutuksista, mellakkaulvonnoista ja -iskulauseista taisteluhelikopterien lähestyviin roottoreihin, tankkien jyrinöihin ja säälimättömiin pomminräjähdyksiin Taistelu Algeriasta yltää näennäisesti ratkaistavan, mutta syvemmälti ratkaisematta jäävän kaupunkisodan kuvauksena kevyesti sadan voltin tuolle puolen.

Sud

South. 1999, Chantal Akerman. La 28.1.2012 klo 17.45, Orion (DocPoint: Apollo-palkinto: Iikka Vehkalahti). Video. ****

Taitava näyte, siitä miten muuan arkipäiväinen maisema ja kulttuurinen ilmapiiri otetaan paitsi sommitellun visuaalisesti myös raa'an analyyttisesti haltuun. Tummaihoinen James Byrd on kuollut, kun häntä on vedetty etelävaltiolaisessa pikkukaupungissa kolmen mailin verran auton takakoukkuun sidottuna. Akerman kuvaa luonnonkauniin ja näennäisen rauhallisen seudun katuja ja pihoja, valkoisen väen hallitsemaa asujaimistoa ja infrastruktuuria, joiden jalkakäytävättömässä todellisuudessa mustat kävelevät ja toimivat kuin irtolaisina. Lämmintä henkeä varataan Byrdin muistotilaisuuteen. Lopussa Akerman kuvaa eteenpäin ohjattavasta autosta taakse jäävää kiemuraista, paikoin tiheän metsän suojaamaa idyllistä tietä, jota pitkin Byrdiä retuutettiin. Hiljainen ja voimakas videoteos.

Un spécialiste, portrait d'un criminel moderne

The Specialist, Portrait of a Modern Criminal. 1999, Eyal Sivan. La 28.1.2012 klo 12.30, Andorra (DocPoint: Meet the Master: Eyal Sivan). 35-mm. Englanninkieliset tekstit. ***½. Aiemmat katselut: TV1 (Adolf Eichmannin oikeudenkäynti), jokin torstaiyö joko vuodenvaihteessa 2000-2001 tai 2001-2002 (keskeltä).

Hämmentävimmät tv-kokemukset ovat usein satunnaisia. Jonain 2000-luvun alun yönä televisioni oli vain sattumalta auki, ja aloin ihmetellä, miksi siellä kuvattiin varsin staattista mustavalkoista oikeudenkäyntiä. 40 vuotta aiemmin, jos olisin elänyt, tuskin olisin ihmetellyt, mistä on kyse. Natsi-Saksan juutalaiskysymyksen lopullisen arkkitehdin Adolf Eichmannin julkinen oikeudenkäynti Jerusalemissa vuonna 1961 oli aikansa mediamaraton, joka kesti huhtikuun 11. päivästä joulukuun 2. päivään. 2000-luvun alussa TV1 oli nimennyt tämän Leo Hurwitzin neljällä kameralla kuvaamaan, alun perin 500-tuntiseen materiaaliin nojautuvan Eyal Sivanin runsaan kaksituntisen dokumentin suorasukaisesti Adolf Eichmannin oikeudenkäynniksi. Myönnän katselleenikin sitä televisiosta ikään kuin alkuperäisenä materiaalina - vasta lopun Tom Waits -biisi The Black Riderilta paljasti, että kyse on jostain muusta. Nyt DocPointissa näin Sivanin dokumentin ensi kerran kokonaisuudessaan (kyse oli yksi harvoista festivaalin esityksistä, joiden formaattina oli 35-millinen filmi) ja huomasin vasta, kuinka audiovisuaalisesti työstetty ja päivitetty se on. Sivanin yritteliäät äänitehosteet ja muut ymppäykset hiukan särähtävät kokonaisuuden alussa. Leikkauksien todellisesta luonteesta puolestaan on mahdotonta ottaa selvää, kun ei tunne koko materiaalia. Hurwitz itsehän summasi televisiontinsa tuoreeltaan yli kuusituntiseksi dokumentiksi Verdict for Tomorrow (1961), jota ei ilmeisesti ole Suomessa koskaan nähty. Joka tapauksessa Sivan luo pysäyttävän kokonaisuuden lähihistorian kauhujen absurdin rationaalisesta lähestymisestä ja selittämisen tarpeesta. Kyse on siis vahvan näkemyksellisestä dokumentista, joka itse asiassa painottaa materiaalinsa kautta kohtuuttomiin julmuuksiin syyllistyneen miehen yksinäistä ja tuskaista selviytymistaistelua lasikopin takana. Eichmann väittää loppuun asti vain totelleensa käskyjä, joille ei ole mahtanut mitään. Hänen äärimmäinen pragmatisminsa välittyy myös omassa piinapenkissään. Kiistelty dokumentti on herättänyt reaktioita puolesta ja vastaan. Jerusalemissa sijaitseva Steven Spielberg Jewish Film Archive, jonka luovuttamien 68 tunnin matskujen varassa Sivan elokuvansa työsti, käytti kuusi vuotta löytääkseen hänen elokuvastaan vääristelevyyksiä. Haaretzin kiinnostava artikkeli valottaa kiistaa.

Oscar-povaus

Kymmenisen vuotta sitten, kun vielä kirjoitin verkkolehti Film-O-Holiciin, toimitin parina vuotena niin sanotun Oscar-povauksen, johon kyselin kirjoittajakunnalta veikkauksia voittajista. Jutut olivat hiukan aikaansa sidottuja, joten niitä ei taida enää olla Holicin sivuilla. Palautetaanpa hiukan perinnettä eli tässä tämänvuotinen povaukseni koskien niitä kategorioita, joista olen nähnyt vähintään puolet ehdolla olevista elokuvista (mainittakoon, että mukana olevista kategorioista näkemättä ovat elokuvat Extremely Loud & Incredibly Close, A Better Life, Albert Nobbs, Warrior, Beginners, A Cat in Paris, Chico & Rita, The Muppets ja Margin Call). Toisena ongelmanahan on tietysti, että myös ehdokaslistan ulkopuolelle jää monia hienoja elokuvia ja suorituksia. Mutta leikki leikkinä. Ensimmäisenä veikkaukseni, toisena omat suosikkini.


Paras elokuva

The Artist

The Tree of Life


Miespääosa

Brad Pitt (Moneyball)

Brad Pitt (Moneyball)


Naispääosa

Michelle Williams (My Week with Marilyn)

Michelle Williams (My Week with Marilyn)


Naissivuosa

Bérénice Bejo (The Artist)

Bérénice Bejo (The Artist)


Pitkä animaatio

Chico & Rita

ei suosikkia


Kuvaus

Robert Richardson (Hugo)

Emmanuel Lubezki (The Tree of Life)


Lavastus

Laurence Bennett, Robert Gould (The Artist)

Anne Seibel, Hélène Dubreuil (Midnight in Paris)


Ohjaus

Michel Hazanavicius (The Artist)

Terrence Malick (The Tree of Life)


Leikkaus

Anne-Sophie Bion, Michel Hazanavicius (The Artist)

Anne-Sophie Bion, Michel Hazanavicius (The Artist)


Maskeeraus

Mark Coulier, J. Roy Helland (Rautarouva)

Mark Coulier, J. Roy Helland (Rautarouva)


Alkuperäismusiikki

Ludovic Bource (The Artist)

Alberto Iglesias (Pappi lukkari talonpoika vakooja)


Alkuperäinen biisi

Real in Rio (Rio)

Man or Muppet (The Muppets) - Huom. En ole nähnyt/kuullut, mutta vastaääni Rion kammotukselle


Äänileikkaus

Philip Stockton, Eugene Gearty (Hugo)

Lon Bender, Victor Ray Ennis (Drive)


Äänisuunnittelu

Tom Fleischman, John Midgley (Hugo)

Deb Abair, Ron Bochar, David Giammarco, Ed Novick (Moneyball)


Erikoisefektit

Rob Legato, Joss Williams, Ben Grossmann, Alex Henning (Hugo)

Scott Farrar, Scott Benza, Matthew Butler, John Frazier (Transformers: Dark of the Moon)


Sovitettu käsikirjoitus

John Logan (Hugo)

Steven Zaillian, Aaron Sorkin, Stan Chervinin tarinasta (Moneyball)


Alkuperäiskäsikirjoitus

Michel Hazanavicius (The Artist)

Woody Allen (Midnight in Paris)

-----------------------------------------------------------------

Jälkikatsaus 27.2. klo 17.25:

Veikkauksista oikein 8 / 17 (paras elokuva, kuvaus, ohjaus, maskeeraus, alkuperäismusiikki, äänileikkaus, äänisuunnittelu, erikoisefektit).

Omista suosikeista voitti 3 / 16 (maskeeraus, paras laulu, alkuperäiskäsikirjoitus).

Cave of Forgotten Dreams

2010, Werner Herzog. Pe 27.1.2012 klo 21.45, Kinopalatsi 9 (DocPoint: Winners & Bestsellers). 3-D. 2K DCP. ****

Judith Thurmanin kesäkuussa 2008 New Yorkeriin kirjoittamasta artikkelista First Impressions innoituksensa saanut Herzog-trippi Etelä-Ranskassa sijaitsevaan, erään löytäjänsä mukaan nimettyyn Chauvetin luolaan, jossa piilevät maailman vanhimmat luolamaalaukset. Luola löydettiin 18.12.1994. Herzog sai kuvauksiin erikoisluvan Ranskan kulttuuriministeriltä, sillä normaalisti luola on yleisöltä suljettu. Hiilidioksidipitoisuus on myrkyllistä tasoa, siksi luolassa voi viettää erikoisvarusteissakin vain muutaman tunnin kerrallaan. Kolmiulotteisuuden mahdollisuuksista on nostettu aika suuri numero tämän elokuvan kohdalla. En ole Herzogin ratkaisua vastaan, mutta tuntuu kuitenkin, että pimeässä kuvatut maalaukset näyttäisivät lähes yhtä havainnollisilta kaksiulotteisinakin. Lopputulos on keskeinen, joskaan ei luolaan painumisen tasolla aivan odotetun äärimmäinen Herzog-kokemus. Mukana tietysti muutamia mitä epäilyttävimpiä asiantuntijalausuntoja ja -demonstraatioita. Lopussa luolan lähistöllä olevan ydinvoimalan vierustaisessa radioaktiivisessa vedessä lilluvat liskot jäävät ihanteettomasti tuijottamaan meitä katsojia, meidän lajihistoriallista uteliaisuuttamme ja itsetutkiskeluamme sekä myös kykyämme tuhota kulttuuriset jälkemme omaa varomattomuuttamme.

Five Star Existence

2011, Sonja Lindén. Pe 27.1.2012 klo 19.15, Maxim 1 (DocPoint: Kotimainen esityssarja). 2K DCP. Suomenkieliset tekstit. Alkusanat: Sissi Korhonen (DocPoint) ja Sonja Lindén, joka kutsui lavalle elokuvassa mukana olleita ihmisiä. **½

Ehdin mukaan DocPointiin vasta perjantaina viikkoa vaivanneen sekavan päivärytmin takia. Ihmeenomainen Ei kukaan ole saari (2006) oli suosikkini kaikista 2000-luvun nollavuosina valmistuneista suomalaisista dokumenttielokuvista (aivan kaikkia en tietysti ole nähnyt), joten odotukseni olivat luonnollisesti suuret Sonja Lindénin seuraavaa ohjausta kohtaan. Tuntui, että teknologisen ja erityisesti kommunikaatioteknologisen kehityksen vaikutukset erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin, tapaamme tehdä työtä ja ylipäätään olla olemassa olisi juuri oikea aihe rauhalliseen ja aikansa ottavaan kerrontaan luottavalle Lindénille, mutta ikäväkseni on pakko todeta, että Five Star Existence on osuvasta nimestään huolimatta keskeneräiseksi jäänyt teos. Se on visuaalisesti komea ja hallittu ja yleisiltä tuotantoarvoiltaan häikäisevä kokonaisuus, mutta laajan ja monisyisen aiheen globaalitasoinen käsittely ei johda kovin ihmeellisiin tai vakuuttaviin lopputuloksiin ja menettää kompetenssinsa loppupuolella lähes täysin. Materiaali on monesti kiinnostavaa: pääsemme navettaan, jossa lehmien utareita ei enää lypsetä käsin vaan robotin suuttimella (entinen lypsäjä selaa sillä välin Facebookia), nuorten pelihallissa nukutaan koneiden ääressä selkärangat käyrinä, poliisi valottaa valvontakameroiden käyttöä ja verkon tarjoamia haasteita, sisäelimiä leikataan "umpimähkässä" tarkan kamerasuurennuksen varassa, Etelä-Koreassa nousee umpiteknologisoitu "viiden tähden" kaupunki, jossa kamerat valvovat lasten leikkiä pihalla jne. Lindén kuvaa jokaisen elokuvassa esiintyvän ihmisen omassa lähikuvassaan, joiden kesto tarkoituksellisesti hiukan resonoi elokuvan rytmin kanssa. Tarkoitus lienee näin kuvata toistemme silmiin katsomisen ja konkreettisen kohtaamisen olennaisuutta. Vasta lopussa tulee esiin kysymys siitä, kohtaammeko itse asiassa oman tyytymättömyytemme elämäämme juuri sitä helpottamaan ja joustamaan pyrkivään teknologiaan turvauduttaessa. Tämä on pointti, josta elokuvan pohdinnan oikeastaan pitäisi vasta alkaa. Sen sijaan alun lähtötilanteessa Lindén pohtii omakohtaisesti sitä, miksi elämää helpottava teknologia ei suo hänelle vapauden ja onnen tunnetta. Toinen, relevantimpi kysymys, joka niin ikään nousee esiin, liittyy siihen, onko meidän pakko päästä työskentelemään kaikkialla kaiken aikaa. Ja vielä: pystyykö aivokapasiteettimme kestämään teknologista monihaasteellisuutta? Monipuolisen aineistonsa valtavuuteen hukkuvalla, mutta teeman yhteiskunnallista haastavuutta hiukan kuin sivusta seurailevalla elokuvalla on lievästi tarkoitushakuinen rakenne: loppupuolella Lindén tarjoaa alun kysymyksiinsä kummallisen kosmisia vastauksia, joita ovat jostain syystä esittämässä erilaisten meditatiivisten elämäntaitojen opettajat. Hyväosainen hymistely siitä, että sosiaalista elämää on tietokoneen ulkopuolellakin, se pitää vain kyetä näkemään ja valitsemaan, tuntuu liian helpolta ja laiskalta huipennukselta ilmiölle, jonka mittakaava vähät välittää yksilöllisistä hyvän elämän ratkaisuistamme. Kysymystä siitä, hallitseeko teknologia meitä vai pidämmekö me sitä otteissamme, Lindén ei pysty laajentamaan yksilöllisen onnen ja vapauden ihanteisiin liittyvistä asetteluista. Lopussa monien lähikuvissa vakavina esiintyneiden ihmisten ilmeet ovat muuttuneet onnellisiksi. Ohjaaja kertoi ennen näytöstä, että elokuva sai alkunsa viisi vuotta sitten hänen kuultuaan ihmisistä, joille mobiiliteknologia aiheuttaa vakavia terveydellisiä haittoja. Ehkä hänen olisi pitänyt pysyä siinä aiheessa.

A-talk (26.1.2012)

To 26.1.2012 klo 21.05 - 22.00, TV1. Ohjaus Riikka Lehtinen. Toimittajina Jan Andersson ja Kirsi Skön.

Niinistö ja Haavisto tentattavina. Yllättävän laimeaa ja turhan diplomaattista väittelyä. Ei innosta tosissaan seuraamaan tuloksen kehittymistä.

Carnage

2011, Roman Polanski. Ke 25.1.2012 klo 12.30, Andorra (Future Filmin lehdistönäytös). 2K DCP. ***

Polanskin rentoutunut irrottelu humaanin sivistyneistön itsepetoksella Yasmina Rezan näytelmän pohjalta. Tapahtuu Longstreetien (Jodie Foster, John C. Reilly) asunnossa, jonne Cowanit (Kate Winslet, Christoph Waltz) saapuvat sovittelemaan pariskuntien poikien välille sattunutta, toiselle suuhalkion ja pari katkennutta hammasta jälkeensä jättänyttä kahakkaa. Ohjaaja on viihtynyt kerrostaloasunnoissa ennenkin, unohtumattomin tuloksin (Inho, Rosemaryn painajainen, Vuokralainen), mutta tällaista kalavelkapainotteista kamaridraamaa luonut aivan eri ympäristöissä ja eri painotuksin (Yö ei tunne armoa). Komediallista Carnagea on suuri nautinto katsella, mutta siitä jää tyytymätön olo. Keskustelu ei maltillisten kulissien murrettuakaan syvene sille odotetun makaaberille tasolle, jolla ohjaaja on ollut omimmillaan. 79-minuuttisen kokonaisuuden jälkeen tuntuu, ettei mestari ollut täysin ottanut pohjatekstiä omiin verrattomiin hyppysiinsä. Carnage voisi olla kuin kenen tahansa ammattitaitoisen leipäohjaajan ansiokas tv-näytelmä. Miksi henkilöt muuten jäävät näykkimään toisiaan oletettavaan oksennuksen lemuun, on suuri mysteeri. Carnagen piti tulla alun perin ensi-iltaan nimellä Ylilyönti, mikä olisi varmasti ollut viisas ratkaisu. Ennen näytöstä kuulin Future Filmin tiedottajalta Saija Holmilta, että tämä pressi oli ensimmäinen Andorran uudella digiprojektorilla esitetty näytös. Alun puistokohtauksessa ei kuulunut ääntä.

Hugo

2011, Martin Scorsese. Ke 25.1.2012 klo 10.00, Tennispalatsi 1 (Finnkinon lehdistönäytös). Suom. tekst. 2K DCP. 3-D. **½

Aikana, jolloin Ilta-Sanomissa on Rita Tainolan innostunut juttu Martin Scorsesen perheystävällisestä puolesta, voi kaikella syyllä epäillä jonkin menneen perustavalla tavalla vinoon. Hugossa ollaan jo aika arveluttavan pitkällä siinä kehityksessä, joka alkoi Scorsesen tuotannossa 2000-luvun alun suurten ja spektaakkelimaisten, studioelokuvamaisten tuotantojen tietämillä. Koko perheen elokuvan kokeilemisessa ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta Hugossa haiskahtaa yleisen maun perässä laskelmointi pahan kerran. Se on ilmaisullisesti, muodollisesti ja ihmiskuviltaan lähempänä Spielbergia tai Harry Potteria kuin Scorsesen omaa maailmaa, joka kumpuaa lähinnä tarinaan kätketystä rakkaudentunnustuksesta elokuvan alkuhistorialle, Mélièsille ennen kaikkea, mutta myös Harold Lloydille kuten kuvasta näkyy. Mutta tämäkin kumarrus jää lopulta hiukan puolivillaiseksi - ehkä juuri siksi, että sen puitteina oleva 1930-luvun lume-Pariisi on niin ramaisevan standardi koko ylivisualisoidussa pintakoreudessaan. 12-vuotiaana orvoksi jäävän päähenkilön hoitamat rautatieaseman kellot ja hänen aseman vintillä väsäämä robottinsa, tylyn lelukauppiaan salainen projektiomaailma ja tietenkin junien läheisyys antavat elokuvalle lupaavan mekanistisen yleisilmeen, mutta Scorsese ei jostain syystä nosta sitä elokuvansa esteettiseksi painoalueeksi saati että loisi näihin tekijöihin pohjautuvaa rytmillistä rattaistoa. Vain 3-D-ulottuvuudesta hän saa Méliès-ulottuvuudessa irti sen eri aikakausien välisen dialogin, minkä pitääkin. Sen vuoksi Hugoa voi suositella katsottavaksi, vaikka kyseessä onkin jo rutinoituneen elokuvaohjaajan riskitön rakkaudentunnustus elokuvalliselle taikamaailmalle. Lasten ohjaajana Scorsese on täysin hukassa, eivätkä kyseiset näyttelijätkään kykene ilmaisemaan tunteitaan vaativissa, menetysten ja huolestuksen koettelemissa rooleissa. Hugo herättää kuitenkin kiinnostuksen pohjana olevaan Brian Selznickin kirjaan The Invention of Hugo Cabret (2007), joka on kuulemma romaanin, sarjakuvan, kuvakirjan ja välähdyskirjan sekoitus. Näytöstä ympäröi kaksi elokuvamaailman kuolinuutista: vain tunti ennen lähtöäni sain kuulla Theo Angelopoulosin menehtyneen liikenneonnettomuudessa ja Hugon loputtua huomasin TV2:ssa työskenneeltä isältäni saapuneen tekstiviestin lavastaja Matteus Marttilan kuolemasta.

Ääniä kiven sisästä

Radioteatteri esittää: Ääniä kiven sisästä. Radioteatterin verkkosivulla käytetty nimi: Ääniä kiven sisältä. 2012, kirjoittanut Juha Heinonen, ohjannut Juha Hurme. Ke 25.1.2012 klo 07.45 (joko alkamis- tai loppumisaika). Mp3 QuickTime Playerilla. ***

Vaimonsa eutanasiasta vankilaan joutuneen miehen ja tapausta käsitelleen tuomarin rakkaustarinat toisiaan vasten. Kirjoittaja Juha Heinonen istuu parhaillaan Kylmäkosken vankilassa. Puhutteleva ja haastava, tilityksen väistävä teos suoraan kaltereista, joskin Juha Hurmeen ohjaus edustaa replikoinnin sävyiltään nykyiselle radioilmaisulle vähän liiankin tyypillistä arkirealismia. Kuunnelma on Radioteatterin ja Nälkäteatterin yhteistyö.

Purjehtija

Radioteatteri esittää: Purjehtija. 2012, kirjoittanut Juha Seppälä, ohjannut Juha-Pekka Hotinen. Ke 25.1.2012 klo 06.10. Mp3 QuickTime Playerila. ****

Helene Schjerfbeck maalasi vuonna 1918 Tammisaaressa teoksen Purjehtija, jonka mallina toimi hänen tunteidensa kohde, ystävä ja kollega Einar Reuter. Vuosia myöhemmin Schjerfbeckin omakuvasta maksetaan taidehuutokaupassa miljoonia euroja. Teoksen haltijaksi päätyy mies, joka pannaan käymään dialogia Schjerfbeckin kanssa. Mitä rakkauden kaipuuseen jääneen taiteilijan näkemys itsestään kertoo nykyiselle omistajalleen? Juha Seppälän uusin kuunnelma on erinomainen tiivistys siitä, mitä taiteen väitetty ikuisuus eri aikojen arvosuhdanteissa merkitsee. Rahalla saa taidetta, mutta taide saattanee kärsiä siitä, minkä saa.

Järviemme helmet: Inarijärvi

2012, Petteri Saario. Ti 24.1.2012 klo 23.20, Ven. ***½

Persoonallisimpiin luontodokumentaristeihimme kuuluvan Petteri Saarion uusin tv-sarja syventää kuvaa Suomesta tuhansien järven maana. Järvi-Suomi tuo mieleen Kekkosen aikana voimissaan olleen, usein melkein paratiisinomaisen kansalliskuvaston, jota ei ole viime aikoina enää aivan entiseen tapaan hyödynnetty. Se on sinänsä sääli, sillä suomalainen kulttuuri on rakentunut järvien rannoille. Saario on valinnut Järviemme helmiin seitsemän järveä, joista nyt toisena oli esittelyssä Inarijärvi. Sen kaukaisin kolkka on itäinen Surnuvuono, jonka ympärille levittäytyy ehkä Suomen syrjäisin seutu ja ankarin erämaa. Saario ei ole kiireinen elämysmatkailija, hän kuvaa Inarijärveä kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Ohjelmasarjassa on rauhallinen, luonnon mukana hengittävä rytmi, ehkä juuri siksi, että tekijä tiedostaa avoimesti ongelmallisen asemansa maastureineen, moottoriveneineen ja kuvauskalustoineen. Hienovaraisesta musiikista vastaa Loirin legendaariset Leino-levytykset säveltänyt Perttu Hietanen. Onneksi TV2 ei ole vielä täysin muuttunut säheltäväksi nuorisokanavaksi. Saario matkailee järvillä 16-vuotiaan poikansa kanssa. Inarijärvellä hän lainailee kansatieteilijä Samuli Paulaharjua ja ironisemmin satusetä Sakari Topeliusta, joka kirjoitti sanat Inarijärveen käymättä koskaan paikalla. Itseäni yhä mietityttää se, miksi Väinö Linna päätti Pohjantähti-trilogiansa kyseiseen tekstiin. En koe olevani Lapin-hullu, olen käynyt vain Ivalon korkeudella, mutta tämä ohjelma herätti ihmeellisen kaipuun tunteen. Inarijärvellä olisi syytä käydä. Erityisesti saamelaisten pyhä uhripaikka, 30 metriä korkea kalliosaari Ukonkivi, kiehtoo. Inarijärven tienoilla ja takana saamelaiset pysyivät parhaiten turvassa kristinuskon vaikutuksilta.

Wild at Heart

Villi sydän. 1990, David Lynch. Ti 24.1.2012 klo 19.30, Orion (David Lynch). 35-mm. Suom. tekst. *****. Aiemmat katselut: la 3.10.1992, vuokra-vhs, leikattu, ***** / la 22.5.1993, Betty Bluen kevätsarja, suomi-vhs, leikattu, ***** / pe 4.6.1993, suomi-vhs, leikattu, ***** / su 21.11.1993, Niagara, Elokuvakerho Monroen yönäytös On the Road, 35-mm, suom. tekst. ***** / to 5.12. - pe 6.12.1996, TV2 / la 17.5.2003, BB: David Lynch, suomi-vhs, leikattu, ***** / la 3.6.2007 klo 21.00, Orion (David Lynch), 35-mm, suom. tekst.

Varhaisin muistikuvani Villistä sydämestä on Bosse von Willebrandtin elokuvamakasiinista Bossen leffat (Bosses bio), joka oli aikanaan FST:n panos television elokuvaohjelmiin. Luulen, että kyse on ollut ti 22.5.90 eli heti erään festivaalin jälkeen tulleesta ohjelmasta. Näytetyssä insertissä Marietta Fortune (Diane Ladd) pyytää erästä miesystävistään, Marcellos Santosia (J.E. Freeman), tappamaan tyttärensä Lulan (Laura Dern) kapinallisen poikaystävän Sailor Ripleyn (Nicolas Cage). Vanhan polven elokuvatoimittajana Bosse mainitsi, että elokuva voitti Cannesissa Kultaisen palmun, mutta se ei kuulunut hänen omiin suosikkeihinsa festivaalilla. Kohuvoittaja olikin kyseessä. Tätä ennen Palmun olivat vuodesta toiseen voittaneet yksiselitteisen vakavat ja kulturellit sivistyselokuvat (vuoden 1989 sex, lies, and videotape ehkä jonkinlaisena rajatapauksena), mutta postmodernisti eliitin makua häirinneen Lynchin voitto merkitsi tietyllä tavalla uutta aikakautta - juuri sitä, mikä on niin usein merkitty alkavaksi vasta niin ikään Kultaisen Palmun voittaneesta Tarantinon Pulp Fictionista (1994). Ensimmäisen kerran katselin Villin sydämen vähän väkinäisessä, sosiaalisesti pakottavassa tilanteessa leikatulta vuokravideolta. Se on oikeastaan Lynchin elokuvista ainoa, jonka olen kiehtovuuden ohella kokenut myös todella ahdistavaksi. Nostalgisen, huolettoman klassista Hollywoodia ikivihreistä ikonisimman eli First Movementin kautta huokuvan oldies-alun äkkinäinen vaihtuminen speed metal -yhtye Powermadin Slaughterhouse-biisistä voimaa hakevaan aggressiiviseen shokkiin luo hellittämättömän painostavan etelävaltiolaistunnelman, jossa kuuma seksi ja raaka väkivalta kiehahtelevat räjähdysherkkänä pätsinä. Elokuvan vaikutus oli niin voimakas, että kirjoitin sen tarinaa (joka pohjautuu Barry Giffordin romaaniin) hiukan varioivan kouluaineen, jolle opettaja kieltäytyi antamasta numeroa todeten, ettei kyse ole minun ikäiseni mielikuvituksesta... Jälkikäteen ajateltuna Villissä sydämessä on Lynchin elokuvaksi poikkeuksellinen luonteva ja vapautunut suhde aktiiviseen seksuaalisuuteen - tosin Lynch ei olisi Lynch, ellei hän rinnastaisi kiihkeät ja rajut eroottiset aktit leimahtavan tulitikun tavoin hurjiin väkivallanpurkauksiin ja jopa kidutuksiin. Kyse on myös Lynchin uran selkeimmästä tyylikokeilusta, kaikilla mahdollisilla americanan mausteilla mitä tien päällä voi vastaan tulla. Villi sydän on Marilyniksi muuntuneen Bonnien ja Elvikseksi vapautuneen Clyden rakkaustarina Ihmemaa Oziksi seonneessa syvässä etelässä - tien pimeässä sivussa lentää amerikkalaisen kulttuurin hirviömäisin äiti (uskomaton Diane Ladd) luudallaan. Kaikki on niin taidokkaasti yli vedettyä, että amerikkalaisen paraatikulttuurin tunnelmallinen ja tyylikäs parodia toimii. Kuitenkin elokuva on hämmästyttävän hyvin kosketuksessa myös ihmissuhteen todellisuuteen, paon ja vapauden muuttumiseen arjeksi ja vastuuksi, elämän hyviin ja huonoihin kausiin, intohimoisiin ja väljähtäneisiin hetkiin, suurten tunteiden epätoivoiseen tilanneherkkyyteen, yleensä ottaen amerikkalaisen ideaalin kääntöpuoleen. Harry Dean Stanton tekee yhden koskettavimmista rooleistaan tunteellisena ja hyväuskoisena yksityisetsivä Johnnie Farragutina. Kokonaisuuden uhkeasta, ekstaasinomaisesta ylöspanosta seuraa väistämätön oksennus (Villissä sydämessä siivoamattoman oksennuksen haistaa toisin kuin vaikkapa juuri ensi-iltansa saaneessa Polanskin Carnagessa, jossa henkilöt jäävät lemuun rupattelemaan kuin mihinkin ruusuntuoksuun) ja yllättävän melankolinen, lynchiläisittäin poikkeuksellisen jämähtänyt ja
kaiken merkityksettömyyttä huokuva tuokio ennen pankkiryöstöstä alkavaa hyperfinaalia. Orionin esitys oli harmillisen vaikeasti nautittava, sillä filmin seuraavaa tai edeltävää ruutua näkyi lähes jatkuvasti kankaan ylä- ja alanurkissa. Kopio oli myös hyvin kulunut. Teknisiltä puitteiltaan paras kokemukseni Villistä sydämestä on yhä sen suomalainen tv-ensi-ilta joulukuulta 1996 - TV2 esitti sen oikeassa kuvakoossa, stereoäänellä ja leikkaamattomana. Toivoisin näkeväni Villin sydämen vielä joskus tarkasti projisoituna tuliteränä kopiona.

Hulluna Saraan (traileri)

Ti 24.1.2012 klo 06.30, Vimeo. **

Kohtuullinen traileri lupaa hiukan kulkevampaa ja viehkompaa elokuvaa kuin mitä lopputulos on.

A-studio (23.1.2012)

Ti 24.1.2012 klo 03.00, areena.yle.fi. Toimittaja Annukka Roininen, ohjaaja Riikka Lehtinen.

Haastateltavina presidenttipelin toisen kierroksen ehdokkaiden kampanjapäälliköt Taru Tujunen ja Riikka Kämppi. Budjeteissa löytyy eroja, linjoissa ei niinkään.

Ivanhoe

1982, Douglas Camfield. Ma 23.1. - ti 24.1.2012 klo 21.55 - 00.12, Yle Teema. ***

Katso! alkoi julkaista kotinauhoittajille videokansia keväällä 1984. Ne kiehtoivat mieltä, vaikka en vielä edes tajunnut, mitä videot merkitsivät. Ensimmäinen kansi, joka jäi pysyvästi mieleeni, oli varsin tuoreesta brittiläisestä tv-elokuvasta Ivanhoe. MTV esitti sen 26.5.84. Nyt, kun Ivanhoe esitettiin vuosien jälkeen ensimmäisen kerran uusintana, Ylen puolella, vakuutuin siitä, kuinka muinainen vihreä kansi myötäili vahvasti tv-elokuvan rehevää ja raikasta luontokuvausta, josta vastasivat Peckinpahin luottomies John Coquillon ja Arjun Ahluwalia. Sir Walter Scottin suosittuun ja monesti filmattuun romaaniin (1819) perustuva Ivanhoe edusti vielä vanhaa loisteliasta laatutelevisiota, jolla oli kanttia panostaa tosissaan suuriin ja näyttäviin ulospanoihin. Nykyiseltä kantilta kerronta on varsin kankeaa ja kesyä, mutta myös positiivisessa mielessä perheystävällistä. Keskiaikaisen, saksien ja normannien hallitseman epookin ja linnojen- ja metsientäyteisen kokonaismiljöön huoliteltu viehätys on yhä tallella. Alun latautuneesta turnajaiskohtauksesta tv-elokuva tietysti eritoten muistetaan, mutta romanttisessa tarinassa on myös kiinnostava saavuttamattoman rakkauden teema. Taisteluun Englannin valtaistuimesta sotkeutuva ritari Ivanhoe tuntee taianomaista vetoa kiehtovaan kiertolaisnaiseen, juutalaisen kauppiaan parantajatyttäreen Rebeccaan, vaikka on varannut sydämensä toiselle. Näyttävään nimiosaan saatiin edellisvuonna Menneessä maailmassa loistanut Anthony Andrews, aikansa Jude Law, jonka ura ei jostain kumman syystä noussut kunnolla siivilleen - viimeksi hänet nähtiin habitukseltaan jo melko muuttuneena esittäessään pääministeri Baldwinia Kuninkaan puheessa (2010). Rebeccan roolissa nähtävän Olivia Husseyn (Zeffirellin ihana Julia vuodelta 1968) kauniit kasvot ovat niin ikään jääneet mieleeni 28 vuoden takaisista lehtikuvista ja Maikkarin ennakkomainoksista. Jos Suomessa Ivanhoe onkin yleisesti ottaen kovin unohdettu tv-tapaus (esimerkiksi Teema luuli esittävänsä tv-ensi-illan), niin Ruotsissa on toisin: siellä Ivanhoe on esitetty vuosittain joko uudenvuodenaattona tai uudenvuodenpäivänä. Vastaavanlaisia omailmeisimpiä perinteitä voisi luoda suomalaiseenkin televisioon niiden ilmeisimpien itsenäisyyspäivän ja joulunpyhien elokuvavalintojen oheen. Ivanhoessa on samanlaista tv-mytologista vetovoimaa kuin paremmin muistetussa 1980-luvun brittitelevision helmessä, Robin Hood -sarjassa. Robin iloisine veikkoineen tavataan Ivanhoessakin.

Presidentinvaali 2012 (22.1.2012)

TV1, Su 22.1.2012 klo 19.30 - 23.45. Pääosin suora lähetys. Studiossa Matti Rönkä ja Riitta Uosukainen, vaaliasiantuntijoina Sami Borg ja Risto Uimonen. Ym. ym.

Perinteisen jännittävä tulosohjelma. Luulen, että Haavisto saa toisella kierroksella korkeintaan 45,8 % äänistä.

Äänestäminen presidentinvaalissa 2012 (1. kierros).

Su 22.1.2012 n. klo 19.00, Helsingin Saksalainen koulu.

Äänestyspaikkani, Helsingin Saksalainen koulu, on samassa korttelissa kuin Orion, Kampintorin puolella. Viime päivinä olin puntaroinut yhden Pekan ja kolmen Paavon välillä. Lopulta kirjoitin lipukkeeseen numeron 9.

Moonwalker

1988, Jerry Kramer, Jim Blashfield, Colin Chilvers, Will Vinton. La 21.1.2012 klo 21.00, Orion (Nuorten sävellahja). 35-mm. Suom. tekst. *½

Kun Moonwalker sai Suomen ensi-iltansa jouluaatonaattona 1988, olin kuluneena syksynä innostunut toden teolla The Beatlesista, ja siinä valossa Michael Jackson oli muuttunut jonkinlaiseksi persona non grataksi. Tieto siitä, että hän oli muutamaa vuotta aiemmin saanut ATV Music Publishingin ostaessaan oikeudet valtaosaan Lennon-McCartney-biiseistä, tuntui tuolloin tylyltä. Good Day Sunshine oli alkanut soida muromainoksessa jne. Ikään kuin Jacksonin roolia The Beatlesin 1980-lukulaisen naiivissa jälkihistoriassa korostaakseen Moonwalker päättyy Come Togetherin käsittämättömän munattomaan esitykseen. John Lennonin kuva rauhanmiehenä näkyy Jacksonin takana valotaululla alun Man in the Mirror -osuudessa. Say Say Say - ja myöhempi riitakaveri Paul McCartney loistaa poissaolollaan. 22 miljoonaa dollaria maksanut Moonwalker on jonkinlaisen epäelokuvan maineessa, esimerkiksi kotimaassaan Yhdysvalloissa Warner ei laskenut sitä lainkaan teatterilevitykseen. Moonwalker todistaa, ettei Jacksonilla ole elokuvallista tajua. Vaikka "popin kuningas" ei ottanut itselleen nimellisesti ohjausvastuuta, tuntuu hän vastaavan musiikin ohella viime kädessä myös kerronnan rytmistä. Kokonaisuus on epävarman oloinen ja vailla päämäärää. Tämän perusteella en ole vakuuttunut silloin tällöin arvovaltaisiltakin tahoilta kuultavista väitteistä, että Jacksonin näkemys edustaisi 1980-luvun suurta poptaidetta. Moonwalkerin paras osuus on Leave Me Alone -biisin animoitu musiikkivideo, jossa Jackon elämän kohuotsikoita (mm. "Jackson osti Elefanttimiehen luut") ja tärkeitä henkilöitä vilisee somana sekamelskana. Loppua kohden merkitystään kasvattava tarinaosuus eli avaruuskonsepti jää luvattoman vaisuksi. Jacksonin ongelma ei ole välttämättä lapsellisuus vaan mielikuvituksettomuus. Jälkikäteen tahattoman koominen on kohtaus, jossa Jackson johdattaa lapset (joista yksi on Sean Lennon) pimeisiin teollisuussokkeloihin, luvaten, ettei siellä ole mitään pelättävää. Orion oli lähes täynnä nuoria Jackson -faneja ja look-a-likeja, joiden keskellä elokuvaa katselin. Aluksi he ottivat Jacksonin lähes kirkuen vastaan ja lauloivat mukana biisien sanoja, mutta elokuvan edetessä tunnelma hyytyi.

Arsenic and Old Lace

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. 1944, Frank Capra. La 21.1.2012 klo 16.15, Orion (Carte blanche à Matti Kassila). 35 mm. ***

Harvoin näkee kolmena perättäisenä iltapäivänä elokuvia Hollywoodin kultakaudelta: torstaina oli Mildred Pierce, perjantaina Auringonlaskun katu ja nyt Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Ennen sotadokumenttejaan Capra ehti filmata parin viikon aikataululla Joseph Kesselringin menestyksekkään Broadway-kappaleen jo sen ensi-iltavuonna 1941. Ensi-iltansa elokuva sai kuitenkin vasta kolme vuotta myöhemmin, kun näytelmä oli jo poistunut ohjelmistosta. Elokuvana Arsenikkia ja vanhoja pitsejä onkin selvästi näytelmäpohjainen, mutta sangen vapautuneesti revittelevä makaaberi komedia. Naimisiin menemisen vanhanaikaiseksi taikauskoksi monissa kirjoissaan tuominnut Mortimer Brewster (Cary Grant) rakastuu naapurintyttöön (Priscilla Lane) ja palaa lapsuutensa sukutaloon esittelemään morsiantaan. Sukulaiset paljastuvat seinähulluiksi, joilla on osuutensa myös muutamien epätoivoisten aikamiespoikien päiviltä saattamisessa. Brewsterilla on kaksi veljeä, joista yksi luulee olevansa Theodor Roosevelt ja toinen näyttää Boris Karloffilta. Murhamammoiksi paljastuvia tätejä näyttelevät Josephine Hull ja Jean Adair saatiin lainaan näytelmästä, ja he tuovatkin elokuvaan veikeän patinoitunutta, mutta petollista kardemumman tuoksua. Teatraalista harmittomuutta Capra ei ole tosin saanut täysin hinkattua heidän mielipuolisuudestaan pois. Cary Grant sen sijaan piti roolisuoritustaan syystäkin uransa huonoimpana - hän ei tunnu saavan ylikierroksille vääntynyttä koomista rekisteriään millään tavoin hallintaan, vaikka olemuksellisestikin onkin nappivalinta rooliin. Tunnen oloni yleensä hermostuneeksi näin räiskyvissä komedioissa. Ehkä lievä dagenefterkin teki lisänsä tunnelmaan. Noin yleensä ottaen Orionin sangen runsas iltapäiväyleisö otti klassisen viihdetuokion kuitenkin riemuiten vastaan. Coenin veljekset voisivat hyvinkin ohjata näytelmästä uuden tulkinnan - pääroolin saisi periä joku muu kuin George Clooney. Muistan Arsenikkia ja vanhoja pitsejä -elokuvan jo neljännesvuosisadan takaa, kun TV1 esitti sen joulupäivän yönäytöksenä. Elokuvan kuvamaailmassa oli nyt paljon tuttua, mutta en silti usko, että katselin elokuvaa tuolloin. Sen tosin muistan, että olin samana iltana ollut kyläilemässä tätini perheen luona (sic). Kiinnostavinta antia elokuvassa on sen hirtehinen, vaikkakin pohjimmiltaan sovinnainen suhtautuminen amerikkalaisiin pyhiin arvoihin - auvoisiin perhesiteisiin, perintömiljööseen asiaankuuluvine kalusteineen ja edellisten sukupolvien kädenjälkineen, näiden konkreettisten juurien kohtaamiseen ja tunnustamiseen ennen avioliiton satamaa. Orionin poikkeuksellisen kiehtovan esitelapun perusteella Capra käsitteli elokuvassaan omaa lapsuudenkotiaan ja syyllisyyttään siitä, ettei pystynyt palaamaan sen tarjoamiin sosiaalisiin ympyröihin. Elokuva oli hänen sovitustyönsä. Samalla hän myönsi epäonnistuneensa itse elokuvassa. Kiehtova paradoksi, jota pitäisi varmaankin tutkia tarkemmin.

Blue Velvet

Blue Velvet - ja sinisempi oli yö. 1986, David Lynch. Pe 20.1.2012 klo 21.00, Orion (David Lynch). 35 mm. Suom. tekst. *****. Aiemmat katselut: ti 5.5.1992 klo 21.35 - 0.00, Kolmoskanava, ***** / su 2.8.1992, vhs, suom. tekst. ***** / la 23.1.1993, vhs, suom. tekst. ***** / to 23.6.1994, vhs, suom. tekst. ***** / to 18.7.1996, vhs, suom. tekst. / ke 23.12.1998, Orion (Hki), 35 mm, suom. tekst / to 7.1.1999, vhs, suom. tekst. (vain alku) / ma 29.3.1999, Niagara (SEA:n kevätsarja), 35 mm, suom. tekst / la 17.5.2003, BB: David Lynch, dvd, suom. tekst. ***** / su 27.5.2007, Orion (David Lynch), 35 mm, suom. tekst.

Lynchin tuotannosta löytyy kaksi elokuvaa, joilla on erityinen kyky puhutella hämmentyneitä miehenalkuja: Blue Velvet ja Lost Highway. Tuskin mikään muu elokuva onkaan viimeisten 20 vuoden aikana pyörinyt mielessäni yhtä paljon kuin Blue Velvet, tällä vuosituhannella ei tietenkään enää aivan yhtä vilkkaasti. Näin sen nyt kymmenennen kerran ja huomasin, että osaan elokuvan jo käytännössä ulkoa. Ei taida löytyä toista fiktiivistä elokuvaa, jonka olisin nähnyt yhtä monta kertaa. Ensimmäisen kerran näin sen 14-vuotiaana, ja se oli silloin ensimmäinen K18-elokuva, jonka päätin katsoa pari vuotta kestäneen itsesuojelullisen tauon jälkeen. Kokemus oli äärimmäisen vapauttava. Olin astunut lopullisesti aikuisten elokuvan alueelle. Satuin asumaan luonnonläheisellä ja näennäisesti hyvin rauhallisella ja uneliaalla omakotitaloalueella, joten kirkasotsaisen ja uteliaan Jeffrey Beaumontin (Kyle MacLachlan) perversseihin motivaatioihin oli helppo samaistua. Paljolti elokuvan siivittämänä aloin itsekin pukeutua mustaan pikkutakkiin. Kerrostaloja ei asuinalueellani juuri ollut, mutta läheisessä kaupunginosassani oli yksinäinen, epämääräisen väen asuttama talo, joka pitkälti yhdistyi mielessäni Dorothy Vallensiin (Isabella Rossellini) nuhjuiseen asuintaloon. Vain kuukausi tv-esityksen jälkeen oli kesäloma alkanut, ja erään niin ikään Lynchistä innostuneen ystäväni kanssa teimme kerran yökävelyn tuon talon rappukäytävään ja etsimme tietenkin turhaan osoitetaulusta Vallensia. Seuraavana kesänä talo poltettiin maan tasalle. Blue Velvet nousi vahvasti mieleeni myös muutamaa vuotta myöhemmin jakaessani mainoksia kaupungin keskustan liepeillä asuneen mummoni lähistöllä - yhden rapun ylimmän kerroksen oviluukussa kun luki Booth! Blue Velvetin ensikatselusta mieleeni on jäänyt kaiken mieltä kiehtoneen kutkutuksen lisäksi myös lievä pettymys siitä, ettei Beaumontin ja Vallensin salainen sadomasokistinen suhde näennäisesti jatkunutkaan. Myöhemmin on ollut helpompaa tulkita loppu niin, ettei asia välttämättä olekaan näin - satujen logiikalle uskollinen paluu viattomaan perheidylliin tuntuu itse asiassa viittaavan alun vastaavaan johdantokuvastoon, mutta nyt, kaiken Beaumontia mieltä avartaneen ja kypsyttäneen psykologisesti painostavan myllerryksen jälkeen, se esittyy tietoisempana unelman epätäydellisyydestä ja niistä salaisuuksista, jotka kätkeytyvät itse kunkin verhoelämän taakse. Amerikkalaiseen elämänmalliin kätkeytyy asioita, joita ei haluta päivänvaloon. Blue Velvet loi Lynchille sen maineen, jonka varassa hänet yhä tunnetaan. Se on banaalin arkipäiväisenä mysteerinä itselleni jossain määrin tärkeämpi  ja läheisempi kuin samantyyppistä pikkukaupunki-idylliä ja sen pimeää kääntöpuolta television ja sittemmin elokuvan puitteissa hyödyntänyt, yliluonnollisempi Twin Peaks -maailma. Blue Velvetista olisi kaikenlaista kirjoitettavaa, mutta yritän pitää nämä blogimerkinnät lyhyinä. Moni pitää naurettavana alkuperäisen suominimen takaliitettä "ja sinisempi oli yö", mutta olen jotenkin viehtynyt sen poikkeukselliseen runollisuuteen. Nyt oli myös hienoa nähdä tämä Lynchin avainelokuva vain pari tuntia hänen (ainakin tuolloisen) lempielokuvansa Sunset Blvd:n jälkeen. Wilderin elokuvan vaikutus näkyy Lynchin tuotannossa etenkin Eraserheadissa, Blue Velvetissa, "Fire Walk With Messa" ja Mulholland Drivessa. Blue Velvetissa Beaumontin ilmeisen keskeneräistä identiteettiä halkova kiinnostus kahteen, täysin eri maailmoissa ja tietoisuuksissa elävään naiseen on kerronnallisesti hyvin lähellä Sunset Blvd:n jo selvästi aikuisena esitettävän Joe Gillisin tuntemaa samanaikaista vetoa sekä eristäýtyneeseen ja omistushaluiseen Norma Desmondiin että nuoreen, viattoman nenäkkääseen käsikirjoittajakumppaniin Bettyyn.

Sunset Blvd.

Auringonlaskun katu. 1950, Billy Wilder. Pe 20.1.2012 klo 17.00, Orion (Carte blanche à Matti Kassila). 35-mm. Suom. tekst. Esittely Matti Kassila. *****. Aiemmat katselut: su 1.3.1992 klo 17.10 - 19.00, Kolmoskanava, *****; la 6.3.1993 klo 16.00, Betty Bluen kevätsarja, vhs, suom. tekst. *****; ke 25.8.2010 klo 16.30, Orion: Toiveklassikoita, 35 mm, suom. tekst.

Jotain loputtoman jännittävää on siinä, että vuonna 1950, filmin vuosisadan sydänviivalla, Hollywood teki kaikkein omalaatuisimman, mielikuvituksellisimman, kiehtovimman ja raadollisimman itseanalyysinsä. Auringonlaskun katu on SE elokuva, joka todistaa, mihin unelmatehtaasta parhaina päivinään oli. Kun ensi kerran näin elokuvan 20 vuotta sitten, hämmästelin sitä tv-esityksen jälkeen elokuvakaverini kanssa pari tuntia puhelimessa. Valkokankaalta (jonne tämä elokuva jos mikä kuuluu) näin Wilderin mestariteoksen vasta pari vuotta sitten, ja olinkin sitä vuosia odottanut, sillä kun Auringonlaskun katu oli Tampereen arkistosarjassa joulukuussa 1996, olin saanut juuri tietää kesämökillämme käyneistä varkaista ja olin turhan rauhattomalla tuulella lähteäkseni elokuviin. Nyt minun ei pitänyt elokuvaa katsoa. Vaan kun luin, että sen esittelee elokuvan aikalaisohjaaja Matti Kassila, joka aikanaan näki tämän myyttisen teoksen jo sen ensi-iltakierroksellaan, mielenkiintoni heräsi. Kassilassa ja Wilderissa on paljon samaa, he ovat elokuvanäkemyksiltään hengenheimolaisia. Lisäksi he olivat teollisen elokuvatuotannon tyylitaitureita ja visionäärejä, pääsivät ilmaisullisesti omimmilleen sen puitteissa. Kassila korosti esittelyssään käsikirjoitusprosessia merkittävimpänä tekijänä elokuvan onnistumisessa. Cinefiilipiireissä tämä ei ole ollut koskaan kovin muodikasta, mutta olen ollut jo pitkään Kassilankin edustamalla klassisemmalla kannalla etenkin silloin, kun puhutaan tarinavetoisesta elokuvasta, jota ilman ei elokuvateattereitakaan olisi. Auringonlaskun katu puhuu puolestaan. Kassila viittasi myös siihen, kuinka nykyään esimerkiksi suomalaisen elokuvan aiheet ovat kovin pieniä. Auringonlaskun kadussa erakoitunut mykkäelokuvan tähti Norma Desmond (Gloria Swanson) toteaa linnaansa eksyneelle käsikirjoittajalle Joe Gillisille (William Holden), joka muistelee hänen olleen joskus suuri tähti: "I AM big. It's the PICTURES that got small."