Camille Claudel

1988, Ranska. O: Bruno Nuytten. * * * . To 25.7.2013 klo 20.00, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomennos Tuija Wähäjärvi, ruotsinnos A-L Holmqvist. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 4/5.

Vuonna 1864 syntyneen kuvanveistäjä Camille Claudelin kuolemasta tulee lokakuussa 70 vuotta. Hän eli viimeiset 30 vuottaan Montfavetin mielisairaalassa lähiomaistensa hylkäämänä. 

Kuvaajana - mm. India Songissa ja monissa muissa Marguerite Duras'n elokuvissa - yhä paremmin tunnetun Bruno Nuyttenin esikoisohjaus valottelee Claudelin elämän keskeisiä vaiheita ja käänteitä.

Keskeiselle sijalle nousee Claudelin (Isabelle Adjani) monimutkainen suhde Auguste Rodiniin (Gérard Depardieu), joka on hänelle sekä opettaja että taiteellinen kilpakumppani ja vielä myös rakkauden kohde. Kuinka Claudel pystyy säilyttämään identiteettinsä sekä yksilönä että taiteilijana Rodinin vaikutusvallan alla, aikana, jolloin naistaiteilijoihin suhtauduttiin vielä epäilevästi? Alussa Camille nähdään hyvinkin voimakastahtoisena naisena, joka ei ole vielä juurikaan tietoinen haavoittuvuudestaan.

Liki kolmetuntinen Camille Claudel on näyttävää katsottavaa, entisen kuvaajan elokuvaa. Claudelin sisälle se pääsee vain rajoitetusti, vaikka pyrkimys on selvästi voimakkaampi. Mukana on silti joitain todella vahvoja kohtauksia, kuten Claudelin viimeiseksi jäävä tapaaminen isänsä (Alain Cuny) kanssa. Paatoksellisen hulluuskohtauksen antava isä (Alain Cuny) on pitänyt Camillea suosikkilapsenaan, mutta pettynyt tähän. Hän katuu ymmärtäneensä väärin: Camillen veli Paul (Laurent Grévill) on menestynyt runoilijana, vaikka hän tuntui olevan aiemmin vain sielullinen varjo Camillen rinnalla.

Ylipäätään Claudelin suhde perinteiseen porvariperheensä luutumiin on elokuvassa melkein kiinnostavampaa kuin suhde toistakin naista eri tavoin rakastavaan Rodiniin, jonka kautta hän sitä selvästi vain pakenee.

Camille Claudelin sielunmaisemaan riistäytyvä tragiikka tuntuu kiteytyvän monitahoiseen omanarvontunnon menetykseen, mitä kautta hän ajautuu skitsofreniaan. Adjani on pääosassa hyvä, mutta kärsii noviisimaisesta henkilöohjauksesta.

Nuytten käyttää aika taitavasti Claudelin jykevän kehollisia teoksia hänen henkisen tuhoutumisensa välisinä tilkkeinä.

Camille Claudel tuntuu kiinnostavan Brunoja. Tämän vuoden Berliinin elokuvafestivaalilla sai ensi-iltansa Bruno Dumontin ohjaus Camille Claudel 1915, nimiosassaan Juliette Binoche.

Hieno pimenevän kesäillan näytös kaikin puolin - harvoin heinäkuisin Orionista saa astua tummuneeseen iltaan, kun yleensä näytökset päättyvät jo kymmenen maissa. Nyt kello oli jo 23.

Judex

Judex - salaperäinen kostaja. 1963, Ranska / Italia. * * * * . O: Georges Franju. Ti 23.7.2013 klo 20.45, Orion (50 vuotta sitten). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Aito Mäkinen esittää. Suomen- ja ruotsinkieliset teksit. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 4½ / 5.

Hiljaa hiipivä aikamatka 1900-luvun alun jatkuvajuonisten sarjaelokuvien maailmaan. Georges Franjun vähäeleinen ohjaustyyli sopii elollistamaan mennyttä maailmaa, myös sen mielikuvituksen lentoa ja tarinankerronnallisia konventioita. Uusin Judex ei muistuta 1960-luvusta vaan 1910-luvusta.

Onko tämä sitten haitta? Minusta ei. Franju ei välttämättä tuo mitään ratkaisevasti uutta Louis Feuilladen ja Arthur Bernèden luomaan monimielisen sankarilliseen kostajahahmoon, vaan antaa hänelle vain uuden, kenties runollisemman mahdollisuuden - sattumoisin vain pari kuukautta Jean Coctaun kuoleman jälkeen.

Näin Franju Orionin esitteessä:

"[Mikä] minut sai tekemään uuden version Judexista oli se, että omat lapsuudenmuistoni liittyvät läheisesti juuri tuohon aikakauteen. Kasvoin ensimmäisen maailmansodan aikana, porvarillisessa ja huolettomassa ilmapiirissä, johon kuuluivat kuvitelmat vakoilijoista, hotellietsivistä, varastelevista mustalaisista, hattuneuloista, nappikengistä, kuomuatutoista, joiden karbidilyhdyt valaisivat loisteen kuin perhosen siivet. Juuri tämän aikakauden ilmapiirin yritimme luoda uudelleen Judexissa."

Judex on esteettisenä kokonaisuutena kuin aikuisen elokuvaohjaajan ilmeisen rakas lapsuusmuisto, paluu asioihin, jotka kiehtoivat häntä kauan sitten. Nykyisin siis jo mahdottomuus? Tämänhetkinen populaariviihteellä kasvanut ohjaajapolvi ei ole ehkä kokenut yhtä valtavaa maailman muuttumista Tähtien sodan jälkeen - ehkä siksi supersankarillisesta popviihteestä onkin tullut elokuvan valtavirtaa; popmytologioiden täyttämään lapsuuden atmosfääriin ei liity enää mitään salaperäistä, sellaista viehättävästi kadotettua, jota edes voisi lähestyä unen logiikalla ja pilke silmäkulmassa niin kuin Franju tässä.

Kopio oli hyvä, paikoin charmikkaan kulunut. Näytös oli yksi vuoden parhaimpia. Aavemaisen vaitonaisessa elokuvassa yleisö oli aivan yhtä hiljaa. Vain siten esimerkiksi yökohtausten säkkipimeä hiljaisuus, jonka mahtia henkilöiden kuulemat satunnaiset äänet vain tukivat, pääsikin kunnolla esiin.

Cassandra's Dream

2007,  Yhdysvallat  /  Iso-Britannia  /  Ranska. * * * * ½. To 18.7.2013 klo 20.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Jaana Wiik, ruotsinnos Janne Staffans. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2½ / 5.

Cassandra's Dreamissa Woody Allen lunastaa sen uudestisyntymisen lupauksensa, johon hän ei ollut vielä ainaiselta luomisen hopultaan valmis Match Pointissa (2005).

Parin vuoden kuluessa hän on kotiutunut Lontooseen, hengittää uutta ilmaa sitä enää sen paremmin ihmettelemättä tai ihastelematta ja näkee koko kaupungin vain luontevana psykososiaalisena tapahtumapaikkana.

Parin käytetyimmän still-kuvan perusteella odotin visuaalisesti paljon harmaampaa elokuvaa, mutta Cassandra's Dreamissa piileekin esteettisesti yksi Allenin uran hehkuvimpia värimaailmoja.

Cassandra's Dream -nimi tulee vinttikoiralta, jonka kisavoitto takaa kahdelle tupuhupumaiselle aikuiselle veljeskelle rahat haaveilemaansa huviveneeseen. Sen he nimeävät tietysti koiran mukaan, tietämättä että nimi viittaa kreikkalaiseen mytologiaan ja ennustaa tragediaa.

Niin kuin Ian (Ewan McGregor) ja Terry (Colin Farrell) ovat yhä nuorina miehinä kiinni toisissaan ja yhteisissä rentoutumisissaan kuin lapsuuden parhaat kaverit, yhtä lailla he ovat yhä myös kietoutuneita perheeseensä. Isä (John Benfield) pyörittää ravintolaa, jonka toiminnasta veljesten on tarkoitus ottaa hiljalleen ohjat. Vähän pubiruusutaustamaisesti rähjäinen äiti (Clare Higgins) on kuitenkin perheen räytyvä ja ideologisesti sanavalmis voimahahmo. Veljesten lapsuudenkodissa vallitsee peruslontoolaisen mutkaton ja taivaita tavoittelematon pienyrittäjähenki.

Ian rakastuu sattumalta näyttelijä Angelaan (Hayley Atwell) ja näkee hänessä mahdollisuuden irtautua omaan ja selvästi myös omaa taustaansa loistokkaampaan elämään, ehkä vielä Kaliforniassa asti. Jo vakituisen kumppanin Katen (Sally Hawkins) löytänyt Terry taas menettää uhkapelissä pelottavan suuren summan rahaa. Onneksi suvusta löytyy ulkoisesti hyvin asiansa hoitanut bisnesmies Howard (Tom Wilkinson), jolta löytyykin maltillista ymmärrystä ja tukea kummallekin veljekselle - mutta sitä riittää jatkossakin vain, jos Ian ja Terry suostuvat yllättävän suurta sukulojaalisutta vaativaan vastapalvelukseen.

Vilmos Zsigmondin kuvaus on kurssissaan. Visuaalisesti Cassandra's Dream on Allenia nautittavimmillaan. Ianin ja Angelan kohtaaminen idyllisellä maantiellä keskellä kaunista luontoa on kuin jostain 1930-40-lukujen mysteerielokuvasta, ilman pastissin makua. Kävelyt öisen Lontoon hiljaisilla kujilla viittaavat Hitchcockin Mieheen, joka tiesi liikaa (1956), mutteivät liikaa. Mietin, onko elokuvaa kenties kuvattu jossain Knighstbridgen kätköisillä kujilla, mutta IMDb:n tiedot viittaavat mm. sen lähellä olevaan Mayfairiin.

Innostavinta Cassandra's Dreamissa on oikeastaan Philip Glassin täydellinen musiikki, jonka käyttö on Allenilta ehkä kaikkein rohkein ilmaisullinen valinta koko 2000-luvulla, sillä hän ei ollut käyttänyt alkuperäissävellystä sitten vuoden 1972. Glassin vähäeleinen musiikki hengittää täydellisesti elokuvan intensiivisen arvaamatonta tunnelmaa ja on täydellinen vastaveto ooppera-aarioin täyteenahdetulle Match Pointille, joka kärsi ääniraidallaan silkasta ummetuksesta. Allen käyttää musiikkia myös ensi kerran stereona, vaikka elokuvan ääni muuten on mono. Cassandra's Dream olikin nyt oiva alkusoitto Glassin lähestyvälle Orion-vierailulle.

Tämä elokuva on todennäköisesti viimeisin osoitus siitä, mihin Allen pystyy, jos vain näkee maailman parkkiintuneiden silmälasiensa ulkopuolelta. Sellaisena se on Toisen naisen (1988) ohella varmastikin yksinäisin helmi ohjaajan tuotannossa.

Temaattiset yhtymäkohdat samana vuonna valmistuneeseen Sidney Lumetin mestariteokseen Before the Devil Knows You're Deadiin (2007) ovat hämmentävän selvät: perhe on pahin. Allen ei tavoita näkemyksessään yhtä kipeitä ja tuskallisia tuntemuksia kuin vanhempi kotikaupungin kollegansa, mutta sitä hän ei yritäkään: Cassandra's Dreamissa on pinnalta hyvinkin helpottunut tunnelma, sellainen, jossa henkilöt eivät ole edes aavistuksen tasolla tietoisia oman jumiutuneen elämäntilanteensa syistä ja kyseenalaisten tekojensa merkityksistä ja vaikutuksista. Siitä huolimatta Allen ei suhtaudu näihin hinnalla millä hyvänsä itseään tsemppaajiin ylenkatseella, kuten helposti ja vähän selkärangastaankin voisi.

En muista nauttineeni näyttelijäntyöstä koskaan niin paljon Allenin ensemble-elokuvissa kuin Cassandra's Dreamissa. Ewan McGregor, Colin Farrell, Hayley Atwell, Sally Hawkins, Clare Higgins, John Benfield ja Tom Wilkinson luovat kiehtovan inhimillisen ja hienovaraisesti salaperäisen sosiaalisen ympyrän. He tuntuvat kaikki yllättävän tuoreilta kasvoilta tässä (jotkut tietysti olivatkin ensi-illan aikaan). Erityisesti Wilkinsonin aina niin luottamuksellisesta perusolemuksesta paljastuu mehukkaalla tavalla petollisia piirteitä, joita Allen malttaa onneksi viemästä liian mefistomaisiksi.

Monet ovat kritisoineet elokuvan loppuratkaisua, mutta mielestäni se toimii. Vaikka elokuva kulkee väistämättömästi kohti helvetin portteja, kerronassa väreilee koko ajan myös pieni mustan humoristinen, Ealing-komedioista muistuttavasta alavire, joka on pulpahtamaisillaan lopullisesti pintaan vesillä tapahtuvassa antikliimaksissa. Siitä huolimatta elokuvan viimeinen kuva, Cassandra's Dream seisomassa yksinäisenä ja kenellekään enää mitään merkitsemättömänä rannalla, värisee aitoa tragiikkaa, jota ilmanalan uhkaava tummuus oivasti korostaa. Cassandra's Dreamissa on ehkä ennen kaikkea kyse siitä, kuinka järjettömiä uhrauksia ja sosiaalisen hyvinvoinnin riskejä pienten yksityisten ja hölmöjen omistuksellisten haaveiden toteutumiin, joita havaitsemme missä tahansa esineellisessä ympäristössämme, voi kätkeytyä.

Cassandra's Dreamin myötä tulin vihdoin nähneeksi kaikki Woody Allenin itsenäiset teatterielokuvaohjaukset ennen uusinta Blue Jasminea. Kirjoitan lähipäivinä suhteestani Alleniin Kapteeni Ajassa. 

*

Kopio oli rautainen. Näytöksessä toteutui se ihme, jota harvemmin kohtaa: alun pienet rapinat ja supinat lopahtivat täysin elokuvan keskivaiheilla, jolloin sali alkoi keskittyä täysin hievahtamatta valkokankaan tapahtumiin. Se oli juhlaa, jossa tunsi kokevansa jotain yhteistä. Mutta sitten, kun keskeisin dramaturginen jännite oli ohi, mutta elokuva vielä jatkui, oikealla puolellani alkoi taas rapina ja vasemmalla ollut henkilö valaisi silmäkulmaani kännykällään. Silloin ottikin taas päähän oikein viimeisen päälle.

*

Näytöksen jälkeen kävelin Hietalahdenrantaan, jossa oli toista päivää Tall Ships Races -tapahtuma. Vasta siellä tajusin jännän paradoksin suhteessa Cassandra's Dreamin tematiikkaan: kaikki huviveneet oli häädetty pois rannoilta suurten ja mahtavien purjelaivojen tieltä. Nautin Asia 1:n terassilla lasillisen 27-vuotisen Allen-purjehdukseni huipennokseksi ja olin itse asiassa hyvinkin häkeltynyt siitä, miten se päättyi.

Trop belle pour toi!

Liian kaunis sinulle! 1989, Ranska. O: Bertrand Blier. * * * * . Ke 17.7.2013 klo 18.00, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Tuija Wähäjärvi, ruotsinnos A-L Holmqvist. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 3/5.

Kolmiodraamojen perinteinen asetelma kääntyy päälaelleen, kun BMW:n pikkupomo Bernard (Gérard Depardieu) rakastuu tavanomaiseen ja maanläheiseen sihteeriinsä Coletteen (Josiane Balasko), vaikka on naimisissa sensuellin kaunottaren Florencen (Carole Bouquet) kanssa.

Nähtyäni Bertrand Blieriltä sekä Riipukset (1974) että Kylmät alkupalat (1979) 21 vuoden aikana kahdesti, olen hartaasti odottanut näkeväni hänen 1980- ja 1990-lukujen elokuviaan.

Liian kaunis sinulle! (1989) on yhtä virkistävällä tavalla hilpeän herkkä kuin epäkorrektisti aikuinen intohimokomedia, joka kuitenkin jättää vähän sanattomaksi.

Blier ei tällä kertaa juuri tarjoa kerronnallisia silmäniskuja ja piikkejä, paitsi silloin tällöin suorasukaisessa dialogissaan.

Dramaattisin tilanne nähdään illalliskohtauksessa, josta löytyykin kiinnostava kytkös samana vuonna valmistuneeseen Peter Greenawayn Kokkiin, varkaaseen, vaimoon ja rakastajaan. Blierin elokuvassakin on juppiaikakauden tilinteon tunnelmia, mutta intiimimmässä ja vähäeleisemmässä tyylilajissa.

Philippe Rousselot'n kuvaus on mainitsemisen arvoista. Ajanmukaisen hämärien toimistotilojen, ikään kuin 1970-luvusta siistittyjen motelleiden, vilpoisanvaloisien ravintoloiden ja monin eri vapaa-ajan mukavuuksin varustettujen asuinhuoneistojen pehmeän pastellisävyinen valaistus on täydellistä 1980-luvun lopun estetiikkaa, ja ulkokohtauksissa kamera maalailee näkymiä, joissa vanha teollinen yhteiskunta on muuttunut entistä historiattomammaksi ja hengettömämmäksi, mutta erilaisiin yksilöllisiin vapauksiin yllyttäväksi kulutusyhteiskunnaksi, jossa ei välttämättä tiedä minne mennä ja miksi tai ylipäätään millä, esimerkiksi julkisella vai yksityisellä.

Liian kaunis sinulle! onkin hurmaavan hapuileva kuvaus menevän alan miehestä, joka on luonut itselleen täydelliseltä näyttävän elämän, mutta huomaakin saavansa itselleen enemmän rehellisestä epätäydellisyydestä. Elämänvalintojen muuttaminen ei ole kuitenkaan kevyt tai kivuton käänne kenellekään osapuolelle.

Orionin esitteessä oli Blierin lausunto, jossa hän paljasti kokeneensa omassa elämässään vastaavan tapahtumakulun josta Bernard löytää itsensä.

Jokin elokuvan viipyilevässä hämmennyksessä toi mieleen Marguerite Duras'n India Songin (1975). Aivan kuin Carlos d'Alession musiikilla Durasin mestariteoksessa, on Schubertin sävelillä keskeinen ja monimielinen sijansa Blierin merkillisessä intohimokuvauksessa.

Kopio oli laadukas. Näytös sujui kohtuullisesti, hiukan rapinaa ja valoja.

Altered States

Muutostiloja. 1980, Yhdysvallat. O: Ken Russell. * * * * . Ti 16.7.2013 klo 20.15, Orion (Finncon 2013). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Elsko Elstelä, ruotsinnos Eirik Udd. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 1½/5. Aiemmat katselut: ke 4.7. - to 5.7.1990 klo 22.20 - 00.10, MTV2, Vastarannankatu (Tampere), seurana veli, * * * * / ti 1.8. - ke 2.8. välisenä yönä 1995, VHS (nauhoitus vuoden 1990 tv-esityksestä), Vastarannankatu (Tampere), seurana Tero Sternberg.

Muutostiloista palautuu aina mieleeni tietynlainen rajankäynti omassakin elämässäni, lapsuuden loppu. Kun Russellin elokuva tuli televisiosta heinäkuun alussa 1990, jonkinlainen viimeinen viattomuuden kesäni oli juuri keskeytymäisillään; erään tulevaisuuttani koskevan ratkaisun luotaantyöntävyys oli alkanut juuri toden teolla raottua itselleni, toisaalta tietoisuus itsestäni seksuaalisena olentona oli muuttumassa arjeksi, mutta sen löytämisen tuore ilo olikin juuri valitettavasti tukahtumaisillaan syyllisyydeksi ja neurooseiksi.

Vetovoimaisen psykedelis-seksuaalisesti virittynyt Muutostiloja oli oikeastaan viimeinen Maikkarin 1980-luvun lopun kesien "kauhukeskiviikko" omalla kohdallani, vaikka vielä kesällä 1991 kyseinen ohjelmistoperinne jatkuikin.

Brittiläisen shokkiohjaaja Russellin ensimmäinen Hollywood-elokuva merkitsi tajunnallista siirtymääni elokuvallisiin hallusinogeeninäkymiin, joita olin jonkin verran todistanut aiemmin, mutta en aivan vastaavassa laajuudessa. Yhdeksänsilmäinen vuohenpää ristillä roikkuvan Jeesuksen kasvojen tilalla tarjosi mojovaa pohdittavaa yhdessä Jumalan kuolemaan keskittyvän kysymyksenasettelun kanssa.

Muutostiloja onkin holtittoman epätasainen, kuin jonkinlaisen syntymätärähdyksen saanut elokuva siitä, mistä elämässä on kysymys. Tai ainakin: mistä siinä olisi hyvä olla kysymys.

Heti alussa näemme tiedemies Eddie Jessupin (William Hurt ensimmäisessä ja yhä ehkä parhaassa filmiroolissaan) jo kellumassa vedellä täytetyssä eristystankissaan, jossa hän yrittää päästä ihmisen alkutilaan, aistiärsykkeiden ulottumattomiin.

Skitsofreniaa tutkiva Jessup on tankkinsa (paluu kohtuun, huoh...) ulkopuolella täysin levoton sielu ja todellisten ihmiskontaktiensa emotionaalisia merkityksiä suunsa umpiälyllisellä vaahtoamisellaan pakeneva persoona, joka onnistuu kuitenkin ylläpitämään intohimonsa ohessa pelastusrenkaakseenkin tietämättään paljastuvaa ihmissuhdetta omalta alaltaan löytämäänsä Emilyyn (Blair Brown).

Kun Echeverrian (Vaarallisen tehtävä -sarjan uudelleenlämmityksessä juuri kesällä 1990 nähty Thaao Penghlis) avulla Meksikosta löytyvä heimouute saa Jessupin näkemään oitis hallusinaatioita, hän päättää kokeilla sitä myös ennen astumistaan tankkiinsa... (taustana oleva Paddy Chayefskyn romaani perustui John C. Lillyn omakohtaisiin tutkimuksiin tästä sensorisena deprivaationa tunnetusta hoitomuodosta mm. LSD:n alaisena). Vähitellen Jessupin fyysinen olomuoto alkaa muuntua.. Ensin hänen suupielensä vuotavat verta.. Hän ei tule tankista takaisin omassa tietoisuudessaan.. Suihkussa hän huomaa saaneensa lisää karvoja ja varpaita.. Aistiharhojako kaikki vain.. Entä sitten, kun tankista nousee todellakin esihistoriallisen ihmisen näköinen otus. Mitä näemmekään katsojina?

Alun kiihkeässä rakastelukohtauksessa paljastuu elokuvan pakkomielteinen viritelmä: Jessupia vaivaa yhä se, mitä hänen isänsä sanoi tämän maatessa kuolinvuoteellaan. Jessupista on kasvanut neurootikko, joka ei voi keskittyä elämään kaikilla aisteillaan vaan alkukantaisen totuuden jäljittämiseen. Loppuvaiheessa Emily jo toteaa Jessupin tiedemieskollegalle: "Hän haluaisi rakastella mieluummin Jumalaa kuin minua".

Varhaista videoestetiikkaa paikoin muistuttavat visuaaliset tehosteet ovat säilyneet yllättävän elinvoimaisina ja kaikkivoipaisina, etenkin lopussa, olomuotojen taistossa, jossa ne ovat hyvin olennaisessa asemassa. Vasta siinä vaiheessa antautuminen kahden yksilön väliselle kiintymykselle kristallisoituu absoluuttiseen alkukokemukseen palaamisen halun todellisena vaihtoehtona Eddielle - ratkaisevassa asemassa on tosin Emilyn taistelutahto; rakkaus vaatii toisen.

Muutostilojen asetelmassa, jossa uhkarohkea tieteellinen koe ja ihmisuhteen epävarma dynamiikka kytkeytyvät paradoksaalisesti toisiinsa, on paljon samaa kuin Cronenbergin Kärpäsessä (1986), mutta Russellin ja salanimellä esiintyvän käsikirjoittaja Chayefskyn näkemys on näin ohuenakin psykologisempi, asettuen lopulta ihmissuhteen puolelle, miltei hipahtavaa vapautuneisuutta lietsoen.

Kun näin Muutostiloja 12-vuotiaana, se oli silmilleni jotain virkistävää ja avartavaa, mutta en ottanut siitä täyttä tolkkua. Varjelin sen jälkeen noin vuoden itseäni rankahkoilta elokuvilta, en uskaltanutkaan astua rajan taa. Muutostiloja ei muistaakseni kuitenkaan itsessään ollut syy tähän, se vain sattui jäämään toistaiseksi viimeiseksi omaehtoiseksi käynnikseni rajan toisella puolella.

17-vuotiaana päätin katsoa elokuvan uudelleen, kaiketi juuri siitä kiinnostuksesta, että tiesin silloin juuri astuneeni ainakin yhden, tässä mainitsemattoman rajan taa. Samalla olen juuri Muutostilojen kohdalla päättänyt lopettaa elokuvien tähdittämisen - ehkä se kokemuksena ylitti jonkin tällaisen kliinisen arvottelujärjestelmän. Täydellinenhän elokuva ei missään nimessä ole, mutta tolkullisessa tolkuttomuudessaan rakastettavan ambivalentti.

Nyt 35-vuotiaana vihdoin elokuvan filmiltä nähneenä (ensimmäinen mahdollisuuteni olisi ollut jo keväällä 1997), en tiedä enää mitä muuta Muutostiloista sanoa kuin mitä tässä nyt horisen.

Kopio oli mallikas. Näytös sujui teknisesti loistavasti, mutta lähenteli muuten katastrofia. Joku hemmetin urpo kaivoi lähelläni elokuvan alettua laukustaan karkkipussin, ja vaikka vihjasin, että voitko olla syömättä, hän jatkoi rapisteluaan pidettyään vain pienen tauon. Sivuttain edessäni istunut henkilö taas ei malttanut millään pysyä omalla paikallaan. Muutostiloihin astuminen olisi kaivannut huomattavasti parempaa katsomisrauhaa; jotkin Eddien ja Emilyn keskeiset dialogiosuudet menivät itseltäni turhauttavasti ohi.

Blair Brown forever.

Sammy Going South

Yksin halki Afrikan. 1963, Iso-Britannia. O: Alexander Mackendrick. * * * * * . Su 14.7.2013 klo 18.00, Orion (50 vuotta sitten / Sunnuntain suosikkeja / Lapsille). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomennos Marjatta Kaija, ruotsinnos Börje Idman. 118-minuuttiseksi palautettu kopio (2013, Antti Suonio). Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 4/5. Aiemmat katselut: nimellä Sammy matkalla, ma 25.7.1988 klo 19.25 - 21.25, Kolmoskanava (keskeytin joksikin aikaa).

Neljännesvuosisata sitten suurimmaksi osaksi näkemästäni Alexander Mackendrickin elokuvasta Sammy matkalla (olen tottunut tähän tv-esityksen nimeen) oli jäänyt mieleeni sekä itse elokuvan että katselukontekstin ahdistavuus, ja muistan keskeyttäneenikin filmin katselun silloin omatoimisesti.

Mutta enpä muistanut, kuinka emotionaalisesti ja psykologisesti rankka elokuva oikeasti olikaan. Kolmoskanavan ohjelmatiedoissa sitä kutsuttiin aikanaan koko perheen elokuvaksi, ja sellaisena sitä aloin tietysti silloin katsella. Katson! arvostelussa päähenkilöä kuvailtiin taas noin kymmenenvuotiaaksi pojaksi, joten se oli tismalleen oikeanikäinen samastumiskohde itselleni. Samassa arvostelussa tosin varoitettiin joidenkin kohtausten sopimattomuudesta pienemmille katsojille.

Alkuasetelma lupaa kiehtovaa seikkailua perinteisten poikakirjojen hengessä (tosin itse en koskaan tällaisia juuri lukenut, vaikka muutama sellainen oli hyllyssä). Todellisuus iskee heti tylysti: hiukan Ville Vallatonta muistuttava Sammy (Fergus McClelland) jää äkkiä orvoksi menetettyään vanhempansa rajussa ilmahyökkäyksessä Port Saidissa Suezin kriisin aikana 1956. Vähän ennen olemme nähneet hänen viimeisen kohtaamisensa äitinsä kanssa. Tämä äiti ei ole mikään ihanneäiti, mutta äiti joka tapauksessa.

Murskaantuneen kotitalonsa raunioihin ensimmäiseksi yksinäiseksi yökseen kätkeytyvä Sammy päättää lähteä taivaltamaan kohti Etelä-Afrikkaa, Jane-tätinsä luo. Tavatessaan matkallaan kirjavan määrän eri ihmisiä Sammy ei tajua, että moni tekee hänen kanssaan tuttavuutta pelkän rahapalkkion toivossa.

Kauhu lapsen kasvoilla on harvinainen näky valkokankaalla. Harvoin koko perheen seikkailuelokuvissa on kuvattu yhtä kovien valintojen ja ratkaisujen edestä itseään jatkuvasti löytävää lasta. Tulee mieleen Rossellinin Saksa vuonna nolla (1948). Sammyn matka ei ole niinkään orpopojan seikkailu läpi eksoottisen maanosan vaan läpi ihmisluonnon raadollisuuden ja minkään kestämättömyyden.

Häikäisevää on myös se hienovarainen tapa, jolla Mackendrick ilman minkäänlaista osoittelua ja ihannointia kasvattaa perinteisen siirtomaahallinnollisen kasvatuksen saaneen Sammyn näkemään toista rotua olevissa ihmisissä ja eri kulttuureissa samaa kuin itsessään.

Mietin, oliko Mackendrick kenties saanut vaikutteita elokuvaansa Antonionin ja Bergmanin eksistentialismista ja toisaalta Satyajit Rayn viimeistellystä realismista. Koko kankaan täyttämät häiriintyneet kasvokuvat jotain henkisesti julmaa juuri silmästä silmään kohdanneesta Sammysta nousevat voimakkaina ja saumattoman perustellusti esiin elokuvan muuten klassisesta rakenteesta ja näyttävästä ylöspanosta.

Sammy matkalla antaa klassisten poikakirjojen seikkailunhaluiselle perushahmolle inhimillisen ja yksilöllisen sisäisen ulottuvuuden, jossa ympäröivä maailma vaatii korostamaan miehisen luonteen kovuutta ja kätkemään sen pehmeyttä. Kohtaus, jossa Sammy kaikkien tuhoutuneiden lupausten jälkeen lopulta murtuu täydelliseen itkuun, on musertava. Klassinen poikaseikkailu on kasvamassa ulos maailmaa hallitsevista lapsenkengistään.

Elokuvan ahdistavuudessa on poikkeuksellisen vilpitöntä todistusvoimaa. Mackendrick itse jäi orvoksi seitsemänvuotiaana. Hänen isänsä oli kuollut ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä influessa-aallossa. Pian sen jälkeen hänen äitinsä jätti pojan tämän isoisän kasvatettavaksi, eikä Mackendrick koskaan enää nähnyt äitiään.

Lopputuloksessa on myös ilmeinen ristiriita tuottaja Michael Balconin disneymäisten pyrkimysten ja Mackendrickin realististen ja epäilemättä henkilökohtaistenkin tavoitteiden kesken. Itse näen tämän kuitenkin hedelmällisenä tasapainona: Sammy matkalla on ihmeellisen ainutlaatuinen elokuva; yhtä värikylläinen ja jännittävä kuin kova ja raadollinenkin lapsuuskuvaus. Usein pääosasuorituksestaan moitittu Fergus McClelland onnistuu ilmentämään hyvin viattomana valkoisten silmissä nähtyä lasta, joka menettää koko ajan enemmän, mutta alkaa saada kokemuksistaan vastapainoksi myös voimaa, jonka merkitystä ei itse tajuakaan.

Muistan vielä, että kun keskeytin elokuvan tv-katselun Sammyn ikäisenä, äitini alkoi lukea minulle Astrid Lindgrenin satua. Se oli ilmeisesti tarkoitettu kompensoimaan elokuvan alun rankkuutta, jota olin kai avoimesti kavahtanut. Satukokemus oli kuitenkin vielä ahdistavampi, sillä en ollut enää satuiässä, mutta en osannut sanoa hänelle ei. Luultavasti äitini ei olisi halunnut minun kohtaavan elämän karuja tosiasoita vielä. Tai sitten hän halusi palata Lindgrenin kautta omaan lapsuuteensa. Kiusallisen satutuokion jälkeen karaisinkin mieleni ja palasin taas katsomaan Sammya matkalla... Edessä oli vielä mm. perin raaka leopardinsaalistamiskohtaus ja Sammyn uuden isähahmon (loistava Edward G. Robinson ehkä hienoimmassa myöhäiskauden roolissaan) täysin yhtäkkinen, shokeeraava perääntyminen pojan elämästä juuri, kun tämä on löytänyt häneen luottamuksen.

Noihin aikoihin, vuonna 1988, olin alkanut ylipäätään pitää elokuvista, joissa elämää kuvattiin yksinäisenä taisteluna.

Kun Sammy matkalla loppui 25 vuotta sitten, MTV1:n puolella oli juuri alkamaisillaan Naurava paholainen, ensimmäinen spagettiwestern, jonka näin. Siinä oli melkoinen maanantai-illan paketti katsottavaa kymmenenvuotiaalle. Jännittävää, että kummankin uudelleennäkemiseen kului melkein yhtä pitkä aika (Nauravan paholaisen näin juuri alkuvuodesta filmiltä Colttikonsertissa).

*

Yksin halki Afrikan -elokuvan Suomen teatteriversiota leikattiin aikanaan levittäjän toimesta noin seitsemän minuuttia, jotta ikärajaksi saatiin K8. Nämä poistot oli nyt palautettu kopioon. 25 vuotta sitten näkemäni tv-versio oli 114-minuuttisena lyhentämätön versio. Elokuvaa tosin lyhennettiin jo pian maailmanensi-iltansa (johon osallistui jopa Englannin kuningatar) jälkeenkin 128 minuutista 119 minuuttiin. Nämä kohtaukset ovat ilmeisesti kadonneet, sillä täyspitkää versiota ei löytynyt muutama vuosi sitten edes British Film Institutesta, kun elokuvan DVD-julkaisu oli tekeillä.

Kopio oli alussa häikäisevä, mutta loppua kohden hiukan kuluneempi. Cinemascope projisoitui suhteellisen komeasti, vain hetkittäin näkyi "ylimääräistä kuvaa". Näytöksessä oli asiallinen tunnelma.

*

Etsin elokuvan suomalaista videojulkaisua: Sammyn seikkailut.

Cyrano de Bergerac

1990, Ranska. O: Jean-Paul Rappeneau. * * ½. To 11.7.2013 klo 18.00, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomennos P. Linto, ruotsinnos A-L Holmqvist. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 3½/5.

Ensimmäisen kerran törmäsin näytelmäkirjailija Cyrano de Bergeraciin (1619 - 1655) - tai oikeammin hänen Edmond Rostandin näytelmästä (1897) uuden elämän saaneeseen hahmoonsa - syksyllä 1987, kun Katson! tv-sivuilla oli kuva isonenäisestä José Ferreristä vuoden 1950 Rostand-filmatisoinnin yhteydessä.

Steve Martinin näköisen postmodernihkon Cyrano de Bergeracin satuin näkemään jopa elokuvateatterissa alkuvuodesta 1988, kun romanttinen komedia Roxanne (1987) oli saapunut ohjelmistoon.

Kun de Bergeracista on suunnitellut elokuvatulkintaa itse Orson Welles, on jotenkin tragikoomista, että hahmoon ovat tarttuneet muiden muassa sellaiset Wellesin kollegat kuin Michael Gordon (1950), Fred Schepisi (1987) ja Jean-Paul Rappeneau (1990).

Viimeksi mainittu on ohjannut toistaiseksi kuuluisimman elokuvallisen Cyrano de Bergerac -tulkinnan, historiallisen spektaakkelin, joka oli ainakin aikanaan Ranskan kallein filmituotanto.

Gérard Depardieu on yhä hyvin muistetussa nimiosassaan, joka mursi hänet lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen, elementissään, mutta jostain syystä minun on tällä kertaa vaikea innostua hänen suorituksestaan. Depardieu on toki parhaimmillaan tällaisissa kuin itselleen kirjoitetuissa rooleissaan, mutta mielestäni vain silloin, kun ohjaajan tyyli on jotain aivan muuta kuin näyttelijäkeskeistä. Rappeneau taas tekee elokuvastaan avoimesti Depardieun juhlaa, mikä taas laiskistaa kokonaisuuden antamaa kuvaa itse Cyranosta.

Rappeneaun ilmeisen rakastetuksikin noussut elokuva tarjoaa rönsyilevän runomitallista dialogia vähän sellaiseen keskitien kulttuurielokuvan tyyliin, jota peruskoulunopettajat vienevät luokkansa mielellään katsomaan.

Mitenkään huono tai ärsyttävä elokuva ei silti ole - mutta riittävää henkeä vailla. Hilpeän alkupuolen kääntymistä sydäntä särkeväksi lopuksi heikentää ranskalaisittain perinteisen valmiiksi pureskeltu asennoituminen komedian ja tragedian suhteellisuuksiin. Cyranon ylpeyden- ja häpeänsekainen hahmo ja hänen suureen nenäänsä ulkoistama sisäinen tragiikkansa, mikä jättää hänet viime kädessä omien tunteidensa haamuksi, kaipaisivat ohjaajaa, joka ei pelkäisi antaa näille vaikeille tunteille ja monitahoisille teoille sekä visuaalisesti että kielellisesti uhmaavaa, läpitunkevaa ulkoasua.

Minkä miehen me Wellesissä menetimmekään!

Kopio oli 1990-luvun elokuvaksi yllättävän naarmuinen muistuttaen monia 1970-luvun kopioita, mutta silti tyydyttävä. Näytöksessä oli lievästi rapinaa ja kännykän valoja.

The Dark Crystal

Tumma kristalli. 1982, Yhdysvallat / Iso-Britannia. O: Jim Henson, Frank Oz. * * * * . Su 7.7.2013 klo 18.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomennos Esko Elstelä, ruotsinnos Christer Herlin. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet. 3/5.

Vuonna 1983 täkäläiseen jouluohjelmistoon tullut Tumma kristalli hämmensi silloista todellisuudentajuani julisteensa pienillä suloisilla keijukaishahmoilla - ne tuijottivat siinä niin herttaisesti ja kiltisti, kuin heti valmiina täyttämään vielä hyvin viattoman ja kokemattoman fantasiannälkäni - mutta ennen kaikkea näiden hahmojen viereen isketyllä K12-ikärajalla. Mitä ihmettä tässä elokuvassa oikein mahtoi tapahtua?

Nyt vihdoin 30 vuotta myöhemmin Tumma kristallin nähtyäni (sen ikäraja on laskettu sallituksi! *) se muistutti ennen kaikkea siitä, kuinka aidosti elähdyttäviä olivat 1980-lukulaisen lapsuuden fantasiakokemukset elokuvateattereissa. Muppet Show'n tekijöiden kunnianhimoinen, jo vuonna 1975 alkunsa saanut filmiprojekti edustaa elokuvantekoa, joka on nykyisin kaikkein syvimpään maankoloon kadonnutta. Kokonaisvaltainen nukkeanimatroninen fantasiamaailma on luotu yksityiskohtaisena käsityönä ja ylellisen autenttisesti, maalauksellista auringonlaskua ja luonnonvehreitä satumaastoja myöten. Tummaa kristallia katsellessa kävi sääliksi nykyajan lapsikatsojia, jotka eivät ehkä koskaan pääse henkisesti sisälle tällaiseen filmilumoon. Tummassa kristallissa ei ole teknologis-filofisesti kysymys siitä nykyisin kaikkea mystiikkaa karistavasta kineettisestä harhailluusiosta, että kaikki olisi mahdollista, vaan (nyt jo nostalgiselta) keskittymisestä siihen, että se mikä on meidän maailmassamme mahdotonta, tuntuu omassa maailmassaan todelliselta.

Näyttävästi organisoidun planeetallisen estetiikan ja sitä omassa rapisevassa harmaudessaan varjostavien skeksis-olioiden grimmilläisen groteskiuden rinnalla tarina ei ole Tumman kristallin valtteja, mikä ei tarkoita, että se olisi suoranaisesti tylsä ja ponneton. 1980-luvun kenties suloisimpien olioiden Jenin ja Kiran koitos löytää puuttuva sirpale jumalaisesta tummasta kristallista ennen kolmen auringon kohtaamista (jotteivat skeksisit hallitsisi ikuisesti) pitää kyllä riittävästi otteessaan, vaikka ehkä kohokohdat matkalta puuttuvat.

Tumman kristallin rennosti eeppisessä rakenteessa ja hauskassa Podlings-osiossa näkee paljon yhtäläisyyksiä Hensonin seuraavaan ja viimeiseksi jääneeseen elokuvaohjaukseen, unohtumattomaan Labyrinttiin (1986).

Hensonin ja sittemmin komedioihin siirtyneen Frank Ozin miniatyyrimäistä suurelokuvaa on kritisoitu kai eniten nukkien jähmeydestä, mutta itselleni juuri tämä piirre loi pitkälti elokuvan omintakeisen, raskasliikkeisyydessäänkin oudon salaperäisen lumovoiman. Etenkin alussa skeksisit, jotka näyttävät vain tuijottavan ikään kuin voimattomina tyhjään, muistuttavat väkevästi juuri omasta todellisuudestamme - siitä, ettemme todella ihmisinä voi tietää, mitä eri lajeihin kuuluvien olioiden kuten vaikka lemmikkimme päässä lopulta liikkuu. Tätä on fantasia parhaimmillaan.

Tumma kristalli onkin - nimensä johdattelemana - varjopuolen perhe-elokuva, jossa kivan keijukaismaisen samastumispinnan kautta avautuva turvallisuuden tunne ei ole koskaan mikään humaani itsestäänselvyys. Tunnelma voi riistäytyä hyvinkin epätoivoiseksi. Tummassa kristallissa riittää synkkää uhkaa ja yllättävän tylyä ja lopullista väkivaltaa, mutta ne eivät kuitenkaan vyöry yli äyräittensä kuten usein sittemmin. Tasapaino tämän meille vieraan maailman hyvyyksien ja pahuuksien välillä säilyy, mutta mikään ei ole jomman kumman voitettuakaan ennalta määrättyä. Elokuvan keskeinen tekijä Jim Henson on ollut näkemyksessään kasvatuksellisilla linjoilla: "Lapsille on epäterveellistä olla koskaan pelkäämättä".

Harmi kyllä en nähnyt näytöksessä yhtäkään lasta. Ehkä siksi, että Orionin ohjelmavihkossa Tumma kristalli esiteltiin vain Finncon-osiossa. Mielestäni Tumman kristallin olisi voinut esitellä paljon johdonmukaisemmin myös Sunnuntain suosikeissa kuin vaikka lähtökohtaisemmin aikuisyleisölle suunnatun, Woody Allen -retrosta poimitun Antzin (1998).

En kyllä itse antaisi Tummalle kristallille Sallittua ikärajaksi, ehkä K8 voisi olla sopiva. *

Peruskuluneen kopion värit olivat säilyneet ihastuttavan kirkkaina. Jotkut rohmusivat ja mölysivät hetkittäin takanani, kännykän valo heijastui paikoin sivusta.

* EDIT 10.7.2013 klo 14.51: Sain juuri KAVA:n Antti Alaselta tiedon, että esityksen S-ikäraja nähtävästi perustui vanhan videolain väärintulkinnan aiheuttamaan virheeseen, joten Tumman kristallin oikea ikäraja on edelleen -K12-.

Watchmen

2009, Yhdysvallat. O: Zack Snyder. * * ½. To 4.7.2013 klo 20.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Marko Hartama, ruotsinnos Saliven Gustavsson. Istuin: permannon rivi 8, paikka 6. Näytösolosuhteet: 2/5.

Olin lukenut Alan Moorelta vain Helvetistä ja nähnyt Zack Snyderilta vain Sucker Punchin. Watchmen vaikutti toimivalta yhtälöltä.

1986-87 ilmestyneeseen Mooren alkuteokseen perustuva elokuva on syleilevän massiivinen, muodottoman ylipitkä ja tyypillisen 2000-lukulaisella, koomisen totisella tavalla yhteiskunnallisesti valveutunut ja omaan genreensä kohdistuvaa itsekriittisyyttä tunteellistava supersankarieepos.

Kylmän sodan valinnaishistoria, jossa muun muassa Yhdysvallat on voittanut Vietnamin sodan ja Nixon jatkanut presidenttinä, tarjoaa kiehtovaa ajatusleikkiä, mutta Snyderin tarjoamasta sinänsä hallitusta visuaalisesta yltäkylläisyydestä puuttuu ehkä tietoisesti kaikenlaisen autenttisen atmosfäärin tunne. Muodon ja rakenteen kannalta Watchmen on turruttavan turvallista haukotuttavaakin katsottavaa supersankariviihteen konseptissa.

Watchmenin sisältö herätti silti yhä suuremman kiinnostuksen Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvaromaaniin.

Kopio OK. Laajakuvan ylälaita näkyi aika kauttaaltaan koko elokuvan ajan alhaalla. Paljon rapistelua.

Silent Running

(Hiljainen pako). 1972, Yhdysvallat. O: Douglas Trumbull. * * * * . To 4.7.2013 klo 18.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm. Kopio (4/5): Svenska Filminstitutet. Ruotsinkieliset tekstit. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 2½/5. Aiemmat katselut: alusta noin puolilleen, pe 12.7.1996 - la 13.7.1996 klo 23.50 alkaen (Taistelu avaruudessa), TV2, Vastarannankatu (Tampere), seurana Jukka Tuomiranta.

Silent Running kuuluu niihin harvoihin elokuviin, jotka olen aikanaan keskeyttänyt. En enää muista tarkkaa syytä, mutta olisimmekohan lähteneet kaverini kanssa vain yksinkertaisesti baariin? (viimeinen bussi kun taisi lähteä keskustaan pian elokuvan alettua...) Toisaalta kyseisen kesän 1996 aikaan elin myös jonkinlaista epäilyttävää regressiovaihetta suhteessa muun muassa ekologisiin kysymyksiin, joten silläkin saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Silent Running on uuden avaruusajan kenties häpeilemättömin luonnonlapsi, varmaan maailman leimallisin luonnonsuojelullinen ja hippi-ideologinen tieteiselokuva. Kubrickin 2001:n (1968) tehosteista vastanneen Douglas Trumbullin esikoisohjaus kieltäytyy kuitenkaan olemasta kiehtova ja hauska kuriositeetti, minkään sortin kukkaissekoilu avaruudessa (ehkä kaverini kanssa olimme asennoituneet johonkin tällaiseen...).

Kyseessä on hyvinkin vakava ja tinkimätön visio elämän mahdollisesta kohtalosta. Parhaillaan Saturnuksen kiertoradalla liikehtivään amerikkalaiseen avaruusalukseen Valley Forgeen on säilötty kasvihuonemaisiin kupuihin maapallon viimeiset elämän rippeet, tilkku kasvimaata, lampi ja pieni metsäpalsta, kaniineja... Ne on tarkoitus kuljettaa takaisin Maahan, jotta elämä planeetalle voitaisiin palauttaa.

Kun aluksen miehistö saakin käskyn hävittää tuon viimeisenkin vihreyden maailmankaikkeudesta (ja siirtyä kaupallisiin tehtäviin!), ainoa heistä, joka haraa komentoa vastaan, on Freeman Lowell (Bruce Dern). Pysyäkseen henkilökohtaisessa vakaumuksessaan ja tuntiessaan kosmologisen vastuunsa hän päättääkin tappaa kollegansa ja jäädä yksin alukselle.

Tämän jälkeen Silent Running muistuttaa aika lailla samana vuonna valmistunutta, vain kymmenen päivää myöhemmin ensi-iltansa saanutta Andrei Tarkovskin Solarista, jossa niin ikään viherkasvillisuus (tosin pelkistetymmässä ja epäsuoremmassa muodossa) muistutti yksinäistä päähenkilöä omasta ihmisyydestään keskellä totaalista olosuhteellista toiseutta.

Deric Washburnin ja vielä niminä varsin tuntemattomien Michael Ciminon ja Steven Bochcon käsikirjoittama Silent Running ei kuitenkaan täysin pääse Bruce Dernin sinänsä osuvasti esittämän Lowellin sisimpään. Toisinajattelijan yksinäisyys, joka alkaa lähennellä hulluutta, jää tarkastelultaan vähän heppoiseksi.

Siitä huolimatta Silent Runningin sisäänpäinkääntyvä, mutta Lowellin itsekunnioituksen kannalta juuri ainoa mahdollinen tunnelma on todellisuudentajultaan vahva. Trumbull luo avaruusalukseen alussa kiehtovan, mutta koko ajan ahdistavammaksi käyvän kontekstin, johon veikeät miniautot ja polvenkorkuiset robotit Tupu ja Hupu luovat lasten liikenne- ja avaruuspuistoon viittaavaa keinotekoisen seikkailullista tunnelmaa. Lowellissa turhautumisen hetkinä iskevät lyhyet muistivälähdykset muinaisista maapallon metsistä, jotka alkavat vaikuttaa ainakin hänelle itselleen jo tavoittamattomalta temmellyskentältä, ovat tehokkaita.

Joan Baezin somat laulut on istutettu hedelmällisesti Silent Runningin visioon. Ne edustavat 1960-luvulta kantautuvaa vilpittömän naiivia kulttuurivirtausta, joka sopii trumbullilaiseen tulevaisuusnäkyyn siinä missä nuo kastelukannuihin lopulta tarttuvat hassut robotit, jotka alkavat herttaisesti hoitaa kukkia - vielä ennen ihmiskuntaan (jota edustaa vain ja ainoastaan Yhdysvallat) uskonsa menettänyttä loppuräjähdystä, joka vetää vaihtoehdoista tavallaan saman päätelmän kuin Hopperin Easy Rider (1969) tien päällä.

Suomessa Silent Running ei saanut aikanaan teatteriensi-iltaa. Televisiossa se esitettiin ensi kerran lokakuussa 1980, mikä todennäköisesti on ollut Suomen ensi-ilta. Ajankohta on poikkeuksellisen mielenkiintoinen, sillä tuolloin Suomessa elettiin keskellä ekologista aktivoitumista ja vihreän liikkeen voimakkaita syntyvaiheita. Kiinnostaisikin tietää, mikä oli Koijärvi-liikkeen kanta Trumbullin elokuvaan.

Alussa muistelemani vuoden 1996 tv-esityksen kohdalla Yle on tarjonnut varsinaisen sci-fi-illan, sillä Jedin paluu on päättynyt ykköskanavalla vain varttia ennen Trumbullia.

SFI:n kopio oli hyvä kirkkaine väreineen. Näytöksessä oli periaatteessa hyvin keskittynyt tunnelma pienin rajoituksin. Alun huumaavasti aukeavan kukkaloiston ihasteluani rajoitti viistosti edessä istuneen katsojan baskeri, jota hän ei ollut vielä riisunut päästään. Takanani istuneet aikuiset mieskatsojat taas naureskelivat ärsyttävän vahingoniloisesti Baezin lauluille niinä vähäisinä kertoina, kun ne alkoivat soida. Kännyköiden valoja heijastui välillä sivusta, välillä edestä.

Näytöksen jälkeen etsin Kampin Vegemestaa, mutten löytänyt. Lost in space... Jouduin menemään maailman suurimpaan pikaruokaravintolaketjuun, perustettu vuonna 1965 Yhdysvalloissa.

L'isola degli uomini pesce

Ihmislaboratorio / The Island of the Fishmen / Island of the Fishmen / Island of the Mutations / Something
Waits in the Dark / Screamers. 1979, Italia. O: Sergio Martino. * * ½. Ke 3.7.2013 klo 18.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm. English version. Kopio (3/5): KAVA. Suomennos Anna-Lisa Holmqvist, ruotsinnos ? Maahantuoja: Valio-Filmi. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 3/5.

Veikeä kertomus saaresta, jolla elää erikoisia kalaihmisiä. Kaislikon suomuisat asukit vastaanottavat murjovilla räpylöillään haaksirikkoutuneen laivan pelastuneet, kapteenin (Claudio Cassinelli) ja muutaman rangaistusvangin. Kapu pelastuu, löytää sadistisen brittiherran (Richard Johnson) hemaisevan vangin Amandan (Barbara Bach) ja selvittää vähitellen tiensä kohti saaren keskusta, Amandan tiedemiesisän (Joseph Cotten) laboratoriota.

Karibianmerelle vuoteen 1891 sijoittuvassa Ihmislaboratoriossa ei ole paljon jännitettä saati omaperäistä sisältöä, se on lähes kauttaaltaan löysää kierrätystä. Elokuva hyödyntää jopa myyttiä Atlantiksesta.

Poskettomassa ryöstöviljelyssä toisaalta piilee Sergio Martinon ohjaaman elokuvan hyväntahtoinen taika. Ihmislaboratoriossa on tarunhohtoisen, tuhansilla suilla toistetun ja kenties rommihörppyjen vanavedessä inspiroituneesti kuplineen merimieskertomuksen eksoottista, vastatervatulle lankulle pärskähtäneen sammakonkudun tuoksuista patinaa, joka on vuosien saatossa vain kollektiivisesti kumuloitunut kuin haaveikas ajatus vedenalaisen kaupungin todennäköisyydestä. Martinon ohjauksen vähäeleisyys luo viehättävän ajatonta tunnelmaa, jossa ollaan varmoilla vesillä.

Anonyymien kalaihmisten ohella kiehtovin hahmo on sivuhenkilö, salamyhkäinen voodoopapitar Shakira (Beryl Cunningham), joka ennustaa saaren tuhon. Ihmislaboratorio nousee pohjimmiltaan mukavien merimutanttien puolelle heidät turhantärkeydessään luoneita ihmishirviöitä vastaan. Kun tulivuori lopulta purkautuu ja siirtää saaren historiaan, katsoja kokee olleensa ainutlaatuisella meriseikkailulla, ei vain yli 120 vuoden taakse vaan ennen kaikkea reilun 30 vuoden taa, jolloin tällainen viattomuuden ja värikylläisyyden sekoitus oli vielä mahdollista...

Yksityiskohtaisen raaka tai julma tämä elokuva ei paljosta väkivallastaan huolimatta ole, vaikkakin kyllä kauhistuttava kohtauksessa, jossa saaren alkuperäisväestön kiduksekas kohtalo paljastuu. Joten jos lapsesi on jo tajunnut Pirates of the Caribbean -elokuvaketjun edustavan aiempaa 1970-luvun alkuperäänsä loukkaavassa muodossa markkinoille palautetun Merimiesrosvorahan veroista paskaa, anna hänelle Ihmislaboratorio.

*

Kopio oli OK, peruskulunut. Laajakuva projisoitui hyvin vähän epätasaisen alun jälkeen. Näytös alkoi jostain syystä 10 minuuttia myöhässä, en kuullut, miksi (vahtimestari kävi jotain ilmoittamassa). Takaa kuului rapistelua. Silmäni lumpsahtelivat hiukan.

The Thing

The Thing - "se" jostakin. 1982, Yhdysvallat. O: John Carpenter. * * * * ½. Ti 2.7.2013 klo 20.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomennos Esko Elstelä, ruotsinnos Kicke Herlin. Leikkaamaton versio, poistot palautettu 2011 (Antti Suonio). Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: ma 28.6. - ti 29.6.1993 klo 23.00 - 00.45, Filmnet Plus, Olkahittenperä (Tampere), seurana Jarno Tenhunen, * * * * .

The Thing oli torsona tv-jakeluversionakin alkuvuoden 1988 tapauksia ainakin omalla neljännellä koululuokallani. Itse en sitä katsonut, mutta pari tieteisfriikkiä siitä elämöi tohkeissaan ja kauhuissaan välitunneilla. Näiden puheiden ja Katsossa! julkaistun oheisen kuvan (joka toi sekaannuttavasti mieleeni Pimeän tähden) perusteella minulle syntyi elokuvasta vahva mielikuva, joka tunkeutui silloiseen kohmeiseen painajaisuneeni.

Yhdellä noista kavereistani (Jarno Tenhunen 1977 - 2004, RIP) näin sitten elokuvan viisi vuotta myöhemmin, kun hänen vanhempansa olivat juuri lähteneet parin viikon reissuun, ja talo oli vapaassa käytössä. Poljin pyörällä hänen luokseen kilometrin matkan aikamoisessa kiireessä, sillä Kotikatsomon silloinen tv-elokuva loppui vain kymmenen minuuttia ennen Thingin alkua. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun katsoin suorana kokonaisen elokuvan kaapelikanavalta (videonauhoituksia Filmnetiltä olin toki nähnyt jo useampiakin). Kenties sitten Carpenter-kauhun vapauttavasta vaikutuksesta lähdimme elokuvan jälkeen vielä pyöräilemään osaltamme vielä aika tutkimattomaan kaupungin kesäyöhön, ihmettelemään yön liikkujia ja heidän outoja olomuotojaan bensa-aseman kahvilassa jne...

Vaikka elokuvan näkemisestä oli siis nipin napin yli 20 vuotta, en voi sanoa, että The Thingin tarina ja tunnelma olisi näinä vuosina juuri lainkaan unohtunut. Bill Lancasterin käsikirjoitushan on perin tehokas ja yksinkertainen, ja kun olin tässä välissä jo nähnyt John W.Campbellin Who Goes There? -novellin (1938) ensimmäisen, vuoden 1951 filmisovituksen ohjaajinaan Hawks ja Nyby sekä Carpenterin elokuvalle tehdyn vuoden 2011 esiosan, ovat tutkimusretkikunnan hyiset kohtalonhetket Etelämantereella aika tanakasti syöpyneet eri variaatioina tajuntaan.

Carpenterin visio on kuitenkin näistä helvetillisin ja myös valkokangaskokemuksena selvimmin omaa luokkaansa. The Thingin olio edustaa edelleen, yli 30 vuotta valmistumisensa jälkeen, niljakkainta ja pöyristyttävintä hirviökauhua, jota valtavirran kauhuelokuvassa on nähty. Yksistään tuo nimeämätön olio kaikkine limaisine, sähköiskumaisissa sarjoissa säkisevine lonkeroineen ja vimmalla verenkiertoon luimuavine lylleröineen ei kuitenkaan luo kauhua. Elokuvan teho perustuu tämän painajaismaisen olomuodon herättämään paniikkiin poikkeuksellisen armottomissa sääolosuhteissa, joissa pieni joukko eri tavoin neuvokkaita miehiä näin menettääkin vähitellen luottamuksen toisiinsa itsestäänselvinä ihmislajin edustajina.

Ainakin itselleni The Thingin kauhun teho, joka jo lapsuuteni painajaisessakin oli vallalla, perustuu eräänlaisen kulttuurisen virheanalyysin mahdollistumiseen: ilmastoa jotenkin lukemaan oppinut ihmisluonto aina kuvittelisi, että riittävän kova pakkanen tappaisi kaikki pöpöt, mutta oppia ikä kaikki... Puhdistavassa kylmyydessä muhiva rujo organismi herättää kontekstissaan ennen kaikkea pakokauhua, mutta myös sekasortoista epävarmuutta ilmatieteen lainalaisuuksista.

Kurt Russellin sankarihahmo ei välttämättä oikein sovi elokuvaan, kuten Orionin A4-esite huomautti, mutta toisaalta Carpenterin persoonallinen lopetus tuo jännää yhdentekevyyttä Hollywoodin perinteisiin hyvis-pahis-asetelmiin.

Ennio Morriconen säveltämä musiikki on hänen epätyypillisimpiään saavutuksiaan, elokuvan luonteen mukaisesti yksinkertainen ja tehokas. Sen vaikututus seuraavan vuoden V-televisiosarjan (jonka 3. jakso muuten tuli MTV2:lta aiemmin samana päivänä kuin alussa mainitsemani The Thingin tv-torso) tunnariin on ilmeinen.

Kopio oli viehättävän kulunut, tosin väreiltään aavistuksen punertunut. Näytöksessä oli rapinaa, mutta Carpenterin nihilistinen pessimismi taisi hiljentää osan mäyssyttäjistä loppua kohden. Alkupuolella joku meinasi epähuomiossa hörpätä viereisellä istuimella lojuneesta vesipullostani, mikä kieltämättä palautui tumman humoristisesti mieleen elokuvan loppukohtauksessa...

Tämä oli The Thingin sensuroimattoman version Helsingin ensi-ilta (Suomen ensi-ilta oli Iikissä! kaksi vuotta sitten). Poistoja oli palautettu minuutin verran.

Gattaca

1997, Yhdysvallat. O: Andrew Niccol. * * * ½. Ti 2.7.2013 klo 18.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm.
Kopio (4/5): KAVA. Suomennos ja ruotsinnos: Janne Staffans. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 2½/5, jätin kesken lopputekstien alettua. Aiemmat katselut: su 14.12.2003, VHS (Nelosen lehdistönauha), Liisankatu (Tampere).

Gattaca oli yksi 1990-luvun lopun eli DVD-aikakauden alun huomatuimpia videoensi-iltoja. Vähällä se oli tulla myös teatterilevitykseen, sillä filmikopio tekstitettiin ja tarkastettiin. Suomen teatteriensi-iltaa saatiinkin odottaa yli 15 vuotta.

Näin Andrew Niccolin esikoisohjauksen aikanaan VHS:ltä, kun olin saanut tehtävän kirjoittaa silloin juuri ensimmäisessä Kill Billissä leimunneesta Uma Thurmanista Gattacan tv-esityksen yhteydessä.

Gattacassa esitellään tulevaisuuden maailma, jossa luokkajaon perusteena käytetään ihmisen DNA:ta. Geenimanipuloidut ihmisehköt loistavat tehokkaina tärkeimmissä, arvokkaimmissa ja vaativimmissa tehtävissä, kun taas perinteisemmät yksilöt eli biologialtaan koskemattomat sielut (ns. me) saavat lyhyitä elinaikaodotteita, kärsivät fyysisistä ja psyykkistä sairauksista ja tekevät välttämättömän paskaduunin. Luonnollisesti syntyneellä siivoojalla Vincentillä (Ethan Hawke) on tästä taustaa jo omasta lapsuudestaan, kun hänen geneettisesti jalostettu ja ennakkoon tilattu veljensä voitti hänet aina kaikessa kuten uimisessa.

Vincentin unelmana on tulla astronautiksi Gattaca-nimisessä avaruusohjelmassa, mutta siihen hän tarvitsee paremman DNA:n eli väärennetyn identiteetin näytteiden kera. Sellainen paketti löytyy entiseltä mestariuimarilta, nyt liikuntakyvyttömältä Jeromelta (Jude Law) tietyllä vastapalveluksella. Avaruuslentojen todellisuus astuu lähemmäs Vincentiä, kun hänet hyväksytään Gattacaan. Poliisit saavat kuitenkin erään murhatutkimuksen yhteydessä vihiä Vincentin todellisesta identiteetistä, joka taas on rakastumassa uuteen työkaveriinsa Ireneen (Uma Thurman).

Niccolin itsensä (ennen Truman Show'ta) kirjoittaman Gattacan visio heijastelee lupaavasti ja rauhallisesti lähitulevaisuuden ihmiskunnan moraalisia ja eettisiä haasteita, mutta jää teemojensa ja tunteidensa kehittelyssä hiukan kiltiksi ja varovaiseksi. 

Gattacan yhtä visuaalinen kuin rakenteellinenkin eheys on sen juhlavinta antia kaikessa päiväunimaisen raukeassa kellertävyydessään ja kerronnan tyylitellyssä harmonisuudessaan. Kerrankin tieteiselokuvassa on panostettu ennen kaikkea yhteiskunnalliseen kokonaisvisioon ja tälle pohjalle rakentuvan todellisuuden lavastelmaan (Jan Roelfs, Nancy Nye) yksittäisten tehosteiden ja toiminnan sijaan - niitä Gattacassa ei juuri olekaan.

Ehkä tarinan kunnianhimoinen ja sanalla sanoen hiuksenhieno (kai se yksi Uman on tallella!) filosofoivuus ihmiskunnan geneettisen kahtiajakautumisen vaaroista ja mahdollisuuksista koituu vähän Gattacan onnettomuudeksikin. Yhteiskuntadraaman uskottavuuden kannalta olennaiset konfliktit jäävät ohuiksi tulevaisuuden unenomaisen tunnelmoinnin hinnalla, mutta ehkä se johtuu siitäkin, että henkilöt menetettyine ja saavutettuine unelmineen ovat hitusen valjuja. Estetisoinnin alainen draama kun on kuitenkin ihmissuhteiden tasolla hyvin aristoteelista ja konventionaalista.

Joka tapauksessa Gattaca on yksi 1990-luvun tieteiselokuvan olennaisia tapauksia, ja on todella ihme, ettei sitä tuotu teatterilevitykseen aikana, jolloin genre oli jo viimeistäänkin noussut valtavirtaan. Toisaalta, vähän samanlaisen kohtalon koki myös toinenkin rauhallisemman ja asiallisemman tyylin pieni tieteiselokuva Moon (2008) kymmenisen vuotta myöhemmin.

Kopio, jota ei siis ilmeisesti ole esitetty julkisesti koskaan, oli OK, muttei ihan priima. Laajakangaskuva ei projisoitunut koko ajan ihan tasaisesti. Näytöksessä oli rapistelua, ja joku sai tekstiviestin. Gattacan valmistusaikaan sellainen oli vielä uutta...

Näytös alkoi noin 5-10 minuuttia myöhässä. Lähdinkin aika pian lopputekstien alettua, jotta ehdin käydä kusella ennen seuraavaa näytöstä.