Le Grand Amour

Hassu haaveilija. 1969, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * ½. Su 13.10.2013 klo 18.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: 3/5. English subtitles. Paikka: permannon rivi 9, ehkä 4. tai 5. istuin aulasta tultaessa. N/os: 3/5, myöhästyin ehkä n. minuutin.

Étaixin ensimmäinen pitkä värielokuva ilmeisestikin. Tässä hän tapasi myös tulevan vaimonsa, Annie Fratellinin, jonka suku oli täynnä klovneja.

Pierre on Pierre, konttorirotta, joka elää turvattua ja tyyntä, mutta ihmeettömän keskiluokkaista elämää vaimonsa Florencen (Fratellini) kanssa. Uusi täydellisen soma sihteeri Agnès (Nicole Calfan) ei vain saa vaan olemuksellaan yksinkertaisesti pakottaa Pierren miettimään mahdollisuuttaan toiseen suhteeseen.

Unikohtaus on aivan uskomaton. Maantiet, joissa pyörät alleen saaneet parisängyt ovat korvanneet autot, muodostavat maailman, johon haluaisi jäädä (ja miellyttävän pitkään Étaix meidät siellä pitääkin, vähän kuin ylimääräisessä unessa, jonka saakin nukkua vielä aamulla, kun on huomannut heränneensä vahingossa tunnin liian aikaisin). Näky on samalla epätavallisen suloinen ja viaton kiteytys 1960-luvun lopun seksuaalisen vallankumouksen ja avioliiton kyseenalaistamisen puhkaisemasta etsimisen huumasta - jonkin toisen mahdollisuudesta.

Étaix ei ole kuitenkaan idealistinen torvensoittaja vaan melankolinen haaveilija, joka ei pysty todellisuudessa uskomaan muutokseen, vaikka haluaisikin, sillä todellisuus on hänelle pohjimmiltaan ihanteeton.

Pakko lainata Marjo Pipisen mm. Dave Kehrin ja David Cairnsin tekstien pohjalta toimittaman KAVA:n esitelapun viimeistä kappaletta, joka ei kiteytä vain Hassun haaveilijan vaan koko Étaixin tuotannon keskeisimmän prinsiipin: " Elokuvien Pierre ei välitä siitä, onko hän pidetty; hän vaikuttaa etäiseltä ja jopa viileältä. Hän elää ja toimii omassa maailmassaan, muista huolehtimatta. Siinä missä Tatin Hulot on luonnostaan kuin neliskanttinen palikka elämän pyöreässä reiässä, Étaixin hahmot ovat porvarillisia, etuoikeutettuja henkilöitä, jotka haluavat sopeutua ja joilla olisi siihen mahdollisuudet. David Cairns kirjoittaa Étaixin elokuvien maailmasta, ”Sen sijaan että se olisi vihamielinen paikka, joka hyljeksii toisinajattelijoita, se vaikuttaa torjuvan ihan jokaisen, riippumatta siitä kuinka kovasti he yrittävät sopeutua… Täällä ei tarvita anarkisteja kääntämään yhteiskunnallista järjestystä, sillä se on jo valmiiksi omassa kiihkeässä sekamelskassaan.” "

Tämä oli paras näkemäni restauroitu kopio tästä Orionin Étaix-satsista, vaikutelma oli hyvin lähellä puhdasta filmillisyyttä, jota ei muka olisi myöhemmin prosessoitu digitaalisesti.

[Tekstipohja luotu 31.10. klo 19.26, kirjoitettu loppuun klo 23.41.]

Tant qu'on a la santé

As Long As You're Healthy. 1965, Ranska.      * * * ½. La 12.10.2013 n. klo 18.25, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 2+/5.

65-minuuttinen episodielokuva.

Ensimmäisessä episodissa Insomnia Étaix on kaksoisroolissa. Hän lukee aviovuoteessa yölampun varjossa kauhuromaania. Kirjan sivuilta saamme tutustua häneen vampyyrina. Elokuvassa on piinallisen varovainen tunenlma, ikään kuin mies pelkäisi pientäkin ääntä ja liikettä lukiessaan, vaimo vierellään... Värikäs koristekuvio yölampun varjostimessa tarjoaa suurenmoisen säikähdyksen hetken, loistogagin viittomassa hiljaisesti mykän elokuvan kauteen, jolloin filmin värisävytys viittasi eri vuorokaudenaikoihin. Tuo hetki oli Étaixia osuvimmillaan.

Sitten mennään elokuvateatteriin, jonne Pierre on menossa katsomaan länkkäriä. Valkokankaalla jo paukkuu ja sali on täynnä, mutta sankarimme ei tahdo löytää sopivaa istumapaikkaa. Suurenmoista huvia, mutta kun tapahtumat lopulta siirtyvät valkokankaalle, ote vähän herpaantuu. Tapahtumaketju on kuin käänteinen Allenin Kairon purppuraruusulle (1985), mutta Étaix on parempi elokuvateatterin sosiaalisessa ja kummallisen epäkäytännöllisessä todellisuudessa kuin ahkerasti silmäillyssä lumemaailmassa. 

Kolmas episodi Niin kauan kuin terveyttä piisaa vie katuporien tärisyttämään Pariisiin, jossa nuotitkin alkavat putoilla pianolle asetetulta viivastolta. Huima, mutta viattoman viileästi tarkkaileva näky koneellistuvasta kaupunkikuvasta ja elämästä, joka ei palaa ennalleen. Elokuva on kuulemma vaikuttanut Godardin Aviovaimo Pariisissa -elokuvan (1967) kaupunkinäkemykseen, enkä ihmettele - tosin jo Heureux anniversairessa Étaix oli näillä jäljillä.

Viimeinen episodi Ei enää koskaan metsään on paras. Se sopisi hyvin Renoirin Aamiainen ruohikolla (1959) -elokuvan alkukuvaksi. Puronylityskohtaus on sarkastisuuden helmi, ja Étaix yltää jopa epätavallisen mustaan huumoriin, kun matkaradiosta kaikuva rokki säestää sähköaitaan juuttuneen metsästäjän sätkimistä. Uskomaton näky tapakulttuurin muuttumisesta ja sen alaisista väärinkäsityksistä!

Vähän epätasainen ja epäselvä olo episodielokuvasta jäi - miten nämä filmit liittyivät yhteen? Toisaalta - jos 1960-luvun sydämestä haluaa saada nopean ja yleisluontoisen pikakuvan, tämä voisi ehkä olla juuri se elokuva.

Kännykän valoa loisti riviltäni ajoittain. 

En pleine forme

Feeling Good. 1966, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * . La 12.10.2013 n. klo 18.12, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 3/5.

Kaupunkilaiskoomikot ovat usein inspiroituneimmillaan, kun menevät luonnon helmaan (mm. Woody Allenin Kesäyön seksikomedia, 1982). Étaix on tässä lähtenyt telttailemaan ja herättyään suorastaan syleilevään luonnonrauhaan alkaa valmistaa aamiaista retkeilijän perusarsenaalilla. Polisi tulee kuitenkin paikalle ja häätää miehen camping-reservaattiin, jossa ei luonnon antimista ole tietoakaan. Pikemminkin paikka muistuttaa keskitysleiriä piikkiaitoineen ja kaupungin sykettä ihmistungokseltaan. Oivallinen pätkä ja ajankuva, jonka Étaix leikkasi vuonna 1971 jostain syystä pois pitkästä episodielokuvastaan Tant qu'on a la santé (1965) - se nähtiin heti tämän jälkeen.

Heureux Anniversaire

Happy Anniversary. 1962, Ranska. O: Pierre Étaix. * * ½. La 12.10.2013 klo 18.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 3/5.

Pariisin humussa mies tekee kaikkensa ehtiäkseen vaimonsa luo hääpäivänä - kotona odottaa jo juhla-ateria. Klassinen tapahtumakulku voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin, mutta kuuluu valitettavasti jo Étaixin ikääntyneempiin elokuviin. Ehkä monet television sketsiohjelmat ovat vääntäneet kuviosta jo liian monia niin ikään jo vanhentuneita versiota. Kiinnostavaa ja vivahteikasta esi-Liikennettä kyllä kuten kuva osoittaa.

Dom na Trubnoi

Talo Trubnajalla. 1928, Neuvostoliitto. O: Boris Barnet. * * * * . Pe 11.10.2013 klo 20.00, Orion (Venäläisen elokuvan historia). 35-mm. Kopio (KAVA): ++++. Pianosäestys Joonas Raninen. Elektroninen tekstitys suomeksi. Paikka: permannon rivi 8, istuin 6. Näytösolosuhteet: 2/5.

1920-luvun nasevinta ja sykähdyttävintä neuvostokomediaa!

Maalaistyttö Parasha Pitunova (suunnattoman suloinen Vera Maretskaja) saapuu Moskovaan, asumaan ahtaaseen kerrastaloon ja töihin parturille ja kotiapulaiseksi tämän vaimolle.

Boris Barnetin toinen oma ohjaus (ensimmäinen oli Tyttö ja hatturasia, 1927) toi mieleeni Daniil Harmsin tekstin täysin seinän takaa tulevine käänteineen. Erityisesti alkupuolella, kerrostalon kohtauksissa, joissa miehet hakkaavat halkoja talon porraskäytävässä niin että lattia on haljeta, tai kun ankan vauhdikas ja vaarallinen taival kaupungin liikenteessä katkeaa äkkiä kysymykseen ja takaumaan, miten ankka tulikaan kaupunkiin? Kysymys on myös Parashan tarinasta, hänen matkastaan kohti kommunismia, jossa monet individualistiset tavat ja tottumukset on mahdutettu samaan asuinrakennukseen.

Eräs neljä vuotta sitten elokuvan Pordenonessa nähnyt internet-kommentoija kuvasi kerrostalon elämän kuvausta osuvasti slapstick-kakofoniaksi.

Maalainen viattomuus ja tietämättömyys yhdistyy perinteiseen ammattiliiton velvoittavaan haasteeseen hauskimmin ja sattumanvaraisemmin kuin ehkä koskaan neuvostoelokuvassa. Agitprop-näytemä ottaa Parashan ansiosta aivan oman suuntansa.

Joonas Ranisen pianosäestys oli tasokas. Yleensä suosin pelkkää pianosäestystä mykkänäytöksissä. Raninen on parhaasta päästä.

Tympeää olikin, että yleisössä, hyvin lähellä Ranista, istui pariskunta, josta toinen noin parin minuutin välein kumartui kaivamaan lattialla olevasta pussistaan rapisteltavaa. Mitä julmettua ihmisten päissä oikein liikkuu?

The Piano

Piano. 1993, Uusi-Seelanti / Australia / Ranska. O: Jane Campion. * * * ½. Ke 9.10.2013 klo 20.45,
Orion (Elokuva ja psyyke). 35-mm. Kopio (KAVA): 4/5. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Paikka: parven rivi 2, paikka 11. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: to 28.10.1993, Nordia 1 (Tampere), 35-mm, seurana äiti, * * * * * .

Jane Campion tuntui jännittävän raikkaalta ohjaajatulokkaalta keväällä 1992, jolloin näin häneltä vastikään avatussa Tampereen Niagarassa paitsi mielettömän Sweetien (1989) myös pari omintakeista lyhytelokuvaa Women Make Movies -viikolla. Monesti hänen parhaakseen nostettua Enkelin kosketusta (1990) en tuolloin vielä nähnyt.

Kuten usein käy omille suosikeille, jotain heidän herättämästään ominaisfiiliksestä tuppaa kadota mielestä, kun he tekevät lopullisen läpimurtonsa. Joskus siihen on muitakin syitä.

Piano oli yksi ensimmäisiä elokuvia (ellei peräti ensimmäinen), joista kuulin puhuttavan art house -elokuvana. 1990-luvun alussa termiä käytettiin eritoten sofistikoituneemmista aikuisyleisön elokuvista, ainakin suomalaisessa lehdistössä - ylipäätään kylläkin suomalainen elokuvajournalismi koki suomenkielisyyden tuolloin vielä kunnia-asiana niin, että etenkin uusia vierasperäisiä termejä välteltiin - en muista esimerkiksi äskettäin kuolleen mestarikriitikon Antti Lindqvistin koskaan käyttäneen art house -termiä.

Kaupallisessa mielessä Pianosta varmasti leivottiinkin vähän samanlaista musiikillista aikuisyleisön hittiä kuin edellisvuoden Kaikista elämän aamuista (1992), ja sellainenhan siitä tulikin. Pianosta tuli myös Campionin toistaiseksi tunnetuin elokuva, jonka jälkeen hänen melko yksimielisesti todettu alamäkensä alkoi. Tosin sen merkit ovat jollain tapaa jo näkyvissä Pianossa. Vaikka se esittäytyy pinnalta hyvinkin sielukkaana elokuvana, siitä jollain tapaa on kutistunut kureliiveihin se sielu, joka oli Campionin tuotannossa aiemmin vapaana näkyvissä. Visuaalisesta uhkeudestaan ja 1800-luvun Uuden-Seelannin eksoottisuudestaan huolimatta se on myös kolmiodraamansa jännitteiltään yllättävänkin asetelmallinen ja ilmeinen.

Melko tasan tarkasti 20 vuoden takaiseen Pianon katseluun liittyy elokuvaharrastuksesssani jonkinlainen käännekohta - lähdin elokuvaan itse asiassa pienessä tuiterissa. Serkkuni oli juuri palannut YK-joukoista Kemalista ja olin veljeni huoneessa minäkin naukkailemassa hänen tuliaisiaan. Olisin kieltämättä halunnut jäädä viettämään iltaa heidän kanssaan, mutta jokin sai minut silti lähtemään äitini kanssa katsomaan Pianoa - se meni muistaakseni viimeistä iltaa Nordian 1-salissa, johon oli edeltävänä kesänä tullut Dolby -äänijärjestelmä.

Pianon katsomiseeni liittyi tuolloin jonkinlainen varhainen vastenmielisyyden tunne klassisen elämyksellistä suuren yleisön taide-elokuvaa vastaan, jota se mielestäni edusti. Muistan vieraantumisen tunteen istuessani salissa, jossa täpötäysi yleisö oli katsomassa tätä suurta elokuvatapausta. 15-vuotiaana en kuitenkaan vielä uskaltanut - tai pikemminkin ehkä osannut - ajatella perustellusti yleistä mielipidettä vastaan, joten päiväkirjassani lopulta annoin Pianolle minäkin viisi tähteä, vaikka erityisesti sen loppu herätti kahtalaisia ajatuksia. Campion itsekin tunnusti viime kesänä, että olisi halunnut lopettaa elokuvansa merenpohjaan, jonne Ada (Holly Hunter) on heittäytynyt pianoonsa köyttäytyen. Varsinainen loppu, mikä seuraa, ei toki ole aivan niin toivoton kuin mitä elämänhalua ja pelastautumista sormettomanakin ylistävä tilanne sallisi, mutta jättää kuitenkin väistämättömän tunteen lopettamisen epävarmuudesta ja yleisestä miellyttämisen tarpeesta. Piano on kaunotaiteellisen henkevyyden kaapuaan hitaasti raottava puhkiromanttinen draama. Loppu ikään kuin symboloi sitä, että rakkaus ja tahto rakastaa, jonka Ada on vihdoin löytänyt itsestään ja George Bainesista (Harvey Keitel), pelastaa hänet elämään - hänen intohimoinen pianonsoittonsa on ollut ikään kuin vain kahden ihmisen välisen korkeimman ihmisyyden korviketta, jonka yläpuolelle hän on nyt noussut.

Michael Nymanin musiikkia on ylistetty, mutta mielestäni se on kokonaisuuden kiusallisin tekijä ykistoikkoisuudessaan. Kohtaukset, joissa Ada soittaa kuin moderni konserttipianisti, ovat väliin suorastaan falskeja kontekstissaan, Uuden-Seelannin mutaisilla takamailla keskellä 1800-lukua.

Toinen keskeinen ongelma elokuvassa on, että se ei oikein pääse riittävän lähelle Adaa (Holly Hunter), joka on mykistynyt kuusivuotiaana ja alkanut ilmaista itseään pianolla. Olennaista on, että hän itsekään ei tiedä, miksi ei pysty puhumaan, mutta sitä kautta hänen mielensä sisälle voisi juurikin yrittää rohjeta taiteellisella vapaudella tunkeutua. Adan arvoituksellisuuden käsittely jää kuvaannolliseksi ja maalaukselliseksi, miltei myytilliseksi. Koen tämän vähän raivostuttavana, sillä itse mykistyin kolme-neljävuotiaana, enkä itsekään tiedä tarkkaa syytä.

Vaikka tässä on tullut paljon moitetta Pianoa kohtaan, en voi kieltää, etteikö sen miehen ja naisen lähestymisen kuvauksessa ole myös jotain harvinaisen aidosti kaunista ja nostattavaa, minkä takia en pysty suhtautumaan siihen niin kriittisesti kuin mitä se ehkä puhtaasti elokuvallisena suorituksena ansaitsisi. Lähtökohta itsessään on tarunhohtoinen ja Campionin aiemmalle tuotannon tavoin erikoinen: mykkä nainen raahauttaa pianoaan järjestetyn avioliiton satamaan, mutta lipuukin kohti rakkautta, villi tytär (Anna Paquin) ihmettelemässä, mitä oikein tapahtuu. Piano vain saattaisi toimia paremmin ehkä lyhytelokuvana tai ainakin pienemmän budjetin draamana.

Jos Piano on jäänyt suurelle yleisölle Campionin uran kohokohdaksi, myös Holly Hunterille Adan rooli on jäänyt uran tunnetuimmaksi työksi, ehkä vähän yllättäen.

Pianon menestystä voi tuskin toistaa tekemällä yhtä korkealla profiililla symbolista musiikkielokuvaa ja nimeämällä se yhtä yksinkertaisesti. Sello? Basso? Huilu? Onnea matkaan.

Pianolla on yhtymäkohtaa omaan soittamiseeni, minkä ilmeisyyden tajusin vähän oudosti vasta nyt elokuvan 20 vuotta myöhemmin uudelleen nähtyäni: kävin viimeisen kerran pianotunnilla vain muutama päivä sen jälkeen, kun elokuva oli ensiesitetty Cannesin filmifestivaaleilla, jossa se sittemmin voitti myös jaetun pääpalkinnon.

Gli uomini, che mascalzoni...

Kyllä miehet ovat roistoja. 1932, Italia. O: Mario Camerini. * * * . Ti 8.10.2013 klo 17.00, Orion (Vittorio De Sica). 35-mm. Kopio: +++. Elektroninen tekstitys suomeksi: en huomannut suomentajaa, mutta epäilemättä Elina Suolahti. Paikka: permannon rivi 7, istuin 14. Näytösolosuhteet: 3/5.

De Sica -sarja käynnistyi Mario Camerinin pienimuotoisen viehkolla romanttisella komedialla Milanon työläiskortteleista. Elokuva alkaa valkoisten puhelinten kaudelle epätavallisen runollisesti ja maanläheisesti arkeen heräävästä kaupungin aamusta, ikään kuin vielä 1920-luvun monien kaupunkisinfonioiden tyyliin. Taksia öisin ajava isä saapuu kotiin, kun tytär lähtee töihin. Kuvauksellisesti elokuva ennen kaikkea erottuukin - liikkuva kamera kuvaa nuoren miehen (De Sica) yrityksiä valloittaa tuo kioskin tyttö (Lia Franca) kaupungin infrastruktuurisessa humussa. Erityisesti kohtaus, jossa tämä Bruno seuraa pyörällä raitiovaunua vain päästäkseen lähelle tuota siellä istuvaa Mariucciaa, on vastustamattoman romanttinen osoitus siitä, että tosi on kysymyksessä. Romanssi ja sen kehitys on sinänsä aika tavanomaista käänteiltään, mutta yhtä kaikki nautittavan kytköksissä Milanon teolliseen elämänrytmiin, jossa eri kulkuvälineillä, erityisesti autoilla, on merkittävä osansa irtautumisen tunteessa. Mukana on myös sangen humoristisia kohtauksia huvielämän nöyryyttävyydestä, jos sosiaalinen tilanne onkin ei-toivottu. Perheen hallitseva merkitys italialaisessa kulttuurissa korostuu etenkin lopussa, jossa tytön isän tyytyväisyys on melkein tytön omaa onnea suurempi tämän pariutumisessa. De Sican laulama Parlami d'amore Mariù on mukava iskelmä. Lähelläni joku vilkuili kännykkää, mistä loisti valoa - pyysin sammuttamaan sen.

Ennen näytöstä huomasin Orionin kassan läheiseen lasikaappiin tulleen ilmoituksen siitä, että Orionissa pääosassa on elokuva. Mahtava juttu. Ja hienosti muotoiltu!

The Night of the Hunter

Räsynukke. 1955, Yhdysvallat. O: Charles Laughton. Su 6.10.2013 klo 20.00, Orion (Cinema Deleuze). 35-mm. Kopio (?SFI?): ++++. Ruotsinkieliset tekstit. 2010 restauroitu kopio (jos oikein luin). Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2/5. Aiemmat katselut: la 28.4.1990, VHS-nauhoitus tammikuulta 1990, seurana äiti ja veli, * * * * * .
Todennäköisyys sille, että elokuvan näytöksessä on huomattavia häiriötekijöitä, kasvaa aina sitä myöten, mitä vähemmän elokuva on nähtävillä ja mitä enemmän sen maine tänä aikana kasvaa.

En muista, koska Räsynukke on viimeksi esitetty Orionissa, mutta veikkaan, ettei ainakaan tällä vuosisadalla - todennäköisesti olisin sitä lähtenyt aikanaan Tampereelta katsomaan.

Jotenkin osasin etukäteen hermoillakin, että ainakin jompaankumpaan Räsynukkeen kahdesta näytöksestä tulisi random-kävijöitä karkkipusseineen. Toivoni oikean näytöksen valinnasta heräsi kuitenkin, kun kuulin, että ensimmäisessä eli perjantain näytöksessä oli ollut tirskujia ja joku oli ilmeisesti heitetty uloskin salista.

Mutta eipä sunnuntain näytöskään suonut kohtuullista tilaa elokuvaan keskittymiselle. Tarmokkaita rapistelijoita oli jossain takana ja heti oikealla puolellani - eikä heistä toinen kahdesta pyynnöstäni huolimatta lopettanut syömistensä kauhomista pusseistaan. Irtokarkkien pistävä tuoksu tulvi oikealta puoleltani, vasemmalla istuva katsoja taas oli riisunut kengät jalastaan... (mistähän tämäkin trendi on lähtöisin?)...

Räsynukke on estetiikaltaan erityisen herkkä elokuva kärsimään aistikokemuksen häiriötekijöistä. Eipä teekään mieli kirjoittaa itse elokuvasta ja sen merkityksestä itselleni tällä kertaa mitään muuta kuin, että tätä olin odottanut 23 vuotta. Syöminenhän on kuitenkin elokuvaa olennaisempaa pitkässä juoksussa.

Emil i Lönneberga

Vaahteramäen Eemeli. 1971, Ruotsi. O: Olle Hellbom. * * * ½. Su 6.10.2013 klo 16.00, Orion (Vaahteramäen Eemeli 50 v / Lapsille). 35-mm. Kopio (KAVA): ++++. Suomennos: SVL (Suomen videokääntäjien liitto). Paikka: permannon rivi 7, istuin 18. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: joitain osia tv-sarjaversiosta lauantai-iltapäivisin talvella 1988-89, TV1.

Astrid Lindgrenin kahdesta kuuluisimmasta satuhahmosta Peppi Pitkätossu tunnetaan myös Suomessa hyvin elokuvistaan, nyt jo 50-vuotias Vaahteramäen Eemeli taas paremminkin kolmesta elokuvasta (1971 - 1973) sovitetusta 13-osaisesta tv-sarjasta.

Katselin sarjaa loppuvuonna 1988 (jolloin Eemeli täytti 25 vuotta) silloin tällöin, mutten säännöllisesti, olinhan jo kaksi kertaa viisivuotiasta Eemeliä vanhempi. Eräästä tuolloisesta Katsosta! selviää, että Eemelin näyttelijä Jan Ohlsson vieraili aikanaan jopa Linnanmäellä, joten tv-sarjan täytyi olla ensiesityksessään (varmaankin 1970-luvulla) melkoinen ilmiö.

Teatteriensi-illat Eemeli-elokuvat saivat myöhään ja jokseenkin oudossa järjestyksessä: viimeinen elokuva Eemeli ja possuressu ensimmäisenä huhtikuussa 1988 ja tämä ensimmäinen Vaahteramäen Eemeli vasta marraskuussa 1989 - ollen näin myös viimeinen 1982 kuolleen Hellbomin elokuva, joka tuli meillä teattereihin. Keskimmäistä elokuvaa Vaahteramäen Eemelin uudet metkut ei ole Suomen valkokankailla ainakaan normaalissa elokuvaohjelmistossa nähty.

Lindgrenin hoviohjaajana Hellbom on tavoittanut vaivattomasti kirjojen leppoisan ja idyllisen maalaishengen. Eemeli on 1900-luvun alun smoolantilainen pojanviikari, joka asuu Kissankulman maatalossa Vaahteramäessä. Elokuva koostuu hänen metkuistaan yhden vuoden aikana. Aurinkoinen kesä vaihtuu pimeään talveen, joka onkin yllättävän synkeä ja pitkä jakso elokuvassa. Eemeli tutustuu vaivaistalon vanhoihin asukkaisiin, joille hän päättää tarjota jouluaterian.

Yhteiskunnallisesti Vaahteramän Eemeli on sekä hurmaavan että ärsyttävän naiivi elokuva. Visiitti kirkonkylän lääkärillä, kun kattila on juuttunut Eemelin päähän, päättyy maireasti ilmaiskäynniksi. Kun Eemeli katoaa, koko kirkonkylä etsii häntä ja puhkeaa riemuun hänen löydyttyä. Köyhyyden ja kurjuuden ahdistavuuden Eemeli ratkaisee rankaisemalla sadistisesti vähäosaisista ahneinta. Kansankoti loistaa kauneimmassa kukassaan menneessä.

Visuaalisesti Vaahteramäen Eemeli on kuitenkin muistutus myös todellisesta idyllistä, josta on yhä muistoja ympärillämme. Kävelin näytöksen jälkeen kaupassa ja sen jälkeen Kaartin lasaretin korttelin keltaisten puutalojen ohi, jotka on suunnitelmissa purkaa hotellin tieltä. Kun elokuvassa Eemeli suljetaan vajaan metkujensa takia, Kaartin lasaretin korttelin kuormastovajaan voisi teljetä ahneimmat kaupunkisuunnittelijat niin ikään veistelemään puu-ukkoja, kunnes tulee parempia ideoita.

O Dragão da Maldade contra o Santo Guerreiro

Antonio das Mortes. 1969, Brasilia / Saksa / Ranska. O: Glauber Rocha. * * * * . La 5.10.2013 klo 19.00, Orion (Cinema Deleuze). 35-mm. Kopio: ++++. Elektroninen tekstitys suomeksi: Potenze. Paikka: permannon rivi 7, istuin 11 tai 12. Näytösolosuhteet: 3/5.

En ole tekemässä nuorgameja, mutta on pakko tyytyä hiukan lyhyempiin väläyksiin joistain elokuvista.

Olin nähnyt Rochalta aiemmin vain Vallan ja kumouksen (1967) viisi vuotta sitten, ja sen perusteella osasin ennakoida vain ohkaisesti, mitä Mustan jumalan, valkean paholaisen (1964) jatkolta odottaa.

Vallan ja kumouksen agitatiiviseen hyökkäävyyteen verrattuna lopputulos yllättää värikkään mystisellä allegorisuudellaan, jonka alta kuoriutuu vasemmistolainen luokkataistelun analyysi tropicalismon ja brasialaisen folkloren tiiviinä kudelmana, toisiinsa yhtä hedelmällisesti kuin häiritsevästi kieoutuneina.

Maurício do Valle esittää nimihenkilöä, Bahian myyttistä kulkijaa, joka saapuu tilauksesta tappamaan erään cangaceiron kurjaan sisämaakaupunkiin. Sitä pitää pitkälti henkisessä vallassaan vanha sokea, säälittävä mies (Joffre Soares), joka omistaa suuren osan paikallisesta maasta ja saa nauttia kauniin naisen (Lara Odete) seurasta. Mortes on saanut tehtävästään elämälleen 29 vuoden tauon jälkeen tarkoituksen, mutta joutuu pohtimaan asioita laajemmin, sillä hänen rituaalimaisesti tappamansa cangaceiro on edustanutkin nälkäisen kansan silmissä itse asiassa toivoa paremmasta.

Rocha kuvaa kärjistyvän tilanteen herättämiä väkivaltaisia aikomuksia lähinnä keskeneräisiksi jäävinä, miltei symbolistisina asetelmina ja antaa niiden purkautua lopulta odottamattomammalla, turhautuneella tavalla, vieden koko verenvuodatuksen epätoivoisuuden niin pitkälle, että elokuva saavuttaa rakenteellisen mielenhäiriön tunnelatauksen.

Mieleen tulee helposti Miklós Jancsó, enkä ole ilmeisesti ainoa. Etenkin lopussa oman kollektiivisuutensa merkitystä etsivät henkilöt hoipertelevat köyhillä kaduilla tanssahtelevin askelein kuin maisemallisessa oopperassa, väkivalta ja sen jättämä kärsimys ainoina oljenkorsinaan. Raadollisuudessa Rocha on kuitenkin mennyt Jancsóa pidemmälle kuvatessaan shokeeraavasti myös seksuaalisten voimavirtojen heräämistä verisen ruumiin äärellä.

Rochan pessimistisenä avainkysymyksenä luokkataistelun kuvauksessa on, kumpi on sisäisen itsekunnioituksen kannalta tuhoisampaa: tehdä väkivaltaa vai olla kykenemätön siihen? Kaksi vuotta Antonio das Mortesin jälkeen Rocha lähti vapaaehtoiseen maastapakoon, eli vielä kymmenen vuotta eri puolilla maailmaa ennen kuolemaansa, mutta oli jo tehnyt muistettavimmaksi jäävät elokuvansa Brasilian sotilasdiktatuurin (1964 - 1985) alkuvuosina.

Kopio oli taivaallisen näyttävä runsaine väreineen, loppupuolella hivenen kuluneempi. Hiukan pulinaa oli rivilläni. Laskujeni mukaan viisi katsojaa poistui salista näytöksen aikana.

Le Soupirant

Naista metsästämässä. 1962, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * . La 5.10.2013 n. klo 17.15, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. English subtitles. Kopio: +++. Paikka: permannon rivi 7, istuin 10. Näytösolosuhteet: 4/5.

Astrologiaan syventynyt ujo aikamiespoika Pierre (Étaix) asuu yhä lapsuudenkodissaan seuranaan vanhempansa, jotka patistavat häntä etsimään itselleen naisen.

Pierre lähtee ulos suorittamaan tehtäväänsä ja alkaa ottaa siinä muilta miehiltä mallia, mutta ei pysty kuin mekaanisesti toistamaan perinteisen herrasmiesmäisen käytöksen koodistoa. Se tietenkin johtaa huvittavan epäkäytännöllisiin "romanttisiin" tilanteisiin. Lopulta television laululintu Stella (France Arnel) saa Pierren menemään tolaltaan ja uskomaan, että Stella kaipaa juuri häntä luokseen.

Naista etsimässä sisältää muutamia paikoin hyvinkin hupaisia tuokioita kaduilla, kujilla ja terasseilla, joissa Pierre etsii itselleen sopivaa naista, mutta Étaix ei ole ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan ihan parhaassa vireessään. Etenkin lopun Stella-kuvio hallitsee ja pitkittyy vähän liikaa, melko ennalta-arvattaviin käänteisiin saakka. Kieltämättä osa huumorista on myös jo vähän liiankin ajan patinoimaa.

Perinteisiä romanttisen komedian vakiohahmoja edustaa naapurintyttö Laurence (Laurence Lignères), joka vaikuttaisi olevan koko ajan Pierren saatavilla, jos tämä vain älyäisi. Ruotsalaisen (!) Laurencen hahmo ja tausta jäävät hieman ohuiksi. Lopun liikuttavan koominen hetki rautatieasemalla nostaa taas elokuvan tasoa, siinä lepää Buster Keatonin ja Kenraalin (1926) perintö romanttisimmillaan. Yleisesti ottaen tällä kertaa Étaix liikkuu kuitenkin enemmänkin Harold Lloydille kuin Keatonille ominaisessa kaupunkielämän henkisessä maastossa.

Mahtaisiko elokuva olla vaikuttanut Erkko Kivikoskeen hänen tehdessään elokuvaa Käyntikorttini... (1964). Jotain samaa elokuvien introvertissä unelmoinnissa on.

Rupture

1961, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * * . La 5.10.2013 klo 17.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: +++. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 10. Näytösolosuhteet: 2/5.

Étaixin ensimmäinen ohjaus taitaa olla yksi hänen parhaista elokuvistaan. Mies käy läpi postiaan ja huomaa kirjeen sydänkäpyseltään. Mutta kirjeen sisältö paljastuukin joksikin muuksi mitä hän toivoisi. Laatiessaan äkkipikaistuksessaan vastausta kirjoitusvälineistö musteesta postimerkkeihin alkaa panna hanttiin.

Lyhytelokuvan juhlaa, yhtenevän sisällön ja muodon rikkautta. Huoneistossaan yhtä toimeliaan kuin varjomaisen miehen pinnaa koetellaan tyylikkään tummasävyisten, mutta hiljaisesti kettuilevien konttoritarvikkeiden keskellä.

Étaixista tulee muuten tietyllä tapaa mieleen runsaan sukupolven myöhempi Nolojen tilanteiden mies Mr. Bean, erityisesti tästä elokuvasta. Käytännöllisen yksinäisyyden ja sosiaalisen sivullisuuden huumori on vastaavalla tavalla herkässä. Toki Ètaix tuo hahmoonsa myös sellaisia aidon ja koskettavan ihmiskuvan piirteitä, jotka Beanista on etäännytetty.

Näytöksessä oli ääniongelmia. Elokuva pyöri jonkin aikaa hyvin vaimealla äänellä, kunnes se alkoi alusta.

Yoyo

Jo-Jo. 1965, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * * ½.  To 3.10.2013 klo 19.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. English subtitles. Kopio (KAVA): +++. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: +++.

Voi vaikuttaa ikään kuin siltä, että unohdukseen uinutettu Pierre Étaix olisi noussut uudestaan tapetille Aki Kaurismäen Le Havren (2011) myötä, ja näin itsekin aluksi ajattelin, mutta tosi asiassa Étaixin elokuvat restauroitiin jo kolme vuotta sitten. Toki merkityksellinen sivurooli Kaurismäen elokuvassa on edesauttanut Étaixin uutta tulemista.

Yoyo on pikantti tarina loistoon ja ylellisyyteen kätkeytyvästä kaipuusta 1920-luvulla. Miehellä on kaikkea, palatsi, palvelijat, jopa omat lelut ja viihdytysjoukot. Ei vain rakkautta saati läheisyyttä, vain valokuva tytöstä. Kiertävän sirkuksen saapuminen muuttaa kaiken, siellä on juuri tuo kuvan Elle, nyt taitoratsastajattarena, ja poika, josta mies ei ollut tietoinenkaan. Vuoden 1929 pörssiromahduksen myötä mies on vapaa itsekin liittymään sirkukseen (ja elokuva valmis vastaanottamaan verbaalisen kommunikaation) - kun talous tuhoutuu, ihmisyys pelastuu. 

Tarina ja ajankuva toivat vahvasti mieleeni F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925), jonka luin loppuun juuri alkuvuodesta. Vaikka Étaix välttää elokuvassaan ihmissuhdedraaman väkeviä aineksia ja päätelmiä, siinä on ihme kyllä hiukan samanlaista charmia ja kepeää syvyyttä kuin Fitzgeraldin romaanissa.

Monia hienoja kohtauksia. Eräässä muistelluimmassa (itsekin muistan nähneeni jossain tämän) pienen koiran kävelyttäminen sujuu sen omaa tepsutusvauhtia - Rolls-Royce kulkee vierellä ympäri piha-aukiota. Entä kuinka saada tulta savukkeeseen auton ohjaamosta perävaunun taakse, kun ollaan maantiellä täydessä vauhdissa? (Toivottavasti 1966 kuollut Keaton ehti nähdä Yoyon - ainakin teoreettinen mahdollisuus siihen juuri ja juuri on). Kameran kohteeksi viehkeästi etsiytyvä Zampanon ja Gelsominan juliste viittaa elokuvien kiertävien sirkusten surumieliseen perintöön (kuinka humaanisti Étaix välttääkään sisäpiirin intertekstuaalisen vitsailun!). Lopun sisätiloihin sekasortoisesti ilmestyvä elefantti lienee vaikuttanut Blake Edwardsin hänen keksiessään huipentumaa Pahuksenmoisille pirskeilleen (1968).

Étaixin kiireettömästä kerronnasta tulee mieleen sana flow, vaikka tuo virtaus onkin kaiken muun ohessa kaksoisroolin vetävän Étaix'n tarkassa kontrollissa. Yoyon läpikotainen rakastettavuus perustunee siihen, että se on niin täysin vapautunut sekä perinteisen klassisen kerronnan, mutta toisaalta myöskin uuden aallon asettamista ihanteista ja haasteista. Lähin mielikuva on tietysti Tati, jonka apulaisena Étaix aloitti filmiuransa 1950-luvulla, mutta oppi-isäänsä enemmän Étaix tarjoaa mykkäelokuvamaisia gageja eikä tee niin painokasta pesäeroa vanhan ja uuden maailman välille. Yhdenkin elokuvan perusteella (tai tätä kirjoittaessa olen nähnyt jo kolme) voin sanoa, että äänielokuva tuskin on päässyt koskaan lähemmäs mykän elokuvan komiikkaa kuin Étaixin elokuvissa, joista Yoyo vaikuttaa jo nyt yhdeltä pääteoksilta, tai ehkä juuri siltä.

Yoyon sivustalla maailma muuttuu sotaisasti kohti modernia, sukupolvet vaihtuvat ja yhteiskuntaluokat kohtaavat taistellen, mutta pienet yksityisetkin hyvät teot kantavat hedelmää ja jättävät oman jälkensä surumielen ja katoavan kulttuurin (johon itse elokuvakin tavallaan vuosikaudet kuului) raunioiden keskelle.

Enpä tiedä elokuvan digitaalisesta restauroinnista, koska en ole sen asiantuntija. Ainakin alkujaksossa (jossa erinäiset liikkeiden ja pintojen äänet ovat keskeisiä) tuntui, että äänet pamahtivat liian painokkaina. Kun vanha elokuva näyttää ja tuntuu digitaalisesti restauroidulta, jollain tapaa ylipuhtaalta ja -täsmennetyltä, se hämärtää filmillisen luontaisuuden tuntua - juuri sitä, mitä yritetään tavoitella. Jos kopion alkutekstejä oli uskominen, digitaalinen restaurointi oli ainoa tapa pelastaa Étaixin elokuvat.

Näytöksessä jonkin verran rapistelua.

Ghostbusters

Ghostbusters - haamujengi. 1984, Yhdysvallat. O: Ivan Reitman. * * * . Ke 2.10.2013 klo 21.10, Orion (Fantastinen 1980-luku). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: la 24.1.1987, vuokra-VHS, seurana veli ja Tuomas Vartola / ke 30.5. - to 31.5.1990 klo 22.20 - 00.20, MTV2, seurana veli, * * * .

Ghostbustersia katsomaan mennessäni oli takanani varmaankin pisin elokuvateatteritaukoni tänä vuonna - tai ehkä jopa usempaan vuoteen: kaksi ja puoli viikkoa! Syyskuun jälkipuoliskolla listallani oli vain yksi ns. pakollinen näytös, Venäläinen kinokonsertti, ja senkin onnistuin oudosti ohittamaan.

Tällä välin sattui Orionissa myös - itse asiassa juuri Ghostbustersia edeltävänä iltana - muuan yliopiston roolipelaajan valepommi-isku, joka ei kaipaa sen enempää huomiota.

Aikanaan Ghostbusters oli ensimmäinen elokuva, jonka näin kokonaisuudessaan videolta. Elokuvakulttuurin murtumakohta monessa mielessä. Tästä on aikaa kohta 27 vuotta. Moviebox vuokrattiin jo edellisiltana, muistaakseni Hallituskadun ja Kuninkaankadun kulman Kotikatsomosta Tampereella.

Ghostbusters oli varmaankin ensimmäinen suureksi 1980-luvun ilmiöksi noussut elokuva, jonka näin. Muistikuvani mukaan se tuntui jopa jonkinlaiselta epäelokuvalta - höykytti käsitystäni siitä, millaisena olin "elokuvan" siihen mennessä mieltänyt. Videokokemus itsessäänkin taisi olla jotenkin irrallinen muusta elämästäni, sillä muistin kirjoittaa siihen päiväkirjaani vasta seuraavana päivänä. *

Totta onkin, että Ghostbusters edusti 1980-luvun mittakaavassa ylipäätään jotain uutta - se oli ensimmäisiä huippumenestyneitä säikyttelykomedioita (kauhukomedia on ehkä liian vahva sana, mutta Ghostbusters lienee vaikuttanut myös sen nousukauteen). Keventämällä pelkotiloja ja keskittymällä irtonaiseen meininkiin vähän enemmän kuin koherenttiin tarinaan saatiin houkuteltua perinteisille kauhuaineksille tavallista nuorempaa, MTV:n ja mainosten koukuttamaa, kenties lyhytjännitteisempää kohdeyleisöä.

Elokuvaahan markkinoitiin vahvasti Ray Parker, Jr.:n rennon ja mukaansatempaavan nimibiisin ja sille tehdyn innoittavan ja julkisuuden henkilöitä hyödyntävän keinoyhteisöllisen musiikkivideon ja lukemattomien oheistuotteiden, mutta ennen kaikkea varmaan yksinkertaisen tehokkaan logonsa (valkoinen haamu tunkee päätään punaisen kieltomerkin takaa) avulla. Nämä kaikki ovat oikeastaan erottamaton osa itse elokuvaa, joka tavallaan ei pyrikään olemaan teoksena mitenkään pyhä ja koskematon. Ghostbusters on avoimesti tuote, oikeastaan jopa oma brändinsä, jonka kokonaisuudesta itse elokuva ei pyrikään nousemaan omilleen. Se oli myös ehkä MTV-aikakauden ensimmäinen jätkähitti valkokankaalla, vaikkakin myös likkojen makuun.

Toisen kerran näin Ghostbustersin, kun se sai Suomen tv-ensi-illan ala-asteeni viimeisen koulupäivän iltana keväällä 1990. Silloin pidin sitä päiväkirjani mukaan "vähän yliammuttuna".

Nyt näin elokuvan kolmannen kerran ja ensi kerran valkokankaalta, josta en sitä päässyt katsomaan veljeni ja äitini kanssa hiihtolomalla 1985, koska ikäraja kuitenkin oli K12. En muista, missä olin silloin - varmaan mummollani katsomassa Nalle Luppakorvaa!

Ghostbusters on kiinnostavan samanaikaisesti historiasta riippuvainen ja piittaamaton tuotanto. Se on hämmentävän arkkitehtoninen teos. Elokuva alkaa New Yorkin yleisen kirjaston edestä, leijonaveistoksilta, jotka sittemmin heräävät henkiin. Columbia University on paikka, jonka tarjoamin vähäisin varoin toimiva parapsykologikolmikkomme haluaa jättää taakseen kuin pahimman läävän päästäkseen pyörittämään omaa bisnestään. Hylätyssä paloasemassa he pääsevät työn touhuun. Ghostbustersin yliluonnollisuuksien taustalla lepäävä visuaalinen kaupunki-ilme on 1980-luvun puoliväliä edeltävään henkeen jopa yllättävän realistinen ja kuivakka Wall Streetille keskittyneen Landisin Vaihtokauppojen (1983) tapaan.

Historiallisessa painoarvostaan humisevien rakennusten ja korkeimman tiedon tyyssijojen (yliopisto, kirjasto) reunamilla Ghosbusters, 1980-luvun nousukkaan hengen mukaisesti, henkii jo lähtökohdissaan syvää pettymystä julkisen hallinnon toimivuuteen ja kaiken muuttavaa uskoa yksityisellä sektorille siirtymiseen. Asiakkaaseensa Dana Barrettiin (Sigourney Weaver) suin päin rakastuneen Peter Venkmanin (Bill Murray) ilmeiselle kilpakosijalle, "yhdelle maailman parhaista viulutaiteilijoista", naureskellaan ainoassa kohtauksessa, jossa tämä on mukana (muistelen hämärästi, että tämä kohtaus herätti videolta 1987 hilpeyttä, sillä kaksi katselutoveriani opiskelivat kummatkin konservatoriossa). Samaan aikaan Ghostbusters-kolmikko (myöhemmin nelikko) on pukeutunut harmaisiin haalareihin, joiden kautta he ovat helposti miellettävissä työväenluokkaan - puhumattakaan heidän selissään kantamistaan järeistä torjunta-arsenaaleista. Ghostbustersin juonilanka kummitusjahdissa on lopulta hyvin ohut - neropattikolmikolla riittää kyllä haastetta, mutta olennaisin draama käydään silti siitä, millaiselta yhteiskunnalliselta pohjalta heidän toimintansa voi kasvaa menestykselliseksi niin, että lopussa Ghostbusters-kolmikkoa voidaan juhlia kaupungin aaveilta pelastaneina sankareina. Ghostbusters on tehoreaganilainen yritys tarjota duunareille lupaavaa samaistumiskohdetta, nousta fantasian kontekstissa yli byrokratian ja virkavallan. Kummitukset itsessään ovat humoristisiksi väännettyinä elokuvan konkreettisimpia viitteitä kaupungin historiaan. Ne on pidettävä aisoissa; kaupunki tarvitsee pelastuspartion menneisyytensä - vai kenties vain moraalittoman 1970-luvun? - haamuille.

Ei ole epäilystäkään siitä, mikä on elokuvan ylivoimaisesti paras kohtaus. Se on lopun marsipaanimiehen marssi, jolle ei sukupolvikokemuksena löydy juuri vertaa 1980-luvun elokuvasta. Ironisesti paisunut valkoinen ukkeli, joka toi lapsena mieleeni Michelin-miehen, myös paradoksaalisesti pelastaa elokuvan yksioikoisimman onttouden ansalta. King Kongin korkeuksissaan (vielä vain puoli vuosisataa aiemmin!) nähnyt suurkaupunkien suurkaupunki ottaa ironista etäisyyttä kattojensa ylle. Crazyhuumorin suurenmoisen suussasulavassa voitonjuhlassa on paitsi vaikeasti määriteltävää elokuvallista hohtoa, myös kiperän veroennakon jälkimakua, sillä 1980-luvun makein ja nopeasti romahtavin kulutushysteria oli Ghostbustersin aikaan vasta aluillaan. Vasten arkkitehtonisen atavistisena esiteltyä ympäristöään, marsipaanimies, täydellisen keinotekoinen ja suorastaan hysteerinen luomus, nousee kaupunkikuvan päälliköksi. Jos 1970-luvun valkokankaiden suurkaupunkikuvaa ei voi täysin sisäistää ilman Taksikuskia tai vastaavasti 1990-luvun ilman Seitsemää, ei myöskään 1980-luvun metropolvisioista kannata paljon heittää näkemystä mainitsematta Ghostbustersin marsipaanimiestä.

Jatko-osa valmistui 1989, ja kolmososalle on ilmeisesti juuri saatu vihreää valoa. Sukupolvi on jo toinen, ellei kohta kolmas. Bill Murray ei tiettävästi enää tule mukaan. Ainakin tämä ensimmäinen Ghostbusters on lopulta hyvin pitkälle hänen show'nsa, vaikka käsikirjoittajina olivat vain Dan Aykroyd ja Harold Ramis. Jopa sivuosassa nähtävä Rick Moranis nousee Aykroydia ja Ramisia huomattavampaan osaan. Hänen ympärilleen kehkeytyy myös elokuvan hauskin kohtaus. Sigourney Weaverille Ghostbusters tarjosi ison näytön paikan kevyessä roolissa. Hänessä on ylvästä itsenäisen naisen tyyliä, joka ei lopulta täysin uskottavasti istu romanttiseen sivujuoneen, joka sekin palvelee reaganilaisia tarkoitusperiä.

Kopio oli aika kulunut, mutta kuitenkin tyydyttävä. Ääni olisi saanut olla hiukan lujemmalla. Odotusteni mukaisesti rapinaa kuului jonkin verran, mutta Ghostbusters ei kuulu elokuviiin, jotka siitä erityisesti kärsisivät - tosin on tälläkin elokuvalla hiljaiset hetkensä, joihin ulkoiset äänet eivät kertakaikkiaan sovi. Jotkut parvella taputtivat hetken lopputekstien aikana, mutta muu yleisö ei yhtynyt siihen.

* Edit 5.9.2013 klo 15.13: Mietittyäni vielä, Ghostbusters saattoi tuolloin tammikuussa 1987 olla korkeimmalla ikärajalla varustettu elokuva, jonka siihen mennessä olin nähnyt (ainakin siten, että olin ikärajasta tietoinen). Ja epäilemättä ensitutustumiseni "popcorn-elokuvaan" ylipäätään.

Murder!

(Epäiltynä murhasta). 1930, Iso-Britannia.       * * * ½. O: Alfred Hitchcock. Su 15.9.2013 klo 20.45, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (4/5): ?BFI? Paikka: permannon rivi 9, istuin 6. Näytösolosuhteet: 4/5.

Kiertävän teatteriseurueen nuori näyttelijätär Diana Baring (Norah Baring) löydetään pökissä viereltään kuollut, yhtä nuori kollegansa. Olivatko he kilpailijoita? Muistinsa menettäneen Dianan kohtalona on saada epäilykset niskoilleen, vaikka katsojina arvaammekin jo muuta - aivan kuten oikeuden valamies Sir John Menier (Herbert Marshall), joka ryhtyy auttamaan tyttöä pulasta ensin tuomittuaan tämän.

Kuka sen teki? -tyyppinen rikosmysteeri oli Hitchcockille aina lähtökohtaisesti jo liian tavanomainen kerrontatapa, mutta siihen nähden Murder! on varsin sujuva ja jopa innoittunut teos.

Lopun trapetsikohtauksessa näkyy Hitchcockin mestarillisuus äärimmäisen hiostavan jännityksen rakentajana. Kyseessä saattaa olla hänen ensimmäinen huippuhetkensä 1930-luvulla ja äänielokuvassa. Intuitiivisesti ajattelen, että Murder! saattaa olla myös Hitchin 30-luvun alun kärkeä (näkemättä on vielä muutamia - retro jatkuu Orionissa vasta joulukuussa).

Voi tietysti päivitellä, että todellinen murhaaja on Dianan poikaystävä Handel Fane (Esme Percy), akrobaatti, joka on temppujaan eikä välttämättä ihan niitäkään varten usein pukeutunut ristiin. Sukupuoli-ideologisesti elokuvalla on ikävästi rajoittunut sävy: Fane jää tarinassa lähinnä vain transvestisminsa ja murhaajuutensa personoimaksi.

Lumoavassa kohtauksessa pikkutyttö (ilmeisesti tunnistamatta jäänyt näyttelijä) soittaa pianoa ikään kuin keventäväksi taustamusiikiksi katsomatta kertaakaan kameraan, takanaan aikuiset puhumassa... aikuisten asioita. Tällaisissa viattomuuden ja petollisuuden samaan tilaan yhdistävissä selittelemättömissä kohtauksissa Hitch on parhaimmillaan.

Tasan 20 vuotta myöhemmin Hitchcock palasi teatterimaailmaan usein aivan turhaan väheksytyssä elokuvassaan Esirippu laskee.

Hieno ja harvinaislaatuisen myöhäinen sunnuntai-illan näytös 83 vuoden takaisesta elokuvasta henkisesti rankan viikonlopun päätteeksi.

The Skin Game

(Kieroa peliä). 1931, Iso-Britannia. O: Alfred Hitchcock. To 12.9.2013 klo 17.00, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (4/5): ?BFI? Paikka: parven rivi 2, istuin 6. Näytösolosuhteet: 4/5.

Filmihullun tunnistaa itsessään kai siitä, että painelee elokuvateatteriin, vaikka kuinka olisi tilanne päällä tai vaikea paikka muuten elämässä. Usein sillä kustannuksella ainakin omalla kohdallani, ettei elokuvaan sitten pysty keskittymään juurikaan.
 
Harvinaisemmistakin Hitchcockin 1930-luvun elokuvista on kuitenkin nyt vain yksi näytös kustakin, ja seuraavaa valkokangasnäkemistä saisi odottaa todennäköisesti ainakin neljännesvuosisadan.

Joten kahden maalaissuvun taistelusta nähtävimmin kertova The Skin Game meni aika ohi, mutta ei aivan. Sekavassa mielentilassa ei yleensä jaksa seurata valkokankaan ihmisiä, mutta kylläkin eläimiä... Mieleeni jäi veikeä kohtaus, jossa Hitch suuntaa kameran ihmisistä polven korkeudelle ja seuraa koiraa, joka ei väsy ottamasta henkilön kourasta palloa vastaan hampaillaan... Sitä olisi voinut katsoa loputtomiin.

Explorers

Explorers - tutkimusmatkailijat (näytöksen nimi,  videojulkaisusta). 1985, Yhdysvallat. O: Joe Dante. * * ½. Ke 11.9.2013 klo 19.00, Orion (Fantastinen 1980-luku). 35-mm. Kopio (2/5): SFI. Ruotsinnos Kerstin Landtfelt. Paikka: permannon rivi 3, paikka 10. Näytösolosuhteet: 3/5.

Explorersista tulee aina mieleeni sittemmin edesmennyt kaverini, joka tehdessämme kirjoituskoneella elokuvalehteä keväällä 1991 omalla naputusvuorollani kiinnitti hyvin kiinnostuneena huomiota elokuvaan erään hyllystäni löytämänsä neljän vuoden takaisen Katson! takakannen videoraadissa.

Elokuvahan tuli Suomessa juurikin vain videolle, mikä on tietysti pieni ihme, sillä Danten edeltävä ohjaus Gremlins (1984) oli menestys. Explorers kuitenkin oli flopannut jo kotimarkkinoilla. Tässä näkyy hyvin paljaana Hollywoodin idiotistinen ahneus ja kärsimättömyys, joilla ei ole paljon luovuuden kanssa tekemistä: Paramount vaati Dantea lopettamaan leikkauksen, jotta elokuva saadaan ensi-iltaan keskellä kesäsesonkia (ja Live Aid -viikonloppua). 

Explorers todella kärsii jonkin puutteesta, ehkä se on (samaistumisen) lumo - vaikea sanoa, olisiko sitä enää löytynyt leikkausvaiheessa (Dante on kertonut, että tunnin materiaali "henkisempää puolta" jäi työn keskeydyttyä lattialle) tai olisiko alun perin ohjaajaksi kaavailtu Wolfgang Petersen onnistunut paremmin hienon Päättymättömän tarinan (1984) jälkimainingeissa. Kolme koulupoikaa rakentaa yhden kotipihalla avaruusaluksen, mutta tunnelma on laimea.
 
Yksi kohtaus jää Explorersista mieleen. Siinä ollaan kultaisessa valonkajossa jollain omakotitalolähiön läheisen laakson kummulla, puun juurella, jolle pojat ovat raahanneet painavan tietokoneen kokeillakseen keksintöään. Maisemallinen kohtaus on idyllinen, kuin muisto Lassie-elokuvista, mutta poikien huomio keskittyy täysin laitteeseensa, jonka avulla he löytävät aivan uuden ulottuvuuden avaruustiedon valtaamille unilleen ja unelmilleen. Spielbergiläinen turvallisuuden tunnun ja teknologisen fantasian yhdistelmä ei ole Dantella yllättäen yhtään sen riiviömäisempää tai monitahoisempaa. Avaruusaluksessa yhdistyy viehkosti nostalginen majamainen lautarakenne (tikapuut) ja myöhempien aikojen teollisempi romupelti.

Toisella galaksilla elokuva kääntyy kolmannen asteen Muppet Show'ksi. Dante ja käsikirjoittaja Eric Luke eivät kykene huonon huumorin ohessa hyödyntämään kovinkaan vakavasti kiinnostavaa ajatusta siitä, kuinka kutsuvalta maapallon elämä näyttää ulkoavaruudesta käsin täkäläisestä 1950-luvun paranoidista filmimateriaalista heijastuneena.

River Phoenix ja Ethan Hawke ovat Explorersissa ensimmäistä kertaa valkokankaalla, myöhemmille vaiheilleen hyvin päinvastaisissa neropattirooleissa (on muistettava, että 1980-luvulla tietokone- ja tieteiskulttuuri ei varsinaisesti ollut vielä mitenkään viileää; nörtti oli pilkkasana, mitä se mielestäni on kyllä vieläkin). Kolmas kaveri Jason Presson jäi huomattavasti tuntemattomammaksi. Hawke on valokiiloissa yhä, mutta kuinkahan moni nuoremmista nykykatsojista tietää Phoenixia? Hänen kuolemastaanhan tulee kuukauden kuluttua jo 20 vuotta, sukupolvi on jo toinen, mutta Phoenixia muistellaan yhä silloin tällöin lähinnä aikakautensa ikonina, ei niinkään 1980- ja 1990-lukujen taitteen olennaisena elokuvanäyttelijänä. Phoenixista ei silokasvoisesta surumielisyydestään huolimatta tainnutkaan tulla ihan legendaa, vaikka 1980-luvun teinitähdeksi hänen uransa oli poikkeuksellisen laadukas ja syvällinen (Stand by Me, Elämänä pakotie, Matkalla Idahoon jne.). Explorersia katsellessa ei välttynyt ajattelemasta, että Hawken ura lähti nousukiitoon juuri Phoenixin kuoltua.

Ideatasolla Explorersista on helppo 1980-luvun lapsena pitää tietyistä nostalgiasyistä, mutta konkreettisena katselukokemuksena elokuva oli aika tuskastuttava. Ehkä ongelma on siinä, että poikia ja heidän luonteitaan ei ole ehditty kehitellä tarpeeksi - kyseessä on keskenäänkin lopuksi aika yksiviivainen kolmikko, jonka yksityisistä tai yhteisistä edesottamuksista ei juuri piittaa. E.T.-henkinen sinertävän öinen juliste, jossa kaksi crossipyörää nojaa vanhanaikaiseen haka-aitaan takanaan salamyhkäiset valonsäteet kohti tähtitaivasta, kuvaa kiehtovasti todellisuuden ja fantasian rajaa, mutta lupaakin juuri sitä lumoa mitä elokuva ei pysty antamaan.

Kopio näytti aluksi komealta, mutta paljastui vähitellen sameaksi ja suttuiseksi. Takaa kuului rapistelua, onneksi istuin tavallista edempänä. Näytös oli Explorersin Suomen valkokangasensi-ilta.

Juno and the Paycock

1929, Iso-Britannia. O: Alfred Hitchcock. * * * . Ti 10.9.2013 klo 17.00, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (3/5): ?BFI? Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2/5.

Hitchcockin ensimmäinen äänikameralla ohjaama elokuva on puhelias tulkinta ilmeisen puheliaasta näytelmästä. Hitch ei ehkä ollut yhtä nopeasti sinut äänen kanssa kuin vaikkapa Fritz Lang. Sean O'Caseyn juhlitusta tekstistä (jonka ensi-ilta oli 1924) syntynyt teos on kuitenkin Hitchcockin tuotannossa epätavallinen kuvaus perheestä, yksiköstä, joka oli hänelle aina jossain määrin vieras.
 
Kyse on sisäänpäinlämpiävästä elämästä Dublinin nuhjuisimmilla vuokra-alueilla Irlannin sisällissodan aikaan 1920-luvun alussa. Kaksihuoneisessa asunnossa elävän perheen äiti (Sara Allgood) on sen topakka ja maanläheinen voimahahmo, isä (Edward Chapman) taas "tarpeellinen kuin riikinkukko" juodessaan yhteisiä varoja pubissa. He elävät uskossa, että ovat saaneet suuren perinnön.

Aikuiset lapset Mary (Kathleen O'Regan) ja toisen kätensä menettänyt Johnny (John Laurie) tuovat huusholliin keskenään päinvastaisia tulevaisuudennäkyjä: nuoruuden romanttista kutsua ja painostavuudessaan hiljennettyä sisällissodan painolastia.

Juno and the Paycock on komediallinen tragedia perheen hajoamisesta. Se kuuluu elokuviin, joiden sinänsä turvallisen tuntuisesta ja  kotoisasta tunnelmasta sen paremmin henkilöt kuin katsojatkaan eivät voi täysin aavistaa, mitä on todella tapahtumassa. Hitchcockin olisi pitänyt saada ohjata jakso Rintamäkeläisiä viime töikseen!

Perintö, jota ei olekaan olemassa, antaa Boylen perheelle virhearvioidun motivaation huolettomuuteen, kunnes on myöhäistä pitää perhettä koossa.

Claude Chabrol ja Eric Rohmer ovat ylitulkinneet auteuristisesti elokuvan teknistä jähmeyttä väittämällä, ettei kyseessä edes ole Hitchcockin elokuva. Mukana on kuitenkin muutamia hyvinkin visuaalisia ja sähäköitä oivalluksia, heti alussa, jossa kissa juoksee tulitusta pakoon pitkin katulyhdyn vartta.

Pyhän neitsyen kuvan ja konekivääritulen äänen yhdistäminen on itse asiassa hyvin harvinainen, säälimättömyydessään epätavallisen tummanpuhuva ja poleeminen hetki Hitchcockin historiassa, suorasukaisen tehokas tiivistys uskonnon ja politiikan yhdessä muodostamasta umpikujasta.

Ei sovi myöskään unohtaa Hitchin huumoria ateriointiin liittyen. Rahvaanomaisessa teenjuontikohtauksessa hienostunut uivelo ei tiedä, mihin tunkea saamansa muhkean paakelssin, kun kupilla ei ole kuin kapoinen lautanen.

Sinänsä veikeä ja melkeinpä mainostavasti tyrkyttävä gramofonikohtaus on niin pitkä ja staattinen, että sen perimmäinen funktio lienee lähinnä aikansa teknistä ihastelua.

Antti Alanen kertoi ennen elokuvaa, ettei sitä ole nähty Orionissa 25 vuoteen.

Näytöksessä oli teknisiä ongelmia. Elokuva alkoi väärästä kohtaa. Kopio jumiutui noin 20 minuuttia alusta paikalleen, ja vasta muistaakseni kolmannella kerralla jatkoi sujuvasti loppuun.

Ovi kävi kerran.

Taikapeli

1984, Suomi. O: Hannu Peltomaa. * * * . Su 8.9.2013 klo 16.00, Orion (Fantastinen 1980-luku). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: ti 19.11.1985 klo 18.45 - 20.15, MTV2 / mahdollisesti la 24.12.1988 tai su 25.12.1988, TV2.

Olen aina muistellut, että olisin nähnyt Taikapelin televisiosta jo 1980-luvun puolenvälin tienoilla kahdesti, mutta näyttää siltä, että sittenkin vain kerran. Toinen näytös on ollut vasta 1988. Tuolloinen Yleisradion toimittajien lakko aiheutti sen, että Taikapelin itsenäisyyspäiväksi suunniteltu esitys siirtyi jouluksi (Suomen kansallisfilmografiassa esityspäiväksi mainitaan jouluaatto, Elävän kuvan vuosikirjassa taas joulupäivä, Katsosta! ohjelmatieto lakon vaikutusten takia puuttuu - itse en muista, kumpana esitys oli, vaikka tuolloin juuri taisin elokuvan toistamiseen nähdä).

Taikapeli kytkeytyy 1980-luvulla tapahtuneeseen lastenelokuvan paluuseen, joka oli aikansa suomalaisen elokuvatuotannon ihastuttavimpia ilmiöitä - joskin pakko silloin lapsuutensa eläneenä tunnustaa, että ehkä ne ikimuistoisimmat alan filmit tuotettiin silloinkin edelleen 1970-luvun tapaan televisiolle.

Valkokankaalle loihdittiin vanhoihin tarinapohjiin perustuvia suureellisia satumaailmoja (Kuningas, jolla ei ollut sydäntä jne.) ja harmittomia hurvitteluja (Kiljusen herrasväki jne.) mutta Taikapeliä tekee mieli luonnehtia uuden aallon lastenelokuvaksi. Siinä ollaan paitsi nykyhetkessä, myös toden ja kuvitelman häilyvällä rajalla, eikä keskeistä ole juoni, tarina tai edes toiminta vaan pikemminkin tunnelma, aistimus, lapsuuden henkinen ja kaikenlaisille ristiriitaisille ja keinotekoisillekin vaikutuksille altis, valmiiksi pureskelematon olotila. Postmodernia, eikö totta.

1980-luvun lapsena saakin olla Taikapelistä monine puutteineenkin kiitollinen, sillä aikansa lasten havainnoimaa arkitodellisuutta ei muuten juuri valkokankaalle tavoitettu - oikeastaan seuraavan kerran vasta vuosikymmenen lopulla, Aki Kaurismäen (Ariel, 1988) ja Anssi Mänttärin (Anni tahtoo äidin, 1989) ansiosta. Peltomaan myöhempiä lastenelokuvia Rusinoita (1987) ja Kummaa juttua (1989) olen odottanut pitkään näkeväni.

Kun näin Taikapelin aikanaan seitsemänvuotiaana, sen urbaani ja vilkas kerrostalolähiölapsuus oli itselleni jo historiaa. Olin muuttanut viisivuotiaana Tampereen keskustan liepeillä olleesta 1970-luvun elementtitalosta kaupungin rajalle omakotitaloon, ja muutos oli sosiaalisella ja kulttuurisella tasolla ollut valtaisa (lehmiä näki jo parin kilometrin päässä). Television Taikapelistä katselin ikään kuin menneisyyttäni...

Paljon oli myös samaa. Eniten Taikapelistä tulee nyt mieleen paljon myöhempi ja vakavampi, oikeastaan aikuisten elokuva mieleen: Auli Mantilan Ystäväni Henry (2004). Taikapelin lähtökohta lapsuuteen on hyvin erilainen ja iloisempi, ei niin yksinäinen, mutta siinä on jotain samaa aitoutta.

Arttu-poika (Arttu Peltomaa) ei kuulu oikein mihinkään, isompien tai pienempien joukkoon (itselläni oli lapsena usein vähän sama ongelma), ja hänen vähän epäilyttävä äitinsä (Marja-Leena Kouki) lohduttaa poikaa risalla elektroniikkapelillä. Sen turvin Arttu nouseekin kiipeilemään seinille ja lentelemään ilmassa, mikä saa hänet tarkkailemaan perinteisiä lapsuuden valintatilanteita eri kulmista ja myös vaikuttamaan niihin. Vaikkapa vanhempien slapstick-vaikutteisen riidan, koulujen välisen urheiluottelun tai tyhjiä pulloja etsivän lempeän pultsarin epätoivon Arttu pystyy ratkaisemaan mieleisellään tavalla.

Jos rehellisiä ollaan, Taikapelin uudelleen näkeminen sitten 1980-luvun muistutti myös elävästi sen parissa pitkästymisestä. Mukana on mainioita kohtauksia, mutta aivan liian paljon myös sellaisten aihelmia, joita vain venytetään saamatta niistä lopultakaan mitään irti. Dramaturgisesti surkuhupaisa koripallo-ottelu on varmaankin suomalaisen lastenelokuvan pisin kohtaus.

Suomalaisen lyhytelokuvan varhaisen mestariteoksen Rantojen miehet (1970) ohjanneen Peltomaan pitkän esikoisen hienointa antia on näin liki 30 vuotta myöhemmin yllättäen sen tekninen uskottavuus trikkikuvauksissa. Elektroniikkapelin yksinkertainen ja toistuva tilanne pienellä näytöllä on hahmoteltu kokonaisvaltaisen elokuvalliseksi, kammiomaiseen studiotilaan näyttävästi lavastetuksi visioksi; palloja sinkoutuu jatkuvalla syötöllä ja niitä on lapsen (myöhempi Jufo III) yhtä ilo kuin pakko väistää.

Aamulehden Juha Elomäki totesi: "Elokuvassa olevat fantasiajaksot ovat trikkikuvaukseltaan Tähtien sodan ja muiden vastaavien tasoa." Suomen tasolla ehkä olennainen kysymys ei kuulukaan, mitä tapahtui George Lucasille, vaan mitä tapahtui Hannu Peltomaalle? Myös kohtaus, jossa Arttu taikoo kaverinsa ympärille läpinäkyvän suojaseinämän, jota tämän kimppuun käynyt pääkiusaaja yrittää turhaan nyrkillään murtaa, hämmentää simppelillä sujuvuudellaan.

Valloittavista trikeistään huolimatta kaikkein hienoimmassa ja hennosti mystisessä kohtauksessa sivurooleihin jäävät tytöt kertovat toisilleen romanttisista unistaan, joita pelisisältö on vahvasti muokannut. Vielä vähän kuin eri maailmassa elävät pojat katselevat heitä alatasolta, kunnes toisesta huonesta kuuluva isän karjaisu rikkoo herkän tilanteen lumon.

Taikapeli ei ota kantaa elektroniikkapelien mahdolliseen turmiollisuuteen kuten helposti voisi ajatella aikansa elokuvasta, mutta ei myöskään ihannoi uusiin ulottuvuuksiin vievän digitaalimaailman koukuttavuutta. Se vain yksinkertaisesti kuvailee lapsuuden loputtomaltakin tuntuvaa vapaa-aikaa muuttuvan kulutusympäristön keskellä (itse innostuin elektroniikkapeleistä vasta 1987-88, vaikka kotoani löytyikin sellainen jo ennen vuosikymmenen puoliväliä!).

Taikapeli saattaa olla ensimmäinen suomalainen lastenelokuva, josta puuttuu sekä idylli että jonkinlainen lähtökohdiltaan selkeä yhteys vanhempien ja lasten välillä. Lopussa käydään sirkuksessa (olin käynyt ensi kerran sirkuksessa vain vajaat kaksi kuukautta aiemmin ennen Taikapelin ensinäkemistä 28 vuotta sitten); kohtaus on sinänsä fokukseton, mutta juuri siksi puhutteleva ja surumielinenkin; mikä on sirkuksen funktio aikana, jolloin toisiin ulottuvuuksiin vievissä peleissä olemme paljon ihmeellisempien temppujen sijaistoimijoina?

Taikapelin todellinen ongelma lienee siinä kirkasotsaisuudessa, jossa keinotekoisen pelimaailman alati houkutteleva kutsu ja reaalitodellisuuden vanhanaikainen, ainutkertaisempi lumovoima voivat kulkea käsi kädessä, ilman, että jälkimmäinen koskaan jäisi konkreettisessa epävarmuudessaan lapsuuden altavastaajaksi.

Harri Tuomisen säveltämä, Erkki Peltomaan sanoittama, Ailu Immosen, Karviais-kuorojen ja Esa Kotilaisen esittämä Artun laulu yhdistää omalaatuisesti vanhahtavan lapsuustunnelman vapautusta lietsovaan elektroon. 1980-luvun kotimaisen elokuvamusiikin ihmeellisyys!

Mielleyhtymiä elokuvaa katsoessa: Truffaut'n Taskurahojen (1976) ehjin nahoin ikkunasta pudonnut vauva, Katto-Kassinen, myöhemmin: Garpin maailma (1982).

Turvallisen kotikutoisella (ohjaajan nimi törröttää avoimesti postiluukussa kuten saman ajan lukemattomissa kotivideoissa) Taikapelillä käynnistyi matkani Fantastiselle 80-luvulle. Kopio oli suht tasokas. Alkukohtauksen ääntä rajoitti myöhässä saliin saapuvien häly aulasta, lievää supinaa kuului myös elokuvan aikana. Ovi kävi kahdesti.

Filmin loputtua yleisössä istunut ohjaaja - vai oliko kyseessä kuvaaja Erkki Peltomaa? - kertoi elokuvan taustoista ja vastaili kysymyksiin; niukka budjetti ja sen putoaminen oli rajoittanut elokuvan käytännön tekoa huomattavasti. Työnimenä oli Elektroniikkapeli.

La Chute de la maison Usher

Usherin talon häviö. 1928, Ranska. O: Jean Epstein. * * * * ½. Pe 6.9.2013 klo 17.00, Orion (Novelli palaa). 35-mm. Kopio: 4/5. Elektroninen tekstitys, suomennos Lena Talvio. Paikka: parven rivi 2, istuin 11. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: la 13.3.1999, Tampere Film Festival: Edgar Allan Poe: Edgar Allan Poe 3 - Usherin talon häviöt klo 20.00 Tullikamarin Pakkahuonella, 35-mm, säestys: muistaakseni joitain Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitoksen tyyppejä.

Näin Epsteinin maineikkaan Poe-tulkinnan aikanaan mielenkiintoisessa kokonaisuudessa, joka sisälsi kolme elokuvallista Usherin talon häviötä: ensin James Sibley Watsonin ja Melville Webberin amerikkalaisversio samalta vuodelta kuin Epsteinin elokuva (nämä olivatkin ensimmäiset Poen tekstin filmatisoinnit, mutta kumpi mahtoi olla ensimmäinen?), toiseksi Jan Svankmajerin kirjaimellisesti itse taloon keskittyvä näkemys (1980) ja kolmanneksi Epsteinin klassikko, joka oli kestoltaan yhteensäkin kahta ensimmäistä pidempi.

Tampereen elokuvajuhlien näytös kuitenkin epäonnistui kahden mykkäfilmin yliviritetyn säestyksen vuoksi. En löydä ohjelmakirjaa tähän hätään, mutta muistaakseni asialla oli jotain TTVO:n pujopartaista äänitehostelössiä - pahoittelen, jos muistan väärin.

Nyt näin Epsteinin elokuvan täysin mykkänä. Yleensä mykkäelokuvat toimivat täysin mykkinäkin, mutta Epsteinin elokuvan kohdalla huomasin kaipaavani kunnollista säestystä. En tiedä, miksi.

Poen tarina on hyllyssäni eräässä 90-luvun kokoelmassa, mutta en muista, että olisin lukenut sitä, vaikka kyseistä kirjaa lukioaikoina (silloin kirjastosta lainattuna) kulutinkin joinain keväisinä yön tunteina.

Epsteinin näkemys on runollinen ja unenomainen, ei niinkään jännittävä tai pelottava. Ymmärtääkseni hän ottaa melkoisesti vapauksia Poen tekstistä liki 90 vuoden takaa. Näkyviin nousee elämän ja taiteen suhde, se, kuinka ne vievät toisiltaan voimaa ja valtaa, kunnes taistelemaan jäävätkin suru ja rappio. Vieraannuttavan linnan asukki Roderick maalaa kotinsa hiljaisissa huoneissa kuolemansairasta vaimoaan Madeleinea, mutta mitä pidemmälle maalaus valmistuu, sitä lähemmäs kuolema huuruaa ikkunoista.

Harvassa mykkäelokuvassa on niin sisäistyneen kalmainen ilmapiiri ja luopumisen läpitunkema tunnelma ilman, että niitä korostetaan pelolla. Tilalla on enemmän ahdistusta kuoleman väistämättömyydestä ja kaiken katoavuudesta. Kirjahyllystä hidastetusti putoilevat kirjat on huikea näky, joka ikään kuin on enne paljon myöhäisemmästä elokuvasta; tarkoitan tietysti Tarkovskia. Kynttilöiden reunustama hautasaattue kaksoisvalotettuna visiona on koristeellinen kauneuden osoitus kuoleman edessä.

Elokuva muistetaan tietysti myös Luis Buñuelin filmografiasta - hän toimi apulaisohjaajana sekä käsikirjoittajana yhdessä Epsteinin kanssa, ennen ensimmäisiä ohjaustöitään. Peribuñuelilaista surrealismia ja shokeeraavuutta elokuvassa ei silti vielä ole, unenomaisuudestaan huolimatta. Lähempänä ovat itse asiassa Maya Deren ja paljon myöhempi Guy Maddin, jonka joku IMDb:n kommentoija nosti kiinnostavasti esiin.

Uskottava kopio. Jonkun puhelin piippasi permannolla. Alussa kuului myös rapinaa.

Naqoyqatsi

2002, Yhdysvallat. O: Godfrey Reggio.          * * * ½. Su 1.9.2013 klo 20.00, Orion (Helsingin Juhlaviikot / Philip Glass). 35-mm. Kopio: 4/5. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 3/5.

Qatsi-trilogian huipennus on kolmikosta ajallisesti erillisin ja esteettisesti surumielisin. 2000-luvun alussa valmistunut Naqoyqatsi ei etsi kauneutta enää luonnollisesta tai teollisesta maailmasta vaan vetäytyy virtuaalitodellisuuteen, merkkikielen, numeroiden ja tietokonegrafiikan loputtomiin sokkeloihin ja pyörteisiin. Se, mitä tilkkeeksi mahtuu "vanhasta", on lähinnä ihmiskokemus, jossa yksityinen hukkuu spektaakkeliin.

Vuosituhannentaitteessa puhuttiin paljon paikallisuuden katoamisesta - Naqoyqatsi on ajassaan kiinni: heti alussa nähdään mahtavassa ilmakuvassa temppeli, joka näyttää aluksi ihmisen, mutta tarkemmalla syynillä vain ihmismielen luomukselta.

Kuvasinfonian kiinnostavimmassa "kohtauksessa" ikonisten merkkihenkilöiden kasvot kulkieat kankaalla vasemmalta oikealla kuin liukuhihnalla. Kesti hetken ennen kuin havahduin, etteivät ne olleet "todellisia" kasvokuvia vaan hiukan jälkikäsiteltyjä, lähempänä vahanukkeja tai täytettyjä eläimiä kuin eläviä ihmisiä. Audiovisuaalisessa nykymaailmassa maailmaa eivät hallitse epätäydelliset ihmiset vaan heidän retusoidut kuvakkeensa. Jasser Arafatin tai Ronald Reaganin pää edustaa turruttavaa merkkikieltä siinä missä numerot ja kooditkin, jotka eivät itsessään ilmaise mitään.

Philip Glassin musiikkia on edellisten osien mahtipontista minimalismia perinteisempää, mutta ennen kaikkea se on synkeämpää ja melankolisempaa kuin Powaqqatsissa, omaan makuuni ehkä enemmän istuvaa.

Naqoyqatsi on visio nykymaailman kaaoksesta, jossa ei ole enää mitään konkreettista, mihin tarttua. Omaan suohonsa on toki vaarassa upota elokuvakin. Reggio pystyy menemään syvälle merkityksettömyyden illuusioon ja kiinnittymättömyyden kokemukseen, keikuttamaan yritteliäästi digitalisoimaamme Nooan arkkiamme ylevästi sekä vasemmalta että oikealta, mutta viime kädessä on vaikea päästä perille hänen näkemyksestään. Oikeastaan, tarkemmin ajateltuna, Naqoyqatsissa paljastuu koko qatsi-trilogiaa vaivaava diegeettinen ongelma; nopean ja taitavan sinfonisen kuvavirran perimmäinen, ontologinen tyhjyys, joka menettää pinnallisen kutkuttavuutensakin heti, kun kuvasto ei olekaan eksoottista tai systemaattista vaan harmaata tai sekavaa.

Oli joka tapauksessa hienoa nähdä digitaalisena kuvattu elokuva filmiltä (oli pitkään hiukan epävarmaa, missä formaatissa elokuva esitetään). Kopio oli miltei tuliterä.

Parvella oli melkoinen tunnelma. Vasemmalla puolellani istui mies mukanaan kaksi pientä lasta, jotka katselivat elokuvan yllättävän intensiivisesti supinoistaan ja purkanjauhamisistaan huolimatta. Oikealla puolellani istunut pariskunta taas alkoi kuvavirtaan kenties turtuneena lääpiskellä kohtalaisen äänekkäästi, ja heidän edessään istunut pari innostui jäljentämään käytöksen.

Powaqqatsi

1988, Yhdysvallat. O: Godfrey Reggio. * * * ½ . La 31.8.2013 klo 19.00, Orion (Helsingin juhlaviikot / Philip Glass). 35-mm. Kopio (3/5): ? Ruotsinkieliset tekstit. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 4/5.

Näin Koyaanisqatsin (1982) 15 vuotta sitten, mutta Powaqqatsin vasta nyt. 

Heti alkuun olin hämmästynyt ensimmäisten kuvien tuttuudesta. Valtavassa montussa jossain Brasiliassa on pilvin pimein miehiä kantamassa mutaa säkeissä ylös rinnettä. Kuvasto näyttää aivan samalta kuin Jerry Harrisonin Casual Gods -levyn kannessa, jossa etsitään kultaa entisen vuoren paikalla olevasta montusta Brasiliassa. Harrisonin levy ilmestyi aikanaan vain pari kuukautta ennen Powaqqatsia!

Powaqqatsi on audiovisuaalinen runoelma kolmannen maailman traditionaalisista elämäntavoista ja teollistuneiden maiden keinotekoisemmista elämäntavoista ja näiden sekoittumisesta.

Kuvasto on Koyaanisqatsin tapaan kaunista, henkeäsalpaavaakin, mutta onko kyse köyhyyden tai modernin elämän fiilistelystä? Philip Glassin musiikki on ainakin varsin ylevää.

Kuvavirta on hyvin 1980-lukulaista, kaikessa musiikkivideoiden ja mainosten tyylisessä uuden elämäntunnon rytmiikassaan.

Pysähtyneimmällä hetkellä pieni tyttö seisoo katsoen kameraan takanaan muuri, johon on kirjoitettu: "Eläköön sissisota!"

Romuttunut auto on unohtunut keskelle erämaata, kun sen kummaltakin puolelta pyyhältävät läpinäkyvät autot.

Televisiomainokset riehuvat liekeissä.

Lopussa tulee Powaqqatsi-nimen selitys, joka saa ajattelemaan kaikkea nähtyä toisin.

Kun on tunteet

1954, Suomi. O: Erik Blomberg. * * * * . Pe 30.8.2013 klo 19.00, Orion (Novelli palaa). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Paikka: permannon rivi 5. Näytösolosuhteet: 4 / 5.

Olin vähän muissa maailmoissa tämän elokuvan aikana, mutta jotain sain irti: Maria Jotunin henki mitä ilmeisimmin tavoitettu; muuan talvisen pihapiirin poimuilevaa, mutta suoraksi yltyvää puhetta rakkaudesta ja sen tarpeesta. Dialogissa heijastuvat jotunilaiset havainnot siitä, kuinka rakkaudessa ja sen kaipuussa heijastuu yhteiskunnallinen todellisuus.

Blombergin ja käsikirjoittaja Mirjami Kuosmasen omalaatuinen yhdistelmä visuaalisuutta ja näytelmällisyyttä hämmentää ja kiehtoo, ei tosin välttämättä toimi koko ajan. Henkilöiden arkielämä on pelkistetty torille, pihalle, asuntoihin ja portaikkoihin, hiukan vauhtia tulee tavarakelkalla ja reellä. Pelastusarmeijan kuoro vilahtaa kuvassa ja jää laulamaan dialogin taustalle epämääräisen merkityksellisesti kuin oltaisiin jo modernissa elokuvassa.

Moni kohtaus kuuluu suomalaisen elokuvan historiaan: Sasu Haapasen bravuuri kauppias Erikssonina, joka liehittelee possumaisella olemuksellaan Rakel Laakson esittämää torikauppiasta tämän olan takaa, Hulta Hempukan (Kuosmanen) ja Lettuskan (Henny Valjus) mustasukkainen taikinasota vitaalisuudessaan nerokkaana irtiottona suomifilmin tupajumittavista kyökkiperinteistä ja Emmi Jurkan esittämän Hilda Husson 10-minuuttinen puhelinmonologi keinutuolissa. Kun on tunteet on yksi 1950-luvun suomalaisia avainelokuvia ja silti yksi suomalaisen elokuvan outolintuja.

Mirjami Kuosmanen on piika Hulta Hempukkana uhkeimmillaan. Hänen sääriään peittävät veikeät raitasukat menevät uniin.

Erik Blombergin syntymästä tulee sata vuotta 18. syyskuuta. Mirjami Kuosmasen kuolemasta tuli 5. elokuuta puoli vuosisataa.

Lopun kaupunkikuvissa vasta (!) havahduin siihen, että elokuvahan tapahtuu Porvoossa. Kun on tunteet taitaa olla yhä definitiivisin Porvoo-elokuva.

Edeltävä huomio hämmensi, sillä aiemmin päivällä olin saanut suruviestin 1990-luvun lopun elokuvakerhotoverini Antti Vuorion kuolemasta. Antti oli Porvoosta kotoisin. Vielä enemmän tosin hämmensi, kun ulos tultuani vilkaisin Orionin ohjelmataulusta, mikä on seuraavana elokuvana vuorossa: Koyaanisqatsi, Antin lempielokuva.

Le Plaisir

Lemmenunelma. 1952, Ranska. O: Max Ophüls. * * * * . To 29.8.2013 klo 21.00, Orion (Novelli palaa).
35-mm. Kopio (3/5): SFI?. Ruotsinnos joku Gunnar. Elektroninen tekstitys suomeksi Lena Talvio. Paikka: permannon rivi 3, istuin 11. Näytösolosuhteet: 4/5.

Charmantti episodielokuva Guy de Maupassantin kolmesta tarinasta.

Ensimmäinen episodi vie huikealla kamera-ajolla tanssiaisiin, jonka pyörteisiin heittäytyy miltei lennosta mysteerisesti naamioitunut mies (Jean Galland). Hänen lopulta pökertyessään tanssin huumasta lääkäri (Claude Dauphin) aukaisee epätoivoisen rujosti ommellun naamion, jonka alta paljastuu vanha ryvettynyt mies. Lääkärin vietyä tämän kotiinsa miehen vaimo (Gaby Morlay) avautuu yössä, kuinka mies karkaa hänen luotaan tavoitellaakseen yhä kadonutta nuoruuttaan ja viehätysvoimaansa.

Toinen episodi on pisin ja hallitsevin. Siinä pikkukaupungin ilotalon madame Julia (Madeleine Renaud) vie tyttönsä päiväksi maalle, koska hänen siellä asuvalla aralla veljentyttärellään (Jocelyne Jany) on edessään ensimmäinen ehtoollinen. Maalaismiehet junamatkustajista kärryä kuljettavaan Julian veljeen Joseph (Jean Gabin) ovat hämmennyksissään saadessaan iloa silmälle, Joseph jopa lupaa lähteä tapaamaan Rosaa (Danielle Darrieux).

Kolmannessa episodissa taiteilija (Daniel Gélin) ja malli (Simone Simon) rakastuvat toisiinsa ja muuttavat yhteen, mutta huumaa kestää vain tovin - kävely hiljaisella rannalla osoittautuu käännekohdaksi, koska mies ei kaipaa siellä ääntäkään, ei edes vaimonsa ilakoivaa puheenpartta. Eron ja riitelyn kärjistyttyä tapaturma (tai mikä lie) kuitenkin liittää parin lopulta yhteen. Episodilla on kertojansa, joka toteaa lopussa: onni ei ole yhtä kuin ilo.

Ophülsin tyyli on Lemmenunelmassa kaikessa siveydessään ja somuudessaan ehkä lähimpänä René Clairia kuin koskaan. 

Tietyistä vanhentuneista yksiivaisuuksista huolimatta viehättävä elokuva, kuin ullakon arkulta löytyvä vanhanaikainen pieni rönsykuvioinen kansio, josta löytyy kolme kaunista, mutta surumielistä lemmenaiheista kuvakirjasta.

Lena Talvion suomennos oli erinomainen. Paria lausetta jäi suorastaan makustelemaan suussa: "Mokomat luuskat matkalla Pariisista", "Vanhuus ja lohi, nuoruus ja sardiinit".