"Invoking Justice"

Naisten oikeus. Deepa Dhanraj, 2011. To 10.1.2013 klo 07.25 - 08.25, Ven. ***. Alkuperäiset tekstiplanssit vaihdettu suomenkielisiin. Suomennos englannista Kalle Mattila.

Dokumenttiprojektin tarjoama oiva vertailukohde elokuvateattereissa pyörivälle Häätanssille. Etelä-Intian Tamil Nadussa musliminaiset ovat perustaneet omia jamaat-tuomioistuimiaan, jotka puolustavat naisia avioerotapauksissa. Dokumenttina hieman tilannekatsausmainen, mutta pätevä peilaus miesten masinoimaan kulttuuriin, jossa naiset ovat alkaneet panna hanttiin. Lopussa kirjoitetaan eräitä eropapereita - miehiä ei paikalla näy. En löytänyt elokuvan alkuperäisnimeä. Varsinainen arvioni ilmestyi Aamulehdessä 14.1.

Me and Orson Welles

Minä ja Orson Welles. Richard Linklater, 2008. Ke 9.1.2013 klo 21.45 - 23.33, Yle Teema (Kino). Keskeytetty noin 22.18.

Katsoin puolisentuntia tyypillistä "neron kanssa kavereita" -leffaa, kunnes tajusin, että minulla on yhä näkemättä joitain Wellesin keskeisiä elokuvia enkä halua saada niistä minkään tason paljastuksia näin latteanoloisesta tv-elokuvasta.

Häätanssi

Mohamed El Aboudi, 2012. Ke 9.1.2013 klo 14.00, Kino Engel 1 (Pirkanmaan elokuvakeskuksen lehdistönäytös). 2K DCP. Suom. tekst. Alkusanat tuottaja Pertti Veijalainen, loppukeskustelussa El Aboudi ja Veijalainen. ***½.

Hind on nuori marokkolainen nainen ja äiti, jota ei ole virallisesti olemassa. Hän on tullut raiskatuksi, perheensä hylkäämäksi ja henkilöllisyytensä menettäneeksi. Toimeentulemisen mahdollisuuksina ovat häätanssi ja prostituutio. Dokumentti seuraa Hindin toivottomalta tuntuvaa taistelua saada itselleen henkilöpaperit. Hindin kautta elokuva kuvaa monitasoisesti naisen asemaa vanhoillisessa kulttuurissa. Naisten heikko itsekunnioitus näkyy myös välillä aika karkissa suhtautumisessa lapsiin. Marita Hällforsin kuvaus on jälleen henkeäsalpaavaa. Elokuvan jälkeisessä keskustelussa ohjaaja Mohamed El Aboudi valaisi päähenkilön nykytilannetta: Hind on joutunut vankilaan - häntä syytetään lapsensa pahoinpitelystä. Varsinainen arvioni elokuvasta ilmestyi Aamulehden Valo-liitteessä 18.1. Häätanssi on toistaiseksi vuoden 2013 paras kotimainen ensi-ilta.

Kovimmat keikat 2012

1. Leonard Cohen, Töölön jalkapallostadion su 2.9.

2. Bruce Springsteen & the E Street Band, Olympiastadion la 31.7. - ke 1.8.

3. Chrysta Bell, Savoy ma 22.10.

4. Dalia Stasevkan kamariorkesteri / Pelléas et Mélisande (2012) & Sade (1929), Orion su 12.2.

5. Lionel Richie, Helsinki-areena su 14.10.

6. Teppo Välimäki & Teijo Aho / Pohjalaisia (1925), Orion pe 8.6.

7. Jennifer Lopez, Helsinki-areena ke 7.11.

8. John Waters, Bio Rex ti 23.10.

9. Sting, Helsinki Classic Festival la 16.6.

10. Regina Spektor, Garden Party pe 29.6.

11. Europe, The Circus pe 21.12. - la 22.12.

Fra Herlev til Bollywood

Haave Bollywoodista. Gry Kolind, 2010. Ke 9.1.2013 klo 12.00 - 12.30, Ven. Suom. tekst. **.

Anita Lerche (s. 1973) on tanskalainen laulajatar, joka haaveilee läpimurrosta Bollywoodissa. Puolituntinen, Tosi tarina ja Seportaasi -ohjelmien tyyppinen dokumentti seurailee häntä Mumbaissa. Kaunis vaalea nainen edustaa Intiassa eksotiikkaa, mutta halutaanko valkokankaalle sittenkään eurooppalaista väriä? Tähän ohjelma ei juuri puutu. Lerchen taustakin jää hämäräksi. Hän tuntuu olevan lopulta aika yksin Mumbaissa, vaikka tunteekin herkkää sielunsukulaisuutta intialaisten kanssa. Varsinainen arvioni ohjelmasta ilmestyi Aamulehdessä 11.1.

2012 soundtrack

Nämä levyt loivat keskeisimmät musiikilliset elementit vuodenkiertooni 2012. Parhain levy vuorossa heti ensimmäisenä... Kahta ensimmäistä levyä tuli muutenkin kuunneltua enemmän tai vähemmän läpi vuoden.

Tammikuu:

PJ Harvey: Let England Shake (2011)
 
Helmikuu:

Talk Talk: The Colour of Spring (1986)

Maaliskuu:

Gang of Four: Songs of the Free (1982)
 
Huhtikuu:

The Shirelles: Tonight's the Night (1961) & Sing to Trumpets and Strings (1961)

Toukokuu:

Sting: The Dream of the Blue Turtles (1985)

Kesäkuu:

Charlotte Gainsbourg: Stage Whisper (2011)

Heinäkuu:

The Rolling Stones: Let It Bleed (1969) & Sticky Fingers (1971)

Elokuu:

Toots & the Maytals: Funky Kingston (1972)

Syyskuu:

Leonard Cohen: Old Ideas (2012) + kaikki muutkin

Lokakuu:

Brian Eno: Here Come the Warm Jets (1974)

Marraskuu:

Jennifer Lopez: Love? (2011)

Joulukuu:

David Byrne & St. Vincent: Love This Giant (2012)

Läheisimmät lukukukokemukseni 2012

1. Leo Tolstoi: Sota ja rauha (Война и миръ, 1869). WSOY, 1905-1908. * to 2.2. klo 18.50 - su 1.4. klo 03.12 *

2. Jack Kerouac: Matkalla (On the Road, 1951/1957). Kirjayhtymä/Arena, 1964. * la 16.6. klo 03.30 - ke 11.7. klo 09.40 *

3. Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi (2003). Like, 2003. * to 12.7. klo 10.35 - ti 17.7. klo 05.25 *

4. Matti Kassila: Mustaa ja valkoista (1995). Otava, 1995. * ke 7.12.(2011) - ma 23.4. klo 05.05*

5. Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, 1934). WSOY, 1937. * su 16.12. klo 04.37 - ti 18.12. klo 03.27 *

6. George Orwell: Eläinten vallankumous (Animal Farm, 1945). WSOY, 1969. * su 3.6. klo 03.45 - ti 12.6. klo 06.30 *

7. Timo Pennanen: Sisältää hitin - levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972 (2006). Otava, 2006. * hankittu pe 19.10. *

8. Hubert Selby Jr.: Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 1978). Odessa, 1985. * ma 23.4. klo 21.40 - pe 4.5. klo 19.10 *

9. William S. Burroughs: Alaston lounas (Naked Lunch, 1959). Gummerus, 1971. * su 9.9. klo 11.00 - su 23.9. klo 17.10 *

10. Don DeLillo: Cosmopolis (2003). Tammi, 2003. * ma 23.7. klo 15.40 - ti 14.8. klo 07.00 *

11. Neil Jordan: Ilmetty (Mistaken, 2011). Like, 2011. * ke 23.11.(2011) - ma 13.2. klo 22.30 *

Perustelut tulossa ennen pitkää...

Nonna Vera

Radioateljee esittää: Nonna Vera. Käsikirjoitus ja ohjaus Jaakko Tahkokallio. Ensilähetys pe 18.1.2013 klo 22.05 - 23.05, Yle Radio 1. Kuunneltu ke 9.1.2013 klo 09.40 - 10.40, mp3 QuickTime Playerilla.

Sattumanmakuinen radioteos suomalaisesta historianopiskelijasta ja napolilaisesta isoäidistä, jotka ystävystyvät auton rengasrikon myötä Rooman yössä syksyllä 2004. Nuorukaisen tarjoama apu kohtaa matriarkaalisen vieraanvaraisuuden ja avoimuuden. Avautuu kokonainen 1900-luvun italialainen historia erään naisen ja hänen perhesiteidensä kautta tulkittuna. Tämä jäi tietämättäni viimeiseksi radio-ohjelmaksi, jonka kuuntelin Aamulehden Valo-liitteen pientä Radioaktiivinen-palstaa varten. Palsta lopetetaan tammikuun jälkeen, koska Valon tv- ja radiosivuja supistetaan. Käsittelin palstalla radio-ohjelmia syksystä 2005 alkaen.

David Bowie: Where Are We Now?

Tony Oursler, 2013. Ke 9.1.2013 klo 09.05 - 09.10, YouTube. ***½.

Vuoden ensimmäisen vilpittömästi yllättävän ja innostavan kulttuuriuutisen luin Otto Suurosen blogista: David Bowie on palannut kymmenen vuoden levytystauoltaan kuin varkain. Where Are We Now?, tiistaina 8.1. eli Bowien 66-vuotispäivänä julkaistu maistiainen maaliskuussa ilmestyvältä The Next Day -levyltä, sisältää selviä viitteitä Bowien värisyttävään Berliinin-kauteen 1970-luvun lopulla. Tony Ourslerin ohjaama video vahvistaa vaikutelmaa. Hyvä, raikastunnelmainen ikääntymisbiisi, josta kuitenkin puuttuu se viimeisin oivallus.

Elävä arkisto: Viuluviikarit

Ti 8.1.2013 - ke 9.1.2013 klo 22.30 - 00.04, Yle Teema. Klo 22.32: Viuluviikarit musiikkimaassa (Konsertti ja kapellimestari. 1979). Klo 22.43: Viuluviikarit musiikkimaassa (Idän musiikki. Su 28.9.1986 klo 16.55 - 17.25, TV1, ohjaus Iza Lewenstam). Klo 23.12: Viuluviikarit musiikkimaassa (Viulunrakentajan työpajassa. Su 2.11.1986 klo 16.45 - 17.25, TV1, ohjaus Inari Teinilä). Klo 23.49: Viuluviikarit musiikkimaassa (Mikä on sävel ja sävellys? 1979). Toisen ja kolmannen ohjelman aikana hiukan torkuttu.

Viuluviikarit musiikkimaassa (1979, 1986) oli Yleisradion opetusohjelma, jonka elinkaari avautui ja sulkeutui juuri ja juuri elämäni ensimmäisen vuosikymmenen asettamissa rajoissa. En kuitenkaan ohjelmaa aktiivisesti tai erityisen mielellään seurannut, vaikka sillä on todennäköisesti ollutkin osansa siihen, että muutamaa vuotta myöhemmin minutkin vietiin musiikkiopiston pääsykokeisiin. Käsittääkseni ohjelmaa tuotettiin vain kaksi kautta, joista ensimmäinen lähetettiin keväällä 1979 ja toinen syksyllä 1986. Elävän arkiston Viuluviikarit-kooste herätti monenlaisia tuntemuksia. Lähinnä se muistutti tuosta yli neljännesvuosisadan takaisesta, hiukan lässyttävästä puhetavasta lapsille. Viuluviikareiden vetäjä oli unkarilaissyntyinen musiikkipedagogi Géza Szilvay, joka sovelsi opetuksessaan kotimaansa Zoltán Kodályn musiikkikasvatusmenetelmää. Ensimmäisessä, vuoden 1979 pätkässä nähtiin orkesteria johtamassa mm. Sakari Oramo ja Linda Lampenius, joka oli kasvanut Akselin ja Elinan (1970) sylivauvasta ujohkoksi pikkutytöksi. He tuntuivat olevan jo omalla alallaan, mutta joistain muista lapsista huomasi, kuinka tukalaa ja väkinäistä heillä oli tv-studiossa. Sitten hypättiin jo sarjan päätösvuoteen 1986, josta nähtiin kaksi kokonaista ohjelmaa. Sarjan tuolloinen alkutunnari oli hämmentävä. Viikarit istuivat aikakoneen ohjaamossa ja taustalla näkyi vuoden 1986 edelleen aika säväyttäviä tietokonegrafiikan saavutuksia. Vavahduttava musiikkikin oli kuin sci-fi-sarjasta. Koko alku toi itse asiassa mieleen neuvostoliittolaisen nuortenelokuvan klassikon Avaruuslento Moskova - Kassiopeia (1974). Ensimmäisessä näistä ohjelmista (kolmas jakso Viuluviikarien viimeisestä 16-osaisesta kokonaisuudesta) viikarit olivat tutustumassa itäiseen musiikkikulttuuriin. Tv-studioon oli lavastettu varsin näyttävä kiinalainen interiööri, ja tunnelma oli arvokkaan hiljentynyt ja keskittynyt, hiukan jopa absurdi. Mukana oli jo teini-ikäinen Lampenius (enää 10 vuotta ennen mullistavaa esiintymistään Jussi-gaalassa) ja Kuusiston veljekset. Sama esteettinen tyyli jatkui toisessakin vuoden 1986 viimeiseltä kaudelta kaivetussa jaksossa (osa 8/16), jossa vieraltiin 1600-luvun mustapartaisen viulunrakentajan pajassa miltei mystisissä tunnelmissa. Tämän jakson muistan hämärästi nähneeni joskus lapsena, kotona tai ehkä koulun musiikintunnilla. Elävän arkiston viimeisessä ohjelmassa palattiin taas vuoteen 1979, jolloin studiossa oli elokuvasäveltäjänäkin tunnettu Ahti Sonninen. Hän valaisi säveltämisen perusteita etevälle pikkupojalle, joka meni lopussa pianon ääreen esittämään oman teoksensa. Kaikenkaikkiaan Viuluviikareita katsoi nyt kuin toista (musiikki)maailmaa, sellaista, jossa klassisen musiikin ylempi asema oli vielä opetus- ja kulttuurikentällä selviö ja joka yleisesti oli ehkä lintukoto, mutta joka piti kuitenkin vielä kiinni sivistävistä ja kasvattavista ihanteistaan ilman päätään nostavia viihteellisiä ulottuvuuksia.

Eeva Luotosen kirjahistoria (21.1.2013)

Kulttuuritunti: Eeva Luotosen kirjahistoria. Lähetyspäivä ma 21.1.2013 klo 17.20 - 18.00, Yle Radio 1. Ensilähetys ollut heinäkuussa 2012. Kuunneltu ti 8.1.2013 klo 19.40 - 20.35 (n. 15 minuutin tauko), mp3 QuickTime Playerilla.

Jo kuusiosaisen Kuopio-sarjan kirjoittaneen Sirpa Kähkösen (s. 1964) haastattelu. Ensimmäinen teos Mustat morsiamet ilmestyi 1998, viimeisin osa Hietakehto viime syksynä. Teossarja on johtanut myös hänen isovanhemmastaan kertovaan tietokirjaan Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi (2010). En äkkiseltään muista kovin monta suomalaista kirjailijaa, jotka olisivat keskittäneet voimansa tapahtumiin tietyllä paikkakunnalla. Ensinnä tulee mieleen Lohjaa kuvannut Eeva Joenpelto. Kiinnostavassa keskustelussa Kähkönen valotti toimittaja Eeva Luotoselle oman kotiseudun kaunokirjallisen kuvaamisen haasteita. Edelliset sukupolvet eivät ole enää vastaamassa heidän aikakaudestaan syntyvään kuvaan. Kuinka tavoittaa 1930- ja 1940-lukujen aikainen kokemus esimerkiksi metsässä olemisesta? Kähkönen mainitsi yhdeksi esikuvakseen Jaan Krossin. Jäi myös mieleen hänen toteamuksensa, että vaatetusta kuvaava palttoo-sana on jo kadonnut käytöstä. Ainakin oman kieleni päälle se on joskus yhä vaistomaisesti ilmestynyt, kerran tässä blogissakin.

Television elokuvatarjonnan parhaimmistoa 2012

Viime heinäkuussa aloin parin vuoden tauon jälkeen katsoa myös televisiosta elokuvia. Tässä merkittävimmät kokemukseni vuoden varrelta. Perustelut tulossa ennen pitkää!

1. Luis Buñuel: Andalusialainen koira (Yle Teema, la 15.12.)

2. Douglas Camfield: Ivanhoe (Yle Teema, ma 24.1.)

3. Väinö Vento: Herra Helsinki (Yle Teema, ti 18.12.)

4. Chris Marker: Punaista ilmaa (Yle Teema, su 26.8.)

5. Ermanno Olmi: Mecidi, palkkasoturi (Yle Teema, ke 10.10.)

6. Charles Herman-Wurmfeld: Kissing Jessica Stein (FOX, to 16.8.)

7. Felix Moeller: Veit Harlan ja Jud Süssin varjo (Yle Teema, ma 29.10.)

8. Claude Chabrol: Morsiusneito (Nelonen, su 22.7.)

9. A.C. Stephen: Orgiat hautausmaalla (Yle Teema, la 27.10.)

10. Apichatpong Weerasethakul: Setä Boonmeen edelliset elämät (Yle Teema, la 15.12.)

11. Antti Seppänen: Jäävuoren varjoon (Yle Teema, su 9.12.)

Punainen heisipuu (vieraana Rosa Liksom)

Ti 8.1.2013 klo 19.00 (19.10 - 19.15), Orion. Esittelijä Satu Laaksonen.

Kävin kuuntelemassa Rosa Liksomin lyhyen johdannon hänen laatimaansa Venäläisiä toiveita -sarjaan. En kuitenkaan jäänyt katsomaan Vasili Shukshinin mestariteosta, jonka näin 13 vuotta sitten Tampereen arkistosarjassa. Liksom kertoi, ettei ollut nähnyt elokuvaa sitten 1970-luvun, jolloin näki sen kahdesti. Varsin erikoinen yhteensattuma sattui aulassa ennen näytöstä, joka alkoi myöhässä. Aamulehden Valo-liitteen (ja sitä ennen Allakan) elokuvaesityslistojen pitkäaikainen laatija Joona Kivirinta esitteli itsensä - olimme tavanneet kerran aiemmin muissa merkeissä, muttemme varsinaisesti elokuvaan liittyvissä yhteyksissä. Erikoinen tilanne oli siksi, että muistiini on syöpynyt Kivirinnan tiivistys Punaisesta heisipuusta Allakassa tuolloin 13 vuotta sitten: "raskasta neuvostoelokuvaa". Oli pakko muistuttaa tästä häntä. Punainen heisipuuhan juuri todistaa neuvostoelokuvasta kaikkea muuta kuin raskautta.

Helsingin Sanomat (8.1.2013)

Kolahti luukusta n. 04.29, poimittu lattialta n. 05.22, selattu n. 05.35 - 06.05.

Tätä kirjoittaessani on ilmestynyt jo kuusi tabloidi-Hesaria, ja laatu on näiden aikana selvästi kohentunut, mutta ensimmäinen numero oli järkytys. Ylipäätään painopaperi jätti käsiin varsin karskin ja röyhelöisen tunteen. Broadsheetin haviseva ja lavea, melkein tyynyksi sopiva siloisuus oli jo kaukana toissapäivässä. Ulkoiselta ilmeeltään, olemukseltaan ja koko taitoltaankaan uusi lehti ei siis säväyttänyt. Se itse asiassa toi mieleeni, anteeksi nyt vain, Pirkanmaan yrittäjän, ilmaisjakelulehden, jonka muistan Tampereen ajoilta. Sekava ja persoonaton kokonaisuus ilmoituksia ja juttuja sikin sokin. Kulttuurisivujen tilanne tietysti kiinnosti eniten. Juttujen koot näyttäisivät olevan suht ennallaan. Löytyi yllättävä juttu porukasta, joka yrittää elvyttää vuonna 1984 lopettaneen töölöläisen elokuvateatterin Axan. Ja esittää siellä nimenomaan filmejä! Ei voi kuin toivottaa syvältä sydämestä onnea hankkeelle, vaikka niin kätevää kuin haastateltavien kommenteista voisi rivilukija päätellä, filmien esittäminen tuskin tulee olemaan. Mutta jos 35-millinen filmi Axassa vielä pyörähtää käyntiin, ilmestyn ilomielin paikalle, oli elokuva sitten Andrei Rublev tai Akaton mies.

The Best of Anna Nicole Smith

Playboy: The Best of Anna Nicole Smith. Totuus Anna Nicole Smithistä. Vicangelo Bulluck (& Scott Allen?), 1995. Ma 7.1.2013 - ti 8.1.2013 klo 23.00 - 00.15, TV5. Suomennos: ?. ***. Lopussa hiukan torkuttu.

Anna Nicole Smith (1967 - 2007) oli Kieslowskin ja Tarantinon tavoin 1990-luvun puolivälin kuuma nimi. Internetin ja törkytelevision läpimurtoa edeltävien viimeisten viattomien vuosien merkittävimmällä povipommilla oli pikkuroolit kahdessa varsin laadukkaassa elokuvissa: The Hudsucker Proxy ja Mies ja alaston ase 33 1/3 (kummatkin 1994), joissa muuten hänet ensi kerran kunnolla näin. Vuoden 1995 Playboy-koosteessa on uutispätkiä, haastatteluita ja fantasianumeroita yllättävän sievässä paketissa. Monia jälkimmäisistä nähtiin aikanaan MTV3:lla Playboy esittää -sarjassa. Smith tapaa myös isänsä, joka ei näytä juuri häntä vanhemmalta. Vertailu Marilyn Monroeen kuuluu tietysti asiaan. Smithin taipumus sekoiluunkin on jo nähtävissä, mutta nostalgisen hyväntahtoinen ohjelma jää varsin toiveikkaaseen tunnelmaan hänen tulevaisuutensa suhteen. Myöhemmin toukokuussa 2003 sain Smithiltä viiden minuutin puhelinhaastattelun, kun hänen tositelevisiosarjansa oli alkamaisillaan Suomessa - ainakaan sen keskustelun aikana hän ei tuntunut lainkaan niin sekavalta kuin onnettomassa sarjassaan.

Le leçon de cinema: Krzysztof Kieslowski. Der Kino-Unterricht.

Kieslowski - elokuvan oppitunti (AVA Dokumentti). Dominique Raboudin, 1994. Ma 7.1.2013 klo 18.25 - 19.00, Ven. (Windows Media Player). Ensilähetys ollut AVA:lla la 5.1.2013 klo 20.20 - 21.00. ***.

Väistämätöntä nostalgiaa herättävä ARTE:n puolituntinen dokumentti Kieslowskista leikkauspöydän ääressä hänen lopulliseksi teokseksi jääneen Kolme väriä -trilogiansa valmistuttua. Kieslowski selittää, kuinka hän keskittymällä sokeripalaan (Sininen), matkalaukkuun (Valkoinen) ja koiraan (Punainen) kuvasi henkilöiden sisäisiä tunnetiloja tai heidän välistä kommunikointia tai sen puutetta. Oli kiintoisaa katsoa tämä dokumentti vain kuutisen tuntia Django Unchainedin jälkeen, sillä 20 vuotta sitten, vuosina 1993-95, Tarantino ja Kieslowski olivat aikansa kaksi nimekkäintä ja palvotuinta elokuvaohjaajaa - ja samalla toistensa täydelliset vastakohdat. Tämä aika tarvitsisi enemmän Kieslowskia.

Django Unchained

Quentin Tarantino, 2012. Ma 7.1.2013 klo 10.00, Maxim 1 (Walt Disney Studios Motion Pictures Finlandin lehdistönäytös). 2K DCP. *.

Tarantinon 2000-luvun elokuvat eivät ole erityisesti puhutelleet. Kill Billit (2003-04) olivat ensi katseluilla latautuneita ja näyttäviä, mutta puuduttavia ja itseriittoisia kostosinfonioita. Ihan nasevassa kaahailupätkässä Death Proofissa (2007) Tarantino tuntui löytävän itsestään uuden, rentoutuneemman vaihteen, mutta jälki oli yhä enemmän yhtä tyhjän kanssa. Inglourious Basterdsin (2009) suuruudenhullu crazyhistoria taas palveli jo idiotismia. Kaikesta räpellyksestään huolimatta Tarantino on pystynyt esteettisesti todistamaan itsensä yhä lahjakkaaksi ja omaperäiseksi elokuvantekijäksi. Django Unchained jatkaa Yhdysvaltain orjahistoriassa Inglourious Basterdsista tutuilla eksploitaation linjoilla, mutta 165-minuuttinen lopputulos on Tarantinon pitkäpiimäisin ja vastenmielisesti vitsikkäin saavutus toistaiseksi. Spagettiwesternistä puuttuu täysin se vilpitön tunnevoima (vrt. Kill Bill), jolla Django-orjan (Jamie Foxx) ainoa todellinen motiivi elämässään, pelastaa ja saada takaisin orjakaupassa menettämänsä vaimo Broomhilda (Kerry Washington), nousisi elokuvan todelliseksi polttoaineeksi. Koska näin ei tapahdu, jää miettimään enemmän historialliseen tunteeseen kuin totuuteen nojautuvan remix-länkkärin pohjimmaista päämäärää. Perinteisen viekkaat tarantinolaiset keskustelukohtaukset, jotka vaistomaisesti johdattelevat väkivallanpurskahduksiin, eivät tällä kertaa järisytä tai puhuttele. Djangoa auttavaa saksalaista palkkionmetsäjää esittävän Christoph Waltzin maneerinen ulosanti on tautologisuudessaan jo pirullisen rasittavaa. Tarantino itse on ottanut roolin koko elokuvan ehkä harmittomimmin luonnehdittuna valkoisena karikatyyrinä. Kun filmiä kuvaus- ja esitysformaattina puolustavan Tarantinon elokuvaa vielä joutuu katsomaan digikopiona, ei Django Unchainedissa näissä puitteissa löydy juuri mitään puolustamisen arvoista. Paitsi ehkä sen välittömästä kunnianosoituksesta Sergio Corbuccin Djangolle (1966), yhdelle spagettiwestern-suosikeistani.

The Wire: The Target

The Wire: Todistaja. Clark Johnson, 2002. Su 6.1.2013 - ma 7.1.2013 klo 23.10 - 00.10, Yle TV2. Suomennos Katri Perttuli. ***½.

2000-luvun alun ilmiö oli amerikkalaisten tv-sarjojen nouseminen laadullisesti elokuvien ohi. Tai ainakin niin väitettiin. Itse en osannut sanoa ilmiöstä juuri mitään, sillä en juuri televisiota seurannut. HBO:n tapaukset ovat menneet miltei kaikki ohi. Nyt aloin katsoa The Wirea (aiemmin Langalla), jonka pilotin parissa juhlakausi vaihtuikin taas arjeksi. Baltimoreen sijoittuvaa The Wirea on ylistetty monesti maailman parhaaksi tv-sarjaksi, jopa Filmihullun pääkirjoituksessa. Se on kuulemma jotain enemmän kuin televisiosarja (HS 6.1.2013). Odotukseni on siis asetettu erittäin korkealle. Ensimmäisestä jaksosta en kuitenkaan löytänyt vielä väitteille pohjaa, mutta tv-sarjojen kanssa pitää olla tietysti malttia. Poliisin, oikeuden ja katujen huumekaupan keskenään risteilevät kuviot tuntuivat lupaavan jännitteisiltä, mutta kuitenkin vielä kovin tutuilta monista muista yhteyksistä. Poliisien keskinäinen kommunikointi kaikessa kliseisen virallisuuden puutteessaan oli piristävintä. Aion jatkaa sarjan katselua, vaikka olisin luullut ensi jakson koukuttavan jo kovemmin.

Elokuvafestivaalien ja muiden alan tapahtumien parhaimmistoa 2012

Ensi-iltaohjelmiston ja Orionin pääohjelman ulkopuolelta siis. Kaikki näytökset filmeiltä paitsi viimeinen...

1. KAVA: Sergei Bondartshukin neliosainen Sota ja rauha (1967) 70-millisenä kopiona. Bio Rex 8.4.

Tuotantoarvoiltaan ihmiskunnan mahtavinta elokuvaa, jota ei voi aliarvoida, vaikka Tolstoi säilyykin omassa ylhäisyydessään. 

2. Fashion Film Festival: Salainen agentti 007 Istanbulissa (1963). Bio Rex 3.8.

Ymmärtääkseni Bond-elokuvien 50-vuotisjuhlavuoden ainoa vanhan Bond-elokuvan näytös Suomessa. Ensimmäinen kerta, kun näin 1980-lukua vanhempaa Bondia valkokankaalta. Sain tiedon näytöksestä vasta aamun Hesarista. Katsojia oli ehkä parisenkymmentä.

3. Night Visions: John Watersin Pink Flamingos (1972, 16-mm) & Desperate Living (1977). Maxim 2, 31.10. (PF) ja Maxim 1,  4.11. (DL).

Näitä olin odottanut! Jättivät vielä paremman maun suuhun kuin olin kuvitellut.

4. Suomifilmin klassikot: Helsinki valkokankaalla, totta ja kuvitelmaa: Radio tekee murron (1951). Bio Rex, 18.11.

Olin nähnyt Matti Kassilan läpimurtoelokuvan aiemmin vain televisiosta, jolloin se jätti vähän puolivillaisen olon. Filminä oman aikansa elokuvateatterin valkokankaalta (ja vieläpä tekijänsä alustuksella) Radio tekee murron on omimmillaan - vain niin sen pimeät yökuvat talvisesta sotienjälkeisestä Helsingistä pääsevät täysiin oikeuksiinsa.

5. Rakkautta & Anarkiaa: The Reflecting Skin (1990). Orion, 24.9.

Oli suorastaan piinaavan jännittävää palata 20 vuoden jälkeen Philip Ridleyn kipeään lapsuuskuvaukseen.

6. Artisokka: Young Adult (2011). Maxim 1, 8.3. (pressi).

Ensimmäinen Jason Reitmanin elokuva, josta pidin. Jos tämän kokee synkkänä ja ahdistavana, kuten leffa yleisesti on otettu vastaan, pitää olla urpo.

7. DocPoint: Taistelu Algeriasta (1965). Orion, 28.1.

Hälyttävää. Ohjaus Gillo Pontecorvo.

8. Night Visions: Ulvonta (1981). Maxim 1, 1.-2.11.

Joe Danten puoliklassinen tyylitaju herättää syvää kaipuuta 1980-luvun alkuun, jonka kauhukulttuurissa oli aivan oma, erityinen hohtonsa.

9. Helsingin kulttuurikeskus: Helsinki pääkaupunkina 200 vuotta: Katupeilin takana (1949). Bio Rex, 15.4.

"Idylli menneiltä ajoilta" kymmenen eri vuosikymmenen elokuvissa ja tv-tuotannoissa vaikuttaneen (!) Matti Raninin alustuksella, muutama päivä sivuosassa nähtävän Vappu Jurkan kuoleman jälkeen. Ohjaus Toivo Särkkä.

10. Night Visions: Finlandia-gaala: MP - minä pelkään (1982). Maxim 1, ke 31.10. - to 1.11.

Olin hämmentynyt Pekka Hyytiäisen vakavasta ja huolestuneesta filmistä jo neljä vuotta aiemmin Orionissa, mutta toinen katselu tekijävieraiden parissa veti yhä hiljaisemmaksi. Ihmettelin tosin, miten ilmeisesti KAVA:sta saatua kopiota pystyttiin esittämään ilman taukoja, kun Maximin ykkössalissa ei ole enää kahta projektoria.

11. Rakkautta & anarkiaa. Damsels in Distress (2011). Bio Rex, 23.9.

Whit Stillmanin 13 vuotta odotettu comeback tapahtui digiaikaan, mutta täytti sen huomioon ottaen odotukset aika hyvin... Greta Gerwigin hahmo herättää outoa sympatiaa.

Orion - syyskauden päättyessä, kevätkauden käynnistyessä

Orionin syksyssä nostivat ehkä jopa enemmän päätään muutamat hienot teemakokonaisuudet kuin varsinaiset yksittäiset elokuvat. Tässä suosikkini:

1. Jiří Trnka 100 vuotta

En ole koskaan ollut erityisesti animaatioiden perään, mutta tshekkimestari todistaa, mitä on korkeimman luokan elokuvallinen taika.

2. Alfred Hitchcock tulee Hollywoodin

Palkitsevaa seurata Hitchcockin kehitystä Yhdysvalloissa sinänsä jo täydellisestä Rebekasta (1940) kohti aina yhä timanttisempia hetkiä. Köyden (1948) ote käännekohtana kestää.

3. Virolainen elokuva 100 vuotta (+ Propaganda in Soviet Estonian Cinema)

Kymmenen elokuvan vahva, joskin osin digitoitu kokonaisuus valotti naapurimaan yllättävän kiehtovaa elokuvahistoriaa, josta olin aiemmin nähnyt vain pari esimerkkiä. Hulluus! Virossa säilyi varsin elinvoimaisena ja omalaatuisena maalaiskylien kuvaus (Nippernaati 1983!). Neljä filmiä neuvostopropagandaa toi toisen kulman.

4. Elokuvan historia

Hieno otos varhaisinta elokuvaa esityskontekstien esittelyistä (ilmeisesti viimeisin Finnlab-restauroinnein?) mitä kiehtovimpiin harvinaisuuksiin (mm. Sininen lintu, 1918).

5. Neuvostoelokuvan salainen historia II

Raotuksia itäisen populaarielokuvan vimmaisen näyttävästä aarreaitasta (Ali Hamrajev!), mutta myös yleisemmin tunnettuja töitä (odotettu Agonia piristi joulua).


Syksyn pahimmat missaukset: Katastrofi ja Robin Hoodin nuolet. Kummatkin nukuin pommiin. Kuin myös Kuudennen.

Kevätkaudella aion keskittyä erityisesti teemoihin Alfred Hitchcockin suurimmat vuodet, Rautaisen 1980-luvun paluu, Chaplinin sunnuntaiklassikot, DocPoint: Pakopiste ym., Anouk Aimée, Cinéma Deleuze, Lääkärit elokuvassa, Venäläisiä satuanimaatioita ja Oberhausenin manifesti 50 vuotta. Myös kotimaisten ohjaajien luentosarja Miten elokuvani ovat syntyneet? on poikkeuksellisen mielenkiintoinen.

Tickets

Abbas Kiarostami, Ken Loach, Ermanno Olmi, 2005. Su 6.1.2013 klo 20.05, Orion (Ken Loach / Junaelokuvia). 35-mm. English subtitles. ***½. Alkuteksteistä jäi näkemättä n. 10 - 15 sekuntia.

Orionin syyssarja päättyi elokuvaan, joka summasi kaksi teemakokonaisuutta, junaelokuvat ja Ken Loach -retron. Tiesin ennalta, ketkä kolme mestariohjaajaa ovat tämän junassa tapahtuvan episodielokuvan takana, mutta sitä en, missä järjestyksessä heidän episodinsa tulevat. Kunkin kädenjälki oli heti ensi kohtauksista alkaen tunnistettavaa. Toisaalta kyse saattaa olla harhaanjohdatuksesta, sillä kuten Pasi Nyyssösen esiteteksti muistuttaa, elokuvassa ei vahvisteta, kuka on minkin episodin takana. Ensimmäisessä episodissa vanha yksinäinen professori palaa junan ravintolavaunussa konferenssimatkalta Itävallasta ja yrittää kirjoittaa läppärillään kirjettä määränpäässä tapaamalleen nuorelle sihterilleen (ihana Valeria Bruni Tedeschi), jonka kanssa sai viettää herkän romanttisesti virittyneitä tuokioita. Tunnelma on olmimaisen hämillinen, ja ravintolavaunuun saapuvat sotilaat luovat siihen omaa jännitettään. Toisessa, ehkäpä parhaassa episodissa koppava kenraalin leski yrittää pitää kiinni menetettämistään etuoikeuksista ensimmäisen luokan vaunussa. Arkinen tilanne on kiarostamilaiseen tapaan täynnä vaitonaisen olennaista arvoituksellisuutta, joka aukeaa humoristisella yksinkertaisuudella. Viimeisessä episodissa nuoret skottilaiset futisfanit matkaavat matsiin, tutustuvat albanialaiseen pakolaisperheeseen ja joutuvat yllättäen kinastelemaan keskellä moraalista dilemmaa. Brittien epäkulturellein futishuligaanikin tunnistaisi tämän Loachin episodiksi, ja hieno kokonaisuus on huipentumassa komeasti... Mutta aivan lopussa Rooman asemalla Loach ei oikein enää hallitse tilannetta ja epäjohdonmukaisuuden uhalla vetää nykyisin jo niin tutun, lievää myötähäpeää aiheuttavan feel-good-vaihteensa päälle. Olikohan Tickets juuri käännekohta siihen suuntaan Loachin uralla? Lopusta huolimatta Tickets on Italian halki kulkevana elokuvajunana kuin koko maanosaa liikutteleva mikrokosmos. Harvoin nykyajan episodielokuvissa tapaa yhtä luontevaa, kaikesta ohjelmallisuudesta vapaata kokonaisotetta.

Tähtien tarina: Leif Wager

Peter von Bagh, 2008. Su 6.1.2013 klo 15.00 - 16.00, Yle TV1. ****.

Viimeinen jakso Tähtien tarinasta. Leif Wager (1922 - 2002) ei päässyt aristokraattisen kreivin maineestaan, joka hänelle lankesi jo toisessa elokuvaroolissaan, romanttisen elokuvan yliveisussa Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). Lapsena pelkäsin Wageria. Hän oli saatanallinen Fabian-setä Åke Lindmanin tv:lle ohjaamassa hienossa Oscar Parland -filmatisoinnissa Lumottu tie (1986). Ilman Wageria suomalaisesta elokuvasta olisi puuttunut yhtä lailla lipevä kaunistelu kuin salamyhkäinen aristokraattinen tuijottelukin. Mitähän Kenneth Anger olisi saanut hänen kanssaan aikaan? Wager lauloi unohtumattoman Kärki-Helismaa-sävelmän Tähdet kertovat Ville Salmisen ongelmaelokuvassa Kaks' tavallista Lahtista (1960) - siinä onkin ainoa syy katsoa tuo pätkä. Lauluhan päätyi viime vuonna Saara Cantellin Tähtitaivas talon yllä -elokuvan loppuun ja löysikin itselleen istuvamman paikan. Jännää värikuvaa Wagerin kotiarkistoista, keskeltä Sven Tuuvan (1958) kuvauksia. Wager ja Eeva-Kaarina Volanen kuuluivat samaan kaitafilmikerhoon kuin Risto Jarva. Wagerin artikulointi on niin hienovaraista, että sarkasmin sivaltavuus iskee salavihkaa: "joidenkin elokuvien esittämisestä pitäisi maksaa vahingonkorvauksia".

The Great Gatsby

Kultahattu. F. Scott Fitzgerald, 1925. Otava (Suuri suomalainen kirjakerho), 1974. Suomentajaa ei mainittu. Ei kansipapereita. Hankittu 1994 tai 1995 jostain tamperelaisesta antikvariaatista, luettu to 27.9.2012 klo 15.20 - su 6.1.2013 klo 07.47 Helsingissä.

Salaa ytimekäs romaani Yhdysvaltain kuohuvasta 20-luvusta on muodoltaan lyhyt, mutta sisällöltään rikas. Lukukokemus on kuin lumouksellista, mutta varovaista askellusta valaistun loistolukaalin pimeältä pihamaalta kenenkään huomaamatta sisään, mystisoitujen, mutta irrallisten ihmisvarjojen kaipuuntäyteiseen elämään... Fitzgerald kuvaa taakse jätettyä keskilänttä ja leimansa löytänyttä itää, Long Islandin levottomia nuoria seurapiiriläisiä, jotka hiljattaisesta maailmansodasta huolimatta haaveilevat koko ajan enemmästä, mutta saavutetunkin loiston keskellä hamuavatkin sisimmässään jo jotain tiedostamatta menetettämäänsä. Ihmisiä, jotka tietävät, mistä tulevat, mutta eivät kestä katsoa taaksensa. Jokaiselta puuttuu jotain siitä, mitä toisella on. Materiaalisesti tai henkisesti. Ikuiselta tuntuvat kutsut päättyvät kuolemaan, yhteen jos toiseenkin, vaikkei kukaan välitä tietää, kuka on kuollut. Paitsi sentään naapuri, kertoja. Kultahatusta aistii 1920-luvun kohtalokkaan huuman, ginin kilinän ja arvopapereiden kahinan, leppymättömän uskon kimaltavista valoista täyttyvään lupaukseen, mutta sen vienosti kupliva ulallaolon tunnelma on muillekin talouskasvun ajoille otollista.

Helsingin Sanomat (6.1.2013)

Kolahti luukusta siinä 05.59 - 06.00. Selattu n. 06.25 - 06.45.

Hesarin viimeistä broadsheet-numeroa lukiessani aloin muistella omaa suhdettani lehteen. Lapsuudenkotiini ei Hesari tullut, mutta erinäisillä 1980-luvun loma-Suomi-matkoilla lehteä tuli selailtua hotellihuoneissa. Tai käytännössä sen ilmoitussivujen elokuvakarttoja, jotka tamperaissilmille edustivat puhtaasti unelmia, toista maailmaa, elokuvahullujen Eldoradoa, jonne ehkä joskus pääsisi - tai sitten liian myöhään. 1990-luvun alun päivälukion hyppytunteja käytin usein Hesarin lukemiseen koulun lehtipisteessä - silloin nimet Fränti ja Ylänen alkoivat tulla tutuiksi, vuosi pari ennen Nytin lanseeraamista. 2000-luvun alussa jo itsekin toimittajan töitä tehdessäni kävin usein sunnuntai-iltapäivisin Salhojankadun Pubissa lukemassa silloin vielä varsin massiivisen sunnuntainumeron - sen parissa ehti tilata muutamankin brittialen. Tilaajaksi ryhdyin kumman myöhään, vasta syyskuussa 2004. Ehkä se sitten nopeuttikin muuttoa Helsinkiin. "Pieniä" kasoja lukematta jääneitä Hesareita on yhä tallella. Pari artikkeliakin broadsheet-Hesariin ehdin kirjoittaa, molemmat Hitchcock-aiheisia.

Unohtumattomimmat ensi- ja uusintakatselut Orionissa 2012

Kyse on siis KAVA:n normaaleista näytöksistä Orionissa. Niitä osui kohdalleni viime vuonna 273. Ohessa taas unohtumattomimmat ensi- ja uusintakatselut. Tuttuun tapaan olen valinnut vain yhden mieleenjääneimmän elokuvan kustakin teemakokonaisuudesta - monesta olisi voinut valita useamman. Pyrin myöhemmin liittämään mukaan perustelut.

Ensikatselut:


1. Robert Siodmak: Christmas Holiday (1944). La 1.4.

2. David Wark Griffith: True Heart Susie (1919). Pe 18.5.

3. Bertrand Tavernier: Round Midnight - keskiyön soundi (Round Midnight, 1986). Pe 20.4.

4. Jiří Trnka: Vanhoja tshekkiläisiä tarinoita (Staré povesti ceské, 1953). To 25.10.

5. Jasujiro Ozu: Syksyinen iltapäivä (1962). Su 3.6.

6. Theo Angelopoulos: Usvainen maisema (Topio stin omichli, 1988). Ke 30.8.

7. Grigori Aleksandrov: Skvorets i Lira (1974). La 22.9.

8. Maurice Tourneur: Sininen lintu (The Blue Bird, 1918). Su 18.11.

9. René Clair: Pariisi tanssii (Le quatorze Juillet, 1932). La 18.2.

10. Antti Peippo: Sivullisena Suomessa (1983). Ke 28.11.

11. Julien Temple: The Great Rock'n Roll Swindle (1979). La 1.4.


Uusintakatselut:


1. Robert Siodmak: Aavenainen (The Phantom Lady, 1944). Su 25.3.

2. David Lynch: Lost Highway (1996). Ke 4.4.

3. Alfred Hitchcock: Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief, 1955). Su 12.8.

4. Jonathan Demme: Stop Making Sense (1984). Ke 18.4.

5. Woody Allen: Toinen nainen (Another Woman, 1988). Ti 22.5.

6. Joris Ivens & Mannus Franken: Sade (Regen, 1929). Su 12.2.

7. Albert Lamorisse: Valkoinen ori (Crin blanc, 1953). Su 7.10.

8. Pedro Almodóvar: Sido minut! Ota minut! (Átame!, 1990). To 21.6.

9. Joseph Losey: Palvelija (The Servant, 1963). Pe 17.2.

10. Antti Peippo: Sijainen (1989). Ke 28.11.

11. Dziga Vertov: Mies ja elokuvakamera (Tshevolek s kinoapparatom, 1929). Ti 4.12.

Tähtien tarina: Ville Salminen

Peter von Bagh, 2008. La 5.1.2013 klo 15.00 - 16.00, Yle TV1. ****.

Kotimaisen valkokankaan charmikkain roisto ja Tulion elokuvien vaarallisin viettelijä, hän oli Ville Salminen (1908 - 1992). "Kukaan ei vienyt neitsyyttä yhtä tyylikkäästi" (PvB). Salmisen siirryttyä jo varhain myös kameran toiselle puolelle hänestä tuli kotoisen salapoliisielokuvan uranuurtaja (Viimeinen vieras, 1941). Rion yö (1951) tavoitti tuolloin niin tavoittamattoman Latinalaisen Amerikan. "Ulkomaat olivat ulkoavaruuden muoto" (PvB). Lentävä kalakukko ja Pekka Puupää (kummatkin 1953) valmistuivat rinta rinnan - siinä tiivistyi Salmisen luonne verrattomimpana ajanvieteohjaajana. Tie kävi myös kohti vakavampaa, ehkä henkilökohtaisempaakin: yhtä eloisa kuin kohtalokas karjalaistrilogia Säkkijärven polkka (1955), Evakko (1956) ja Anu ja Mikko (1956) on usein lapsellisuudesta niin vähätellyn 1950-luvun elokuvataiteellisia kulttuuritekoja - kunnianhimoista kansanomaista elokuvaa. Vanhoilla päivillään Salminen muisteli uraansa lämmöllä, välillä melkein tippa silmäkulmassa ja toisinaan kädellä kasvojaan peittäen. Erityisesti jää mieleen hänen viimeinen tapaamisensa ikuisen riitapukarinsa Toivo Särkän kanssa. Se tapahtui jossain Kaisaniemenkadulla. Särkkä tarttui Salmisen käteen, piti siitä pitkään, muttei pystynyt sanomaan mitään.

Kosketuksessa: Kari Peitsamo

Petri Kyttälä, 2009. Pe 4.1.2013 - la 5.1.2013 klo 23.15 - 00.09, Yle Teema. ****.

En muista nähneeni Peitsamosta aiemmin minkäänlaista tv-ohjelmaa, henkilökuvaa tai konserttitaltiointia. 51 albumia julkaissut Peitsamo sopii erityisen hyvin Kosketuksessa-sarjan intiimiin tunnelmaan, jossa artisti ja yleisö ovat melkeinpä mattolaituritason vuorovaikutuksessa keskenään. Omaehtoisuuden käsitteen Suomessa aivan uuteen ilmansuuntaan vääntänyt rockmuusikko kertoi yllättävän herkästi itsestään, taiteellisista lähtökohdistaan ja kultalevyjen puutteestaan biisien välissä. Kiireetön tunnelma. Huippuhetkiä: Vedestä nousee kasvi, Europarlamenttiin, Jesus Gave Me a Gold Record, Kauppaopiston naiset. Jos kuulin oikein, Teeman kuuluttaja totesi ennen ohjelmaa, että kyse oli ensiesityksestä.

The Wind That Shakes the Barley

Ken Loach, 2006. Pe 4.1.2013 klo 19.45, Orion (Ken Loach). 35-mm. Svenska texter. ****½. Osin torkuttu.

Sunnuntai 28.5.2006 Eerikinkadulla oli jännityksellinen. Kävin katsomassa Orionissa Otto Preminger -sarjan päättävän Myrskyä Washingtonissa (1962), mutta kuhina oli toisaalla. Kysymys kadun Orionin ja Coronan välisessä ihmisvilinässä kuului, voittaisiko Aki Kaurismäki vihdoin Kultaisen Palmun Cannesissa? Se selviäisi illan aikana. Lakoninen yksinäisyyden kuvaus Laitakaupungin valot oli kilpasarjassa. Eikä sitten lopulta voittanut mitään palkintoa. Pääpalkinnon vei Ken Loachin pelkistetty sotaeepos The Wind That Shakes the Barley. Yksi 2000-luvun suomalaisen elokuvakulttuurin häpeätahroja on, ettei elokuva koskaan saanut Suomen ensi-iltaa. Kyseessä saattaa olla Loachin päätyö, mutta joka tapauksessa poikkeus aikanamme: yhtä ihanteeton kuin mahtailematon sotakuvaus. 1920-luvun alkuun sijoittuva koruton veljesdraama siitä, miten Irlannin itsenäisyystaistelu muuttui sisällissodaksi, on nykymielessä poikkeuksellinen historiallinen elokuva: se tuntuu tapahtuvan suoraan tässä, edessämme, ei jossain kauas taakse jätetyssä, tarinoiksi muuttuneessa menneessä. Vaikea yhteiskunnallinen kiista tuntuu yhtä mahdottomalta ratkaistavaksi ennen kuin nyt. Loachin tuotannossa The Wind That Shakes the Barley asettuu niin ikään Suomessa vain televisioensi-illan saaneen tiukan IRA-trillerin Hidden Agendan (1990) temaattiseksi sisarteokseksi. Maalailemattoman vehreässä luonnonläheisyydessään se tuo mieleen myös Black Jackin (1979). Ikävä kyllä torkahdin jossain kohtaa, koska olin edellisyönä nukkunut viitisen minuuttia.

Tähtien tarina: Tarmo Manni

Peter von Bagh, 2008. Pe 4.1.2013 klo 15.05 - 16.05, Yle TV1. ****½.

Jos Tarmo Manni (1921 - 1999) ei olisi alkanut Tuntemattoman sotilaan (1955) jälkeen huomattavasti vanheta, hän olisi leimautunut Honkajoeksi koko loppuelämäkseen. Siinä on Mannin oma tilannetulkinta, jossa piileekin mielenkiintoinen kulma siihen loputtomaan väittelyyn, olivatko Edvin Laineen elokuvan jermut rooleihinsa jo yli-ikäisiä. Onneksi Honkajoki ei kokonaismääritellyt valkokankaan Mannia, ja miten se olisi voinutkaan, sillä olihan hänellä jo takanaan mielettömän monitasoinen naistenhuijarin rooli Valentin Vaalan elokuvassa Gabriel, tule takaisin (1951). Tähtien tarinassa Manni pääsee täysin omalle kentälleen, ikään kuin hän ainutlaatuisena shamaanina palaisi vielä kerran SF:n pimenneille halleille. Manni kertoo herkkävaistoisesti Särkän tallin tuotantotavoista ja ihmisistä elokuvanteossa. Hänen näkemyksensä ovat ystävällisiä, humanistisia siten miten termi entisinä aikoina sisäistettiin, mutta samalla tarkkanäköisen rehellisiä, syvästi kiinni taiteellisen todellisuuden ja kuvitelmien seiteissä. Poikkeuksellisesti von Bagh antaa melkeinpä Mannin itsensä luoda ohjelman kokoavat jännitteet punnituilla puheillaan. Bagh heittää tosin mielenkiintoisen huomion tuotannoista, joista kukaan ei tiennyt, mistä niissä oli kyse. Tässä kohtaa kuvassa on pätkä Vääpeli Mynkhausenista (1957).

Mansikkapaikka (4.1.2013)

Ensilähetys 15.12.2011, ohjaus Riikka Heino. Pe 4.1.2013 klo 13.50 - 14.40, Yle TV2. ***½.

Matti Ijäs oli Mansikkapaikka-ohjelman (2007 - 2011) viimeinen vieras reilu vuosi sitten. Sinänsä hyvä, että elokuvan mestariteokselta nimensä poiminut kevyt keskusteluohjelma päättyi asianmukaisissa merkeissä. Nyt tuolloin missaamani ohjelma uusittiin. Ijäs on ajankohtainen paluuelokuvansa Kaikella rakkaudella, Lauri Timosen Ijäs-kirjan ja Orionin pienen Ijäs-retron tiimoilta, mutta myös yksityisemmän filmikiinnostukseni alueella. Aivan viime aikoina olen vanhoja Katsoja! penkoessa vasta kunnolla havahtunut siihen, kuinka monista varhaisimmista tv-kokemuksistani Ijäs vastasi, kumman unohdettua Kehveleitä (1981) myöten. Mansikkapaikassa käytiin läpi Ijäksen uraa television tatimaisista lastenelokuvista sekä valkokankaan että television tragikoomisiin aikuisdraamoihin. Ijäs huomautti, ettei ole koskaan juuri kuvannut ikäisiään ihmisiä, yleensä aina nuorempia tai vanhempia. Tuotannon keskeisenä teemana on ollut "elämätön elämä". Television kulttitapaus Katsastus (1988) paljastui Ijäksen itsensäkin suosikiksi tuotannostaan. Itse olen aina vähän ihmetellyt sen mainetta, vaikka olen ajan saatossa oppinut pitämään sitä enemmän. Edelleen merkittävämpi tapaus oli mielestäni Painija (1985), jonka käänteentekevyys piili Ijäksen mielestä hänen tavoitteessaan tuoda maagista realismia televisiokerrontaan. Painijan tyylissä olikin ajallista yhtenäisyyttä esimerkiksi Emir Kusturican elokuviin, joita ei aivan vielä oltu Suomessa nähty. Pilkkujen ja pikkuhousujen (1992), Pienien valheiden (1994), Syrjähyppyjen (1996) ja Lahjan (1997) taustoista olisi mielellään myös kuullut. 1990-luvulla Ijäksellä oli poikkeuksellisen reipas ote. Haastattelija Jussi-Pekka Rantanen, joka on yleensä skarpeista skarpein, välillä yllättävästi pälyili. Lopussa Tuomari Nurmio yhtyeineen toivotti pahaa joulua.

Joku kaltaiseni

1/3. Johanna Vuoksenmaa, 2008. Pe 4.1.2013 klo 05.25 - 06.10, Ven. (Windows Media Player). Laskuri. **½.

Mika Ripatin ja Seppo Vesiluoman näyttelijä Petteri Summaselle käsikirjoittama kolmiosainen minisarja miehestä, joka haluaa esittää Petteri Summasta. MTV3 uusii viiden vuoden takaisen sarjan. Katsoin avausjakson, mutta en jäänyt koukkuun. Arvio ilmestyy tiistain Aamulehdessä.

Lyhyt elokuva Helsingistä

Tahvo Hirvonen, Tero Jartti, Sökö Kaukoranta, Petri Kotwica, Tarja Kylmä, Iiro Küttner, Maarit Lalli, Rosa Liksom, Milla Moilanen, Markku Pölönen, Simo Rista, 1999. To 3.1.2013 - pe 4.1.2013 klo 23.30 - 00.19, Yle Teema (Uusi Kino). ****. Aiemmat katselut: - . Yksittäisten lyhytelokuvien aiemmat varmat katselut: Hirvosen ja Ristan Kuppausta Kotiharjun saunassa (Tampere Film Festival: Tahvo Hirvonen 1, Tullikamarin Pakkahuone 4.3.2004 klo 20.00, 35-mm).

Helsingin kulttuuripääkaupunkivuotta 2000 varten tehty Gnu Filmsin episodielokuva, joka yllättäen paljastui yhdeksi lajinsa suomalaisista valioista. Mukana on monta helmeä. Hirvosen ja Ristan Kuppausta Kotiharjun saunassa pesee kymmenisen vuotta myöhemmän Miesten vuoron koska tahansa jo pelkällä aistikkaalla loppukuvallaan, jossa tiivistyy sanattomasti kaikki saunassa käymisen merkityksestä. Rosa Liksomin ensimmäinen dokumenttielokuva Risto on yksi erikoisimpia ihmiskuvia suomalaisen elokuvan historiassa, kohteena SEA:ssakin työskennellyt kustannustoimittaja ja tutkija Risto Kautto (1931 - 2012). Viimeisenä nähtävä Tero Jartin Elokuvantekijät heijastaa osuvan höynähtäneesti elokuvataiteilijuuden suhdetta todellisuuteen ja muihin taiteilijuuksiin. Ehkä kaikkein yllättävin tapaus on kuitenkin Markku Pölösen (projektin valmistuessa ainoa selvästi jo pitkän elokuvan ohjaajanuraa luonut tekijä) iskevä lapsuuskuvaus Viimeinen kesäpäivä, joka edustaa tekijänsä mustempaa puolta. Maarit Lallin juuri ennen Kovia miehiä valmistunut Rippeitä kuvaa herkän sisäänpäinkääntyneesti naisen tunteita epäonnisessa suhteessa. Iiro Küttnerin näyttävässä tanssisalidraamassa Yksityisetsivän tytär on iäkkäämpien ihmisten osalta hiukan samanlainen kuvio, mutta menneisyys vastaakin kutsuukin. Lyhyt elokuva Helsingistä valmistui vuonna 1999, jolloin itse olin alkanut vasta kunnolla tutustua Helsinkiin elokuvakaupunkina. Nyt se herättää jo kuvanlaadultaan melkoista nostalgiaa - nykyään tällaisia projekteja ei taatusti enää tehtäisi filmille. Jos elokuvan oli tarkoitus kuvata helsinkiläisyyttä vuosituhannenvaihteessa, sen keskeinen pointti ei ehkä nyt ajateltuna ole niinkään sisällöissä vaan siinä, että silloin Helsinki eli vielä täysipainoisesti filmillä.

Tähtien tarina: Hannu Leminen

Peter von Bagh, 2008. To 3.1.2013 klo 15.05 - 16.05, Yle TV1. ***½.

Hannu Leminen (1910 - 1997) kuului suomalaisen elokuvan eturivin ohjaajiin. Valkoisia ruusuja (1943) on lähes vakiintunut tapa käyttää paraatiesimerkkinä suomalaisen studioelokuvan laadusta niille turhan monille, jotka sitä taipuvat vähättelemään. Lemisen tuotannossa oli oma kosketuksensa - viimeistelty romanttisuus, joka ei kuitenkaan koskaan pursuillut yli klassisesta maailmankuvasta. von Baghin haastatteluohjelmassa Leminen paljastuu verrattoman selväsanaiseksi muistelijaksi. Tajusin, etten ole Lemisen kommentointia juuri aiemmin nähnyt - tai ehken muista niitä von Baghin studiosarjoista erityisen tarkasti. Mainioita anekdootteja: Synnin jäljissä (1946) Tapio Rautavaara ujosteli suudella Helena Karaa Lemisen läsnäollessa, mihin ohjaaja (ja vastanäyttelijän puoliso): "antaa mennä vaan!"; "kun kaksi suomalaista miestä ottaa toista lasia kaljaa, aletaan laulaa Rosvo Roopea" - siinäpä se, erään vetovoimaisimman laulelmaelokuvan (1949) yksinkertainen taika. Heleän inspiroitunutta Kesäillan valssia (1951) Leminen ansaitusti nosti tuotannostaan esiin ja herkistyi muistellessaan sen säveltä, jonka oli kuullut juuri pari päivää sitten taas elokuvansa televisioesityksessä (olisiko haastattelu tehty ehkä tammikuussa 1989?). Oskar Merikannon virkistävä sävelmä tuntuukin välittömästi herättävän eloon jonkin menneen, ilman että aikaa pitäisi välttämättä tarkentaa - omat ajatukseni se vie aina varhaislapsuuteen, jolloin veljeni usein soitti sitä harmonikalla. Elokuvan näin vasta jouluaattona 1993, jolloin jäin katsomaan sitä mummoni kanssa muiden mennessä hautausmaille. Toisen kerran Leminen herkistyi muistellessaan Aku Korhosen hautajaisia. Sekä Lemisen että Korhosen viimeiseksi elokuvaksi jäi Vieras mies (1957). Sen jälkeen Suomi-Filmi irtisanoi Lemisen kuvausryhmän ja ohjaaja siirtyi televisiouralle. Leminen kommentoi myös kiinnostavasti, ettei tarttuisi suuriin laajoihin teosten filmatisointeihin kuten Päätalon (ja epäilemättä Linnan) tarjoamiin aiheisiin. Hän myönsi rehellisesti, ettei tuntenut sitä maailmaa ja vielä senkin, että tavallisesti ohjaajat pilaavat kirjalliset eepokset. Harmi, ettei synkkää maalaismelodraamaa Riihalan valtiasta (1956) käsitelty ohjelmassa lainkaan. Valitsin sen viime syksynä yhdeksi viidestä parhaasta suomalaisesta elokuvasta Ylen kyselyssä.

Absolutely Fabulous: Job

Todella upeeta, 20 v. 2/2. Mandie Fletcher, 2011. To 3.1.2013 klo 02.35 - 03.20, Yle Areena (katkesi n. 15 minuutiksi). Suomennos Annu James. ***.

Absolutely Fabulous täytti marraskuussa 20 vuotta. Yle esitti nyt vuoden takaiset erikoisjaksot, ensimmäisen uudenvuodenaattona ja toisen keskiviikkona. Niitähän kelpasi katsoa odotellessa valmisteilla olevaa Absolutely Fabulous -elokuvaa. Naurahtelin enemmän aaton jaksolle Identity, mutta ei Jobkaan hullumpi ollut, vaikka sen satiiri ranskalaisesta eleganssista onnistuu vähän vaihdellen. Saffy ja Patsy järjestävät Edinan ranskalaista filmitähtisuosikkia Jeanne Durandia (erityisesti The Reflecting Skinista muistettava Lindsay Duncan huippuroolissa) konsertoimaan Royal Albert Halliin, vaikka tämä ei paljastukaan kovin kummoiseksi laulajattareksi. Vierailevina tähtinä myös mm. Lulu, Emma Bunton ja Sight & Soundin elokuvakriitikko Mark Kermode. Tuoreinta erikoisjaksoa, aiheena Lontoon olympialaiset, ei vielä esitetty.

Mei Lin

Lönnrotinkatu 33-35, Helsinki. Ke 2.1.2013 klo 17.05 - 18.35. Seurana herra Peissu.

Kun muutin Kamppiin kuusi vuotta sitten, syömäpuolella tuntui kuin olisi tullut Chinatowniin. Koti- ja lähikortteleistani löytyi kolme mainiota kiinalaista ravintolaa, Eerikinkadun Ming Inn, Lönnrotinkadun Fortune House ja Fredrikinkadun Shanghai City. Ilmavaa ja kätevää Ming Inniä lukuunottamatta ne edustivat perinteisen kiinalaisen ravintolan punakultaista, sisäänsä sulkevan lämpöisää maailmaa, mikä tuntui täkäläisissä olosuhteissa johtavan jostain Michael Ciminon Lohikäärmeen vuoden (1985) ajoilta. Mikä merkillisintä, koko kiinalaiskolmikko katosi nopeasti vuoden 2010 kesän ja syksyn aikana. Siinä joutui pakostikin miettimään uusiksi tiettyjä päivittäisiä ruokatottumuksiaan. Vain Fortune Housen tilalle tuli uusi kiinalainen ravintola, Emmy, jossa kävin ensi kerran pitkäperjantaina 2011. Se vaihtoi viime lokakuussa omistajaa ja on nyt nimeltään Mei Lin. Kävin tässä "uudessa" lähikiinalaisessani nyt ensi kerran, juhlakauden aterialla ystävän kanssa. Valoisa ja kevyt puusisustus on yhä olemassa, kuten mukava henkilökunta. Paistettu tofu oli kohtuullista.

Tähtien tarina: Eeva-Kaarina Volanen

Peter von Bagh, 2008. Ke 2.1.2013 klo 15.05 - 15.45, Yle TV1. ***½. Aiemmat katselut: ?.?.2008, Ylen lehdistökopio.

Vuoden ensimmäisellä viikolla TV1 uusii Peter von Baghin viiden vuoden takaista kuusiosaista sarjaa, joka keskittyy suomalaisen studioelokuvan muutamiin keskeisiin nimiin. PvB:n ja Mauri Riikosen tekemät haastattelut ovat peräisin vuosien 1990 ja 1993 aiemmin käyttämättömästä materiaalista, joka ei aikanaan mahtunut mukaan silloisiin, nyt jo legendaarisiin studiosarjoihin. Uudenvuodenaattona Hannes Häyrisellä käynnistynyt sarja jatkui tänään Eeva-Kaarina Volasella (1921 - 1999), kaikkein hienostuneimman suomalaisen romanttisen elokuvan hennoimmillaankin ehkä suurimmalla tähdellä. Volasen herkkä filmimaine perustuu mielestäni pitkälti elokuviin Katupeilin takana (1949) ja Kesäillan valssi (1951), joiden kokonaisvaltaiseen menneen maailman lumoon hän mukautuu kuin luontaisena valonlähteenä. von Bagh näkee hänessä kuitenkin aivan oikein myös samaa hermoherkkyyttä kuin Jussi Jurkassa, joka oli vastanäyttelijänä Mustassa rakkaudessa (1957). Orastavan realismin tamperelaiseen voittoon ja koskenpauhuun katoavaan lupaukseen päättyikin 1800-lukulaisen kaunosieluisesti henkistyneen Volasen varsinainen filmiura (vain vuosi Grace Kellyn jälkeen) - sinänsä erikoista, että hän näytteli myöhemmin teatterin lisäksi vain televisiossa. Huipputrumpetisti Jörgen Petersenin (1931 - 2009) Syysunelmista tunnusmusiikkinsa nappaava Tähtien tarina on mitä parhainta juhlakauden katsottavaa.

Tengoku to jigoku

Taivas ja helvetti. Akira Kurosawa, 1963. Ti 1.1.2013 klo 18.30, Orion (Junaelokuvia). 35-mm. Suom. tekstit / svenska texter. Käännökset: Pauli Hatsala, Mårten Kihlman. ****½.

Taivas ja helvetti on yksi hyvin harvoja elokuvia, jotka olen jättänyt sään takia väliin. Kun se avasi kevään 1999 arkistosarjan Tampereella, oli niin kova pakkanen ja raskas lumi, etten jaksanut nousta silloisesta asuinpaikastani Ala-Pispalasta harjulle ja sitä kautta Niagaraan. Ei kovin kurosawalaista, häpeä tunnustaa. Yllättävää huomata nyt Orionin esitteestä, että Taivaan ja helvetin Suomen ensi-ilta oli ollut tuolloin vasta edellisellä vuosikymmenellä, maaliskuussa 1981 - ts. siis 18 vuotta valmistumisensa jälkeen. Ed McBainin Lunnaisiin (1959) löyhästi perustuva Taivas ja helvetti kuuluu mestarillisen Pahat nukkuvat hyvin -teoksen (1960) ohella selvästi Kurosawan kylmääviin ja painokkaimpiin aikalaiskuvauksiin (Pahat nukkuvat hyvin muuten ei ole saanut vieläkään varsinaista Suomen ensi-iltaansa, minkä merkitystä sietäisi jonkin tahon miettiä, sillä välillä tuntuu, että Kurosawan yleismaine Suomessa todellakin kohdistuu liikaa samuraiajan kuvauksiin). Taivaassa ja helvetissä Toshiro Mifunen esittämä kenkäpohatta Kingo Gondo on juuri riskeerannut omaisuutensa uudenlaisen tuotantomallin vuoksi, mutta joutuukin kiristyksen kohteeksi, kun hänen pieni poikansa siepataan - tai yritetään siepata, sillä erehdyksessä napataankin hänen autonkuljettajansa ulkoisesti verrannollinen jälkeläinen. Näin tilanne on tapauksen nostattaman julkisuuden kannalta oikeastaan vielä aiottua kiusallisempi, koska Gondon vastuulla on nyt, kuinka parempi- ja huonompiosaisuuden välinen ero kyvyssä vaikuttaa uhkaavien asioiden kulkuun tulee näkyviin. Taivas ja helvetti jakautuu - täysin nimensä veroisesti - kokonaisuutena kahtia: alkuosa tapahtuu korkealla turvallisessa toimistohuoneistossa, josta on huikean avarat näkymät kaupunkiin ja mahdollisuus hengittää raikasta ilmaa, loppuosa puolestaan vie kaupungin ahdistaviin slummeihin ja epätoivoiseen sykkeeseen, jossa viruvien ihmisten kesken on loputtoman tukalaa. Nämä todellisuudet erottaa keskivaiheen trillerihenkinen junamatka, jossa ne kohtaavat tragikoomisella tavalla. Kurosawan henkilöohjaus on astetta mietitympää ylä- kuin alatasolla, jonka kuvaaminen jää yllättävän maalailevaksi ja paikoin vähän kömpelöksi (hän jopa käyttää popmusiikkia kehtaisiko sanoa esitarantinomaiseen tyyliin). Toisaalta lavea ja hämyisän selittämätön tunnelmointi osuvan etäännyttävästi pohjustaa tyrmäävää loppukohtausta, joka kokoaa elokuvan kaksiulotteisen tematiikan kuin giljotiinin iskuna. Nähdäkseni Taivas ja helvetti päätti tietyn kauden Kurosawan tuotannossa - sen jälkeen alkoi eeppisempien elokuvien harvatahtisempi kausi. Vuoden ensimmäisenä elokuvakokemuksena Taivas ja helvetti paiskasi suoraan keskelle shakespearelaisia perusasioita eli yhteiselämämme tummanpuhuvaa ydintä.

"Vuoden 2012 parhaat elokuvat"

Kyse on jälleen siis vain vuonna 2012 Suomessa teatterilevitykseen tulleista ensi-iltaelokuvista. Niitä oli tiettävästi noin 170 - 180, ja niistä näin noin 130. Noin 40-50 oharia on huomattavasti enemmän kuin edellisvuonna, jolloin niitä oli kontollani vain 16. Yleisenä huomiona tässä kohtaa todettakoon, että ohjelmiston ilmeen jo noin 99-prosenttinen digitalisoituminen on vaikuttanut siten, etten vapaa-ajalla enää välttämättä saa luontevasti raahattua itseäni elokuvateatteriin, vaikka olisi varsin kiinnostavakin - filmille tai digille kuvattu - elokuva näkemättä. Aikansa kai kutakin; tekniikat ja interiöörit vaihtuvat, vähitellen yleisötkin. Toisekseen, koska 2K-esityksistä en suostu maksamaan ja koska kaikki elokuvalevittäjät eivät myönnä lehdistönäytökseen syystä tai toisesta ehtimättömälle kriitikolle jälkikäteen pressilippua, jäi esimerkiksi mestarillisen Kultaisen portin (2006) ohjanneen Emanuele Crialesen uutuus Terraferma juuri tästä syystä näkemättä. Niinpä tällaisen listan laatiminenkin on vähän kyseenalaista tässä vaiheessa, mutta menköön ainakin vielä tämän kerran.

Yhtäkään päivänselvää mestariteosta en viime vuoden ensi-illoista löytänyt. Ulkomaisten kärkikymmenikkö, jota en jaksa sen paremmin tällä kertaa perustella:

1. Robert Guédiguian: Kilimanjaron lumet (Les neiges du Kilimandjaro)
2. Steve McQueen: Shame
3. Wes Anderson: Moonrise Kingdom
4. Lynne Ramsay: Poikani Kevin (We Need to Talk about Kevin)
5. Terence Davies: Syvänsininen meri (The Deep Blue Sea)
6. Aleksandr Sokurov: Faust
7. David Cronenberg: A Dangerous Method
8. Tomas Alfredson: Pappi lukkari talonpoika vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy)
9. James Marsh: Shadow Dancer
10. Clint Eastwood: J. Edgar

+ mainittakoon taas myös muutama lupaava, kiinnostava, yllättävä, piristävä tai hämmentävä tapaus:

David Cronenberg: Cosmopolis
Stephen Daldry: Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä (Extremely Loud & Incredibly Close)
Sean Durkin: Martha Marcy May Marlene
Paolo Sorrentino: This Must Be the Place
Jennifer Westfeldt: Friends with Kids

Kotimaiset:

1. Katja Gauriloff: Säilöttyjä unelmia

2. Rax Rinnekangas: Veden peili

3. Saara Cantell: Tähtitaivas talon yllä

4. Aleksi Bardy: Rouva presidentti

5. Maarit Lalli: Kohta 18

Piristäjä / yllättäjä / hämmentäjä jne.:

1. Essi Mitronen & Anna Peräaho: Käräjävuorentie